XXXV

Perjantaina elokuun 23 p:nä. — Seuraavana aamuna on komea Geysir kadonnut näkyvistämme. Tuuli on kiihtynyt ja vienyt meidät nopeasti pois Akselin-saarelta; pauhu on vähitellen vaiennut.

Ilmanmuutos, jos niin sopii sanoa, tapahtuu pian. Ilmakehä tulee täyteen höyryjä, jotka sisältävät suolaisen veden haihtumisesta syntynyttä sähköä; pilvet laskeutuvat muuttuen viimein vihertäviksi; sähköiset säteet tuskin voivat tunkea niiden läpi; on kuin olisi synkkä verho laskeutunut näyttämön eteen, jossa myrskynäytelmä on pian nähtävänä.

Tunnen mieleni omituisesti liikutetuksi, niinkuin jokainen ihmisolento jonkin suuren tapahtuman lähestyessä. Pyöreähköt, päällekkäin kasaantuneet pilvet etelässä näyttävät ennustavan pahaa; niillä on sellainen "järkähtämätön" ulkonäkö, jonka usein olen huomannut myrskyn alkaessa. Ilma on raskas, meri tyyni.

Etäällä ovat pilvet äärettömän suurien pumpulitukkojen näköisiä; vähitellen ne paisuvat ja käyvät sitä harvalukuisemmiksi, kuta suuremmiksi ne venyvät kooltaan; ne ovat niin raskaita, etteivät nouse ylemmäksi taivaan rantaa, mutta kasaantuvat vähitellen tuulen kiihtyessä muodostaen vihdoin synkän, hirveän näköisen röykkiön.

Ilmakehä on hyvin sähköistä, ja sama "aine" tunkee ruumiini läpi; hiukseni nousevat pystyyn ja minusta tuntuu kuin toverini saisivat voimakkaan sysäyksen, jos he tällä hetkellä koskettaisivat minuun.

Lauantaina elokuun 24 p:nä. — Kello 10 aamulla ovat myrskyn enteet vielä selvemmät; voisi sanoa, että tuuli tyyntyy vetääksensä henkeänsä; pilvet ovat ikäänkuin suuri säkki, johon tuulet kokoontuvat.

En tahdo uskoa näitä enteitä, mutta en voi kuitenkaan olla sanomatta:

— Huono sää tulossa.

Professori ei vastannut. Hän oli ilkeällä tuulella, sillä hän näki ulapan rajattomana edessänsä, ja kohautti vain hartioitaan kaikelle, mitä sanottiin.

— Nousee myrsky, sanon minä, osoittaen taivaan rantaa. Pilvet laskeutuivat alemmaksi musertavan raskaina.

Yleinen äänettömyys. Tuulikin on hiljaa; luonto on kuin kuollut eikä vedä henkäystäkään. Velttona riippuu purje pitkin mastoa, jonka huipussa jo näen vähäisen sähköliekin. Lautta pysyy liikkumattomana tyynellä veden pinnalla. Mutta kun emme pääse edemmäksi, niin mitä varten pidämme purjettakaan pystyssä? Ensimmäisessä myrskyn puuskauksessa se saattaa aiheuttaa meille perikadon?

— Ottakaamme purje alas, sanon minä, ja kaatakaamme masto kumoon! Se olisi viisainta!

— Älä hiidessä! huutaa setäni, tuhat kertaa ei! Antaa tuulen kuljettaa meitä! Vieköön meidät myrsky, kunhan kerrankin saan nähdä rannan, vaikkapa lauttamme murtuisi tuhanteen kappaleeseen!

Tuskin ennätti professori lausua nämä sanat, ennen kuin eteläisellä taivaanrannalla tapahtui muutos. Kokoontuneet höyryt purkautuvat sateeksi ja ilma, joka syöksee täyttämään tihennyksen johdosta syntynyttä tyhjää paikkaa, muuttuu myrskyksi, joka tunkee esiin jättiläisluolan salaisimmista sopukoista. Pimeys enenee ja tuskin voin enää kirjoittaa vaillinaisiakaan muistiinpanoja.

