IX

Lähtöpäivä koitti. Edellisenä iltana oli kohtelias herra Thomsen antanut meille suosituskirjeet Islannin maaherralle, kreivi Trampelle, piispan apulaiselle, herra Picturssonille ja Reykjavikin pormestarille Finsenille. Vastalahjaksi setäni pudisti mitä pontevimmin hänen kättänsä.

Kesäkuun 2 p:nä kello kuusi aamulla olivat kallisarvoiset matkakapineemme laivassa. Kapteeni vei meidät melko ahtaisiin hytteihimme.

— Onko meillä purjetuuli? kysyi setäni.

— On, ja hyvä, vastasi kapteeni Bjarne, se on kaakkoinen. Me pääsemme satamasta merelle täysin purjein.

Muutaman hetken kuluttua kuunari oli lähtövalmis ja kiiti täysin purjein ulos satamasta. Tunnin kuluttua näytti Tanskan pääkaupunki vaipuvan kaukaisiin laineisiin, ja Valkyyria purjehti läheltä rannikkoa Helsingörin kohdalla. Olin liikutettu ja odotinpa näkeväni Hamletin haamun harhailevan tuon linnan historiallisesti muistettavilla valleilla.

— Ylevä haaveksija! sanoin itsekseni, sinä kyllä antaisit meille suostumuksesi! Kenties seuraisit merta etsiäksesi maan keskipisteestä selitystä ikuiseen epäilykseesi?

Mutta noilla vanhoilla muureilla ei näkynyt ketään. Sitäpaitsi linna on paljoa nuorempi kuin mainittu Tanskan urhokas prinssi. Nyt se on Juutinrauman kapeimman kohdan vartion komeana asuntona; tästä purjehtii ohitse vuosittain viisitoistatuhatta laivaa.

Kronborgin linna katosi pian sumuun, samoin Ruotsin puolella kohoava Helsingborgin torni; kuunarimme kallisteli hiukan tuulessa Kattegatilla.

Valkyyria oli hyvä purjehtija, mutta purjelaivassa ei koskaan tiedä edeltäkäsin, kuinka matka sujuu. Aluksemme purjehti Reykjavikiin lastinansa hiiliä, talouskapineita, saviastioita, villavaatteita ja viljaa. Viisi miestä, kaikki tanskalaisia, oli kylliksi laivaa hortelemaan.

— Kuinka kauan matka kestää? kysyi setäni kapteenilta.

— Noin kymmenen päivää, vastasi tämä, jollemme kohtaa kovia luodetuulia Fär-saarien kohdalla.

— Ettehän pelänne mitään pitempää viivykettä.

— En, herra professori, olkaa huoleti, kyllä me perille pääsemme.

Iltapäivällä kuunari sivuutti Skagenin niemen, Tanskan pohjoisimman kohdan, kulki yöllä Skagerrakin halki, purjehti Norjan äärimmäisen niemen Cap Lindesnaesin ohi ja laski Pohjanmerelle.

Kaksi päivää sen jälkeen alkoi Skottlannin rannikko siintää Peterheadin kohdalta, ja Valkyyria kääntyi Fär-saaria kohti kulkien Orkney- ja Shetlannin saarien välitse. Kohta huuhtelivat Atlantin valtameren aallot kuunariamme; sen täytyi risteillä pohjoistuulta vastaan, ja se pääsi töin tuskin Fär-saarille. Kesäkuun 8 päivänä tuli näkyviin itäisin näistä saarista, ja siitä alkaen piti kapteeni suoraa suuntaa Cap Portlandia kohti, joka on Islannin etelärannalla.

Matkalla ei sattunut mitään erikoisen tärkeätä. Kohtalaisen hyvin pidin puoleni meritautia vastaan; setäni sitä vastoin oli kaiken aikaa kipeänä, mistä hän oli varsin harmissaan mutta vielä enemmän häpeissänsä.

Hän ei siis voinut saada mitään tietoja kapteeni Bjarnelta Sneffels-vuoresta, kulkuneuvoista ja tavaran kuljetuksen helppoudesta; hänen täytyi jättää nämä kyselemiset siksi, kunnes tulisimme perille. Niin hän kulutti aikansa pitkällänsä hytissään, jonka seinät natisivat laivan kovasti kiikkuessa. Täytyy myöntää, että setäni itse oli suureksi osaksi ansainnut kohtalonsa.

Kesäkuun 11 päivänä saatoimme määrätä Cap Portlandin aseman. Ilma oli silloin selkeä, niin että voimme nähdä Myrdalin Jokulin,[27] joka kohoaa sen yläpuolella.

Valkyyria pysytteli tarpeellisen matkan päässä rannasta kulkien pitkin sitä länteen päin suuren valas- ja haikalaparven halki. Kohta näkyi mahdottoman suuri kallioholvi, jonka lävitse meri syöksi hirveällä pauhinalla. Vestmanin saaret näyttivät nousevan valtamerestä ikäänkuin hajalleen kylvetyt luodot kiiltävällä pinnalla. Siitä lähtien kynti kuunari ulompana meren selkää päästäkseen hyvän matkan päässä Cap Reykianaesin ympäri, joka muodostaa Islannin läntisimmän niemekkeen. Ankara merenkäynti esti setääni nousemasta laivan kannelle ihailemaan näitä syvään uurrettuja lounatuulen pieksämiä rannikoita.

Neljäkymmentäkahdeksan tuntia myöhemmin, kun kuunari oli ollut pakotettu kokoon käärityin purjein pakenemaan myrskyä, näkyi idästäpäin merkkikumpu Skagen'in niemeltä,[28] jonka vaaralliset karit ulottuvat kauaksi merelle. Islantilainen luotsi tuli laivaan, ja kolmea tuntia myöhemmin Valkyyria laski ankkurinsa Reykjavikin edustalle Faxa-vuonoon.

Professori tuli vihdoinkin esiin hytistänsä hyvin kalpeana ja uupuneena, mutta yhtä innokkaana, ja hänen silmissänsä oli tyytyväinen katse.

Kaupungin väestö kokoontui satamaan, sillä jokaista heistä huvitti laivan tulo, kun he tiesivät, että kullakin oli siitä saamista.

Sedällä oli kiire päästä pois veden päällä uiskentelevasta vankilastansa tahi pikemmin sairashuoneestansa. Mutta ennenkuin hän lähti kuunarin kannelta, vei hän minut laivan kokkaan osoittaen sormellaan korkeaa vuorta lahden pohjoisrannalla; vuorella oli kaksi huippua, se oli kaksoiskeilan muotoinen ja ikuisen lumen peittämä.

— Sneffels! huusi hän, Sneffels!

Viitaten minua olemaan ehdottomasti vaiti hän astui sen jälkeen venheeseen, joka odotti meitä. Minä seurasin häntä, ja kohta sen jälkeen laskimme jalkamme Islannin kamaralle.

Heti sen jälkeen tuli saapuville hyväluontoisen näköinen mies kenraalin puvussa; hän oli saaren korkein virkamies, maaherra kreivi Trampe omassa persoonassaan. Professori älysi kohta, kuka tämä mies oli; hän jätti siis maaherralle Kööpenhaminasta saadut suosituskirjeensä, ja heidän kesken sukeutui tanskan kielellä lyhykäinen keskustelu, josta minä hyvin ymmärrettävistä syistä en käsittänyt mitään. Mutta seurauksena tästä keskustelusta oli, että kreivi Trampe tarjoutui auliisti auttamaan professori Lidenbrockia.

Pormestari Finsen, joka pukunsa puolesta oli yhtä sotaisa kuin maaherrakin mutta luonteeltaan ja ammattinsa puolesta myös yhtä rauhallinen, vastaanotti setäni varsin kohteliaasti.

Mitä tulee piispan apulaiseen, herra Picturssoniin, niin hän oli juuri piispallisella paimenmatkalla saaren pohjoispiirissä, joten meille ei oltu suotu kunniaa päästä hänen tuttavuuteensa. Sitävastoin tulimme tuntemaan Reykjavikin koulun luonnontieteen opettajan, herra Fridrikssonin, jonka apu oli meille varsin tervetullut; hän oli sangen miellyttävä mies. Tämä nöyrä oppinut osasi puhua ainoastaan islannin kieltä ja latinaa; hän tarjosi heti minulle apuansa Horatiuksen kielellä ja tunsin kohta, että me olimme syntyneet ymmärtämään toisiamme. Hän olikin todella ainoa ihminen, jonka kanssa taisin vaihtaa sanoja Islannissa ollessani.

Niistä kolmesta huoneesta, jotka hänellä oli talossansa, antoi tuo erinomainen mies kaksi meidän haltuumme, ja pian majoituimme sinne kapineinemme, joiden paljoudesta kelpo Reykjavikiläiset jokseenkin suuresti ällistyivät.

— Noh, Akseli! sanoi setäni, kaikki käy hyvin, vaikein tehtävä on jo suoritettu.

— Mitä, vaikeinko? ihmettelin minä.

— Epäilemättä! Nythän ei tarvitse muuta kuin laskeutua alaspäin!

— Jos niin arvelette, niin olette oikeassa; mutta kun on laskeuduttu, alas, pitää myös nousta ylös, luulen ma.

— Oh! Siitä minä vähät! Maltapas! Älkäämme hukatko kallista aikaa. Menen kirjastoon. Ehkä siellä on jokin Saknussemmin käsikirjoitus; ja olisinpa varsin iloissani, jos saisin siitä jotakin neuvoa.

Menin ulos ja kuljeksin sinne tänne mihin sattui. Eipä olisikaan ollut helppoa joutua eksyksiin Reykjavikin kaduilla; minun ei siis tarvinnut kysyä keneltäkään tietä, jotapaitsi sellainen pelkin viittauksin tehty kysymys olisi saattanut aiheuttaa minulle monta erehdystä.

Kaupunki on jokseenkin matalalla ja suoperäisellä maalla kahden kukkulan välissä. Äärettömän suuri laavakerros peittää maan toisella puolella viettäen loivasti aina mereen asti. Toisella puolella on lavea Faxa-vuono, jossa Valkyyria oli tällä kertaa ankkurissa ja jota Sneffelsin suuri lumitunturi rajoittaa pohjoisessa. Tavallisesti tapaa täällä satamassa englantilaisia ja ranskalaisia kalastuspäällysmiehiä, mutta tällä kertaa he olivat saaren itäpuolