XXIV

Seuraavana aamuna olimme jo unohtaneet kärsityt tuskamme. Ensiksi ihmettelin, etten ollut janoissani, ja arvelin mikä siihen mahtoi olla syynä, kunnes puro, joka lorisi jalkojeni juuressa, antoi siihen selityksen.

Söimme aamiaista ja joimme kaikki tätä oivallista raudansekaista vettä. Tunsin taas olevani terve ja olin vahvasti päättänyt kävellä pitkän matkan. Minkäpätähden ei luottamusta uhkuva mies, jommoinen setäni oli, onnistuisi, kun hänellä oli mukanaan taitava opas, sellainen kuin Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika sellainen kuin Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika niinkuin minä. Sellaisia olivat ne kauniit ajatukset, jotka askartelivat mielessäni. Jos minulle olisi ehdotettu, että jälleen nousisimme ylös Sneffelsin huipulle, niin olisin närkästyneenä kieltäytynyt.

Mutta kaikeksi onneksi oli vain kysymys alaspäin menosta.

— Lähtekäämme! huusin minä herättäen innokkaalla äänelläni maapallon ikivanhat kaiut.

Marssi alkoi taas torstai-aamuna kello 8. Kalliokäytävä mutkisteli, teki odottamattomia käänteitä ja oli ikäänkuin jonkin harhasokkelon alku; mutta sen pääsuunta oli aina kaakkoinen. Setäni ei unohtanut tutkia mitä huolellisimmin kompassiansa saadaksensa tarkan tiedon kuljetusta matkasta.

Käytävä vei eteenpäin melkein vaakasuoraan, laskeutuen enintään kaksi tuumaa joka syleltä. Puro virtasi hiljaa loristen jalkojemme juuressa; minä vertasin sitä hyväntahtoiseen haltijaan, joka johdatti meitä maan lävitse, ja hyväilin kädelläni tuota haaleata aallotarta, jonka laulu seurasi askeliamme. Ajatukseni kääntyivät pian mytologiseen suuntaan.

Mitä taas setääni tuli, niin hän, joka vain ajatteli pystysuoraa suuntaa, äkäili siitä, että tie oli tasainen. Hänen matkansa piteni loppumattomasti, sillä sen sijaan, että hänen sanojensa mukaan olisimme seuranneet maan sädettä, kuljimmekin hypotenusaa myöten. Mutta meillä ei ollut varaa valita, ja emme saaneet valittaa niin kauan kuin lähenimme maan keskipistettä, vaikkapa vähäisenkin.

Muutoin luisut silloin tällöin kävivät jyrkemmiksi; aallottaremme alkoi hyppiä vallattomasti eteenpäin, ja me astuimme sen seurassa yhä alemmaksi.

Sanalla sanoen, me kuljimme tämän ja seuraavan päivän aikana pitkän matkaa vaakasuoraan suuntaan, mutta verraten vähän alaspäin.

Perjantai-iltana, heinäkuun 12 p:nä, piti meidän, laskujemme mukaan, olla kolmenkymmenen penikulman päässä Reykjavikistä kaakkoiseen päin ja puolenkolmatta penikulman syvyydellä.

Silloin avautui eteemme kauhistuttava aukko. Setäni ei malttanut olla taputtamatta käsiänsä, kun hän summittain arvioi sivujen jyrkkyyttä.

— Tuo viepi meidät pitkälle, huusi hän, ja se viepi meidät helposti, sillä kallion syrjät muodostavat oikeita portaita!

Tapaturman välttämiseksi piti Hannu köydet valmiina, ja laskeutuminen alkoi. En tahdo sanoa sitä vaaralliseksi, sillä olin jo tottunut tällaiseen.

Aukko, jonka läpi kuljimme, oli kovaan kallioon muodostunut halkeama, samanlainen kuin poikkipuoliset rotkot kivihiilikaivoksessa, ja oli nähtävästi syntynyt maan aineen kutistumisen kautta siihen aikaan kuin maa jäähtyi. Jos tämä halkeama oli muinoin ollut kulkuväylänä niille aineille, joita Sneffels silloin purki sisuksistaan, niin oli vaikea selittää sitä seikkaa, etteivät ne olleet jättäneet mitään jälkiä. Me laskeuduimme jonkinmoisia kiertoportaita myöten, joita olisi luullut ihmisten tekemiksi. Joka neljännestunti piti meidän pysähtyä lepuuttamaan jalkojamme ja keräämään uusia voimia. Silloin istahdimme kallion lohkareelle, heiluttelimme sääriämme, juttelimme syödessämme ja joimme purosta.