Myrsky tempaa lautan liikkeelle ja kiidättää sitä eteenpäin. Setäni keikahtaa kumoon ja ryömin hänen luoksensa. Hän pitää lujasti kiinni paksusta köyden päästä ja näyttää ilolla katselevan luonnonvoimien raivoa.

Hannu ei liiku paikaltansa. Hänen pitkät hiuksensa, jotka myrsky puhaltaa hänen liikkumattomille kasvoillensa, tekevät hänet kummallisen näköiseksi, sillä jokaisen hiuskarvan päässä on kiiltävä sähkökipinä. Hän on kuin mikäkin hirviö, kuin vedenpaisumuksen aikainen ihminen, joka on saman ikäinen Ichtyosauruksien ja Megatherioiden kanssa.

Masto pysyy paikoillansa, vaikka purje on pingoittunut niinkuin rakko ja halkeamaisillaan. Lautta kiitää niin nopeasti, etten voi kuljetun matkan pituutta laskeakaan, mutta kuitenkin hitaammin kuin aallot sen ympärillä.

— Purje! purje! huudan minä ja viittaan, että se otettaisiin alas,

— Ei! vastaa setäni.

— Ei! sanoo Hannukin pudistaen päätään.

Sillävälin sade muodostaa eteemme pauhaavan vesiputouksen, jota vastaan syöksymme. Mutta ennenkuin saavutamme sen, pilvivaippa repeää halki, meri rupeaa kuohumaan, ja sähkö jota kehkeytyy suuren kemiallisen ilmiön vaikutuksesta ylemmissä ilmakerroksissa, yhtyy myöskin leikkiin. Salaman loistavat liekit sekaantuvat ukkosen jyrinään, lukemattomat salamat risteilevät ilmassa pitkäisen jymistessä, höyryt näyttävät hehkuvilta, rakeet muuttuvat loistaviksi, kun ne sattuvat työkalujemme tahi aseittemme metalliosiin, eteenpäin vyöryvät aallot näyttävät tulta syökseviltä kukkuloilta, joiden sisässä riehuu tuli ja joiden harjoja liekit ympäröivät.

Silmäni huikenevat valon kirkkaudesta, korvani menevät lumpeuksiin ukkosen jyrinästä! Minun täytyy pysytellä kiinni mastossa, jossa heilun niinkuin ruoho myrskyssä!

(Tästälähin ovat muistiinpanoni varsin vaillinaisia eikä niitä ole kuin muutamia hajanaisia, niin sanoakseni koneentapaisesti kirjoitettuja lappuja. Mutta vaikka ne ovatkin hyvin lyhyet ja epäselvätkin, niin ne kumminkin osoittavat, minkälaisen mielenliikutuksen vallassa olin, ja antavat selvemmän kuvauksen tilastamme kuin muistini.)

Sunnuntaina elokuun 25 p:nä. — Missä olemme? Kiidämme eteenpäin äärettömällä nopeudella.

Yö on ollut kauhistuttava. Myrsky ei tyynny; elämme alituisessa jyrinässä, lakkaamattomassa paukkeessa; korvistamme vuotaa verta; emme voi puhua sanaakaan.

Leimaukset eivät lakkaa silmänräpäykseksikään; näen salamoiden kulkevan ristiin rastiin, nousevan nopeasti säteinä alhaalta ylöspäin sekä iskevän kalliokattoon. Jos se vielä romahtaisi alas! Toiset salamat jakautuvat kahtia tahi muodostuvat tulipalloiksi, jotka räjähtävät rikki kuin pommit; mutta jyrinä ei siitä kuitenkaan kovene, sillä se on jo saavuttanut korkeimman määrän, jonka ihmisen korvat voivat tajuta, ja jos kaiken maailman ruutikellarit yht'aikaa räjähtäisivät ilmaan, niin "ei se kuuluisi tämän kovemmalta".

Pilvien pinnalta tulvii alituisesti valoa; sähköä kehittyy alituisesti molekyyleistä, ilman kaasumaiset alkuaineet ovat kaaostilassa; lukemattomat vesipatsaat syöksevät ilmoille ja putoavat alas vaahtona.

Mihin joudumme? — — — Setäni on pitkällänsä lautan toisessa päässä.

Lämpö nousee toista vertaa suuremmaksi; katson lämpömittariin, joka osoittaa — — — (numero on hävinnyt).

Maanantaina elokuun 26 p:nä. — Tästä ei ikinä tule loppua! Miksi ei ilmanpaine kerran tasoituttuaan pysy asemillansa?

Olemme nääntyneet väsymyksestä; Hannu vain on samanlainen kuin ennenkin. Lautta kulkee edelleenkin kaakkoiseen, ja olemme kulkeneet enemmän kuin kaksisataa penikulmaa Akselin saarelta.

Keskipäivällä myrskyn raivo käy kahta kauheammaksi; kaikki tavaramme täytyy köyttää lujasti kiinni, ja jokainen meistä köyttää itsensäkin kiinni lauttaan. Laineet lyövät ylitsemme.

Kolmen päivän aikana meidän on mahdotonta virkkaa sanaakaan toisillemme. Suumme aukenevat ja huulemme liikkuvat, mutta ei kuulu ääntäkään; emme kuule mitään, vaikka huutaisimme toistemme korvanjuuressa.

Setäni lähestyy minua lausuen muutaman sanan; luulen hänen sanoneen: "Olemme hukassa", mutta en ole siitä varma.

Minä puolestani kirjoitin hänelle sanat: "Laskekaamme purje alas".

Hän viittaa suostuvansa siihen.

Ennenkuin hän ennättää nostaa päätänsä, näkyy lautan reunalla tulinen pallo. Masto ja purje ovat yhtäkkiä kadonneet, ja näen niiden lentävän ilmaan niinkuin muinaismaailman liskolintu Pterodaktylus.

Jähmetymme kauhusta. Sinertävänvalkoinen tulipallo, noin kymmentuumaisen pommin kokoinen, kulkee hitaasti eteenpäin, kieppuen ihmeteltävän kiivaasti myrskyn pyörteessä. Se pomppii sinne tänne, kulkee lautan palkkeja myöten, hypähtää ruokasäkkiemme päälle, laskeutuu taas hiljaa pois, ja tekee hyppäyksen hipaisten ruutitynnyriämme. Oi kauhistusta! Lennämme ilmaan! Ei! Loistava pallo etenee taas; se lähestyy Hannua, joka vakavasti katselee sitä; sitten setääni, joka laskeutuu polvillensa välttääkseen sitä; senjälkeen se lähestyy minua; huolimatta valosta ja lämmöstä olen kalpea ja vapisen; se hyppelee jalkaini juuressa ja koetan vetää jalkani pois, mutta en voi.

Salpietarikaasun haju täyttää ilman, se tunkee kurkkuun ja keuhkoihin, niin että tahtoo tukehtua.

Miksi en voi liikuttaa jalkojani? Ovatko ne siis tarttuneet kiinni lauttaan? Tämä sähköinen pallo on tehnyt kaiken lautallamme olevan raudan magneettiseksi; tieteelliset koneet, työkalut ja aseemmekin liikkuvat ja kolahtavat kovasti helisten yhteen; saappaitteni korkojen rautanaulat ovat tarttuneet kovasti kiinni lauttaan lyötyyn rautakappaleeseen.

Ponnistaen kovasti voimiani nykäisen vihdoin jalkani irti, juuri kun pallo on vetämäisillänsä sen pyörteeseensä ja tempaamaisillaan minut — — —

Ah! mikä huikaiseva valo! Pallo poksahtaa rikki! Tulenliekit hulmahtavat päällemme.

Sitten tulee kaikki pimeäksi, mutta sitä ennen ehdin nähdä setäni pitkällänsä lautalla ja Hannun yhä vain peräsimessä, sähkön vaikutuksesta "sylkevän tulta".

Mihin menemme? Mihin joudumme?

— — —

Tiistaina elokuun 27 p:nä. — Herään pitkällisestä taintumuksesta. Myrskyä kestää yhä, salamat sähisevät ilmassa kuin käärmeet.

Olemmeko vielä merellä? Olemme ja syöksymme eteenpäin arvaamattoman nopeasti. Olemme kulkeneet Englannin kanavan, Ranskan, kenties koko Euroopan alitse!

— — —

Kuuluu taas jyrinää! Se on selvästi aaltojen pauhua kallioita vastaan! — — — Mutta silloin — — —