XXV

Lauantai-aamuna siis heräsin tarvitsematta ajatella heti tapahtuvaa matkaanlähtöä; ja vaikka olimme syvällä pohjattomassa rotkossa, oli sunnuntai-aamu kuitenkin yhtä miellyttävä. Olimme muutoin jo tottuneet tähän luolaelämään; tuskin ajattelinkaan aurinkoa, tähtiä, kuuta, puita, taloja ja kaupunkeja, kaikkia noita ylellisyystavaroita, jotka ihminen on tehnyt itselleen välttämättömiksi; koska kerran olimme kivennäisiä, ylenkatsoimme kaikki näitä joutavia esineitä.

Luola muodosti suuren huoneen; sen kalliolattialla juoksi hiljaa uskollinen puromme, jonka vesi näin pitkän matkan päässä lähteestä ei ollut lämpöisempää kuin ympärillä oleva ilmakaan.

Iltapäivällä professori tahtoi käyttää muutaman tunnin ajan päivittäisten muistiinpanojensa järjestämiseen.

— Ensiksikin, sanoi hän, tahdon laskea tarkalleen, millä paikalla olemme. Palattuani tahdon piirustaa kartan matkastamme, jonkinlaisen läpileikkauksen maapallosta, josta näkyy ikäänkuin sivultakatsottuna tutkimusmatkamme kokonaisuudessaan.

— Siitä tulee varsin omituinen kartta, setä; mutta ovatko teidän merkintänne kylliksi tarkat?

— Ovat! Minä olen huolellisesti merkinnyt kulmat ja kaltevuudet, ja olen vakuutettu siitä, etten ole erehtynyt. Katsokaammepa nyt ensiksi, missä olemme. Ota kompassi ja katso, mitä ilmansuuntaa se osoittaa!

Tarkastettuani sitä tyystin vastasin:

— Kaakkoista.

— Hyvä! sanoi professori, kirjoittaen tämän huomion muistiinsa, ja teki muutamia pikaisia laskelmia. Minä päätän siitä, että olemme kulkeneet kaikkiaan 85 penikulmaa.

— Siis kuljemme Atlantin valtameren alla?

— Aivan niin.

— Ja tällä hetkellä siellä ehkä raivoaa myrsky, ja laineet ja tuuli viskelevät laivoja meidän yläpuolellamme?

— Se on kyllä mahdollista.

— Ja merikalat pieksävät pyrstöllänsä vankilamme kattoa?

— Ole huoleti, Akseli, eivät ne saa sitä rikotuksi. Mutta palatkaamme taas laskuihimme. Me olemme 85 penikulman päässä Sneffelsin juuresta, ja arvioin sen syvyyden, johon olemme tulleet, kuudeksitoista penikulmaksi.

— Kuudeksitoista penikulmaksi! huusin minä.

— Aivan varmaan.

— Mutta sehän on äärimmäinen raja, jonka tiede määrää maankuoren paksuudelle!

— Sen kyllä myönnän.

— Ja täällä pitäisi olla, lämmön lisääntymisen lakien mukaan, tuhannenviidensadan asteen kuumuus.

— "Pitäisi" poikaseni.

— Ja tämä graniittipaljous ei voisi pysyä kiinteässä muodossa, vaan olisi täydellisesti sulana.

— Näethän, ettei niin ole laita, ja että todellisuus, kuten tavallista, todistaa teoriat tyhjiksi.

— Minun täytyy se myöntää, mutta se kummastuttaa minua kuitenkin.

— Mitä lämpömittari osoittaa?

— Seitsemänkolmatta kokonaista ja kuusi kymmenettäosaa astetta. — Siis puuttuu ainoastaan tuhatneljäsataaseitsemänkymmentäkaksi ja neljä kymmenettä osaa astetta, jotta oppineet miehet olisivat oikeassa. Se oppi, että lämpö suhteellisesti enenee, on siis erehdystä. Humphry Davy ei siis ole pettynyt, ja minä olin oikeassa uskoessani häntä. Mitä sinulla on siihen vastattavaa?

— Ei mitään.

— Minulla olisi kuitenkin ollut paljonkin vastattavaa. Minä en mitenkään hyväksynyt Davyn teoriaa; päinvastoin uskoin yhä, että maassa oli keskustuli, vaikka en tuntenut sen vaikutuksia. Kernaammin tahdon myöntää, että tämä sammuneen tulivuoren savutorvi, joka oli tulenkestävällä laava-aineella ikäänkuin sisältä vuorattu, ei sallinut lämmön levitä seinien läpi.

Mutta kuluttamatta aikaani hakeakseni uusia todistuksia, tyydyin asemaan sellaisena kuin se oli.

— Kuulkaapas, setä, sanoin minä, pidän teidän laskelmianne oikeina, mutta sallikaa minun tehdä niistä tarkka johtopäätös.

— Sallinhan toki, poikaseni.

— Sillä paikalla, missä olemme, Islannin leveysasteen kohdalla, on maan säde noin tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme peninkulmaa?

— Tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme ja kolmasosa penikulmaa.

— Otaksukaamme tuhatkuusisataa penikulmaa. Siitä matkasta olemme kulkeneet kaksitoista penikulmaa?

— Aivan niin.

— Ja sitäpaitsi olemme suotta kulkeneet 85 penikulmaa viistoon suuntaan.

— Se on oikein.

— Parinakymmenenä päivänä?

— Niin olemme.

— Kuusitoista penikulmaa olisi sadasosa maan säteestä. Jos samalla tavalla jatkamme matkaamme, niin meiltä menee kaksituhatta päivää, eli lähes puolikuudetta vuotta!

Professori ei vastannut.

— Se on vielä ottamatta lukuun, että jos kuljetaan kuusitoista penikulmaa alaspäin kahdeksankymmenenviiden penikulman matkalla vaakasuoraan suuntaan, niin se tietää kahdeksantuhatta penikulmaa kaakkoiseen päin, joten kestää kauan aikaa, ennenkuin tulemme keskipisteeseen!

— Mene tiehesi laskuinesi! vastasi setäni närkästyneenä. Vie jo männikköön kaikki otaksumisesi! Mihinkä ne perustuvat? Kuka sanoo, ettei tämä käytävä vie suoraan meidän päämääräämme? Sitäpaitsi on muistettava, että ennen minua on toinen henkilö tehnyt tämän matkan, ja koska hän on onnistunut, niin täytyy minunkin onnistua vuorostani.

— Sitä minäkin toivon; mutta olkoon kuitenkin sallittu — — —

— Sinun on parasta pitää suusi kiinni, Akseli, kun rupeat lörpöttelemään tuollaisia tyhmyyksiä.

Minä ymmärsin varsin hyvin, että pelättävä professori uhkasi tulla esiin sedän hahmossa, ja otin tämän seikan huomioon.

— Katsopas nyt manometria, virkkoi hän taas. Mitä se osoittaa?

— Sangen suurta painetta.

— No hyvä! Nyt näet, että vähitellen laskeutuen alemmaksi totumme ilman paineeseen, emmekä kärsi siitä mitään.

— Emme ollenkaan, paitsi että korvia hiukan pakottaa.

— Se ei haittaa; ja tämän hankaluuden voit poistaa siten, että hengität syvään.

— Aivan oikein, vastasin minä, päättäen lujasti, etten enää vastustaisi setääni. Onpa todella oikein hauskaa laskeutua tähän tiiviimpään ilmaan; oletteko huomannut, kuinka voimakkaasti täällä ääni kuuluu?

— Olen kyllä. Täällä kuurokin viimein kuulisi oivallisesti.

— Mutta epäilemättä tämä tiiviys aina lisääntyy?

— Niin tekee, mutta määräämättömän säännön mukaan. Tosin paino vähenee samassa suhteessa kuin tulemme alemmaksi. Tiedäthän, että painovoiman vaikutus parhaiten huomataan maan pinnalla ja että esineillä ei ole mitään painoa keskipisteen kohdalla?

— Kyllä tiedän; mutta sanokaapa: eikö tämä ilma viimein tule yhtä tiiviiksi kuin vesi?

— Epäilemättä, seitsemänsadan ilmakehän paineen alaisena.

— Entä syvemmällä?

— Syvemmällä tiiviys vielä enenee.

— Mitenkä sitten pääsemme alas?

— Hm! Meidän täytyy tupata taskumme kiviä täyteen.

— Onpa teillä, setä, todellakin vastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin!

En uskaltanut enää pitkittää otaksumisiani, sillä olisin taas joutunut johonkin mahdottomuuteen, joka olisi voinut virittää tulen tappuroihin.

Kumminkin oli selvä asia, että ilma paineessa, joka on mitattava tuhansissa ilmakehissä, välttämättömästi muuttuisi juoksevaksi aineeksi; ja jospa otaksuttaisiinkin, että ruumiimme kestäisi sitä, niin täytyisi meidän kumminkin seisahtua, sanottakoon mitä hyvänsä.

Mutta minä en lausunut tätä ääneen, sillä setäni olisi taas ottanut todistukseksi tuon ikuisen Saknussemminsa, mitättömän edelläkävijän; vaikkapa otaksuttaisiinkin, että tämä islantilainen oppinut puhui totta, niin oli aina jäljellä sangen yksinkertainen kysymys:

— Kuinka Saknussemm saattoi kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin ei tunnettu barometria eikä manometriä, päätellä varmasti tulleensa maapallon keskipisteeseen?

Tätä kysymystä en lausunut, odotin vain asioiden menoa.

Loppupuoli päivää kului tehtäessä laskuja ja keskustellen. Olin olevinani kaikessa yksimielinen professori Lidenbrockin kanssa ja kadehdin Hannun täydellistä välinpitämättömyyttä, hän kun sokeasti meni, minne onni hänet vei, pitämättä lukua syistä tai seurauksista.