Sen arvaa sanomattakin, että Hannun puro muuttui tässä halkeamassa vesiputoukseksi, vähemmän jyrkällä paikalla sen tietysti taas täytyi muuttua puroksi ja kulkea tavallista hiljaista juoksuansa. Tässä silmänräpäyksessä se muistutti kelpo setääni, hänen malttamattomuuttansa ja vihastumistansa, kun se sitävastoin tyynesti juostessaan oli kuin tuo hiljainen islantilainen linnustajamme.

Heinäkuun 13 ja 14 p:nä kuljimme rotkon kiertoportaita myöten ja tulimme aina syvemmälle maankuoren sisään. Me olimme nyt likimäärin 5 penikulmaa meren pinnan alapuolella. Mutta 15 päivänä päivällisen aikaan rotko alkoi käydä vähemmän jyrkäksi, ainoastaan noin 45 astetta kaltevaksi, ja sen suunta oli aina vain kaakkoinen.

Tie kävi silloin helppokulkuiseksi ja varsin yksitoikkoiseksi.

Keskiviikkona 17 p:nä olimme vihdoin 7 penikulman syvyydessä maan alla, ja noin 50 penikulman päässä Sneffelsistä. Vaikka olimme hiukan väsyksissä, niin terveytemme oli kuitenkin hyvä ja matkalääkkeemme liikuttamatta.

Tunti tunnilta setäni kirjoitti muistiin, mitä kompassi, kronometri, manometri ja lämpömittari osoittivat, julkaistakseen palattuaan kaikki huomionsa tieteellisessä kertomuksessa retkestänsä. Helposti saattoikin ottaa selon asemastamme. Kun hän ilmoitti minulle, että olimme kulkeneet vaakasuoraan suuntaan 50 penikulmaa, niin en voinut olla huudahtamatta.

— Mikä nyt on hätänä? kysyi hän.

— Ei mikään, pälkähti vain eräs arvelu päähäni.

— Mikä arvelu, poikaseni?

— Se vain, että jos teidän laskunne ovat oikeat, emme enää olekaan Islannin alla.

— Niinkö ajattelet?

— Sen saamme helposti selville, sanoin minä, ja mittasin matkan kartalla. Enpä olekaan pettynyt, pitkitin puhettani. Me olemme jättäneet Cap Portlandin, ja nämä 50 penikulmaa ovat vieneet meidät meren alle.

— Meren alle, vastasi setäni, hieroen käsiänsä.

— Siis valtameri aaltoilee meidän yläpuolellamme, huusin minä.

— Akseli, mikään ei ole luonnollisempaa! Eikö Newcastlessa ole kivihiilikaivoksia, jotka ulottuvat kauas veden alle?

Professorin mielestä tämä oli sangen luonnollista, mutta ajatus, että kuljimme meren pohjan alla, ei lakannut minua vaivaamasta. Ja kumminkin oli aivan sama, olivatko Islannin tasangot ja vuoret tahi Atlantin valtameren aallot päämme yläpuolella, kun vain kalliokatto yllämme oli eheä. Sitäpaitsi totuin pian tähän ajatukseen, sillä käytävä vei, joskus suorana, toisen kerran mutkistelevana, oikullisena luisuissansa ja mutkissansa, mutta alinomaa kulkien kaakkoiseen suuntaan ja aina laskeutuen syvemmälle, meidät pian melkoiseen syvyyteen.

Kolme päivää myöhemmin, lauantaina heinäkuun 20 p:nä, tulimme illalla jonkinlaiseen avaraan luolaan; setäni maksoi Hannulle sopimuksen mukaan kolme taaleria viikon palkaksi, ja päätti käyttää seuraavan päivän lepopäiväksi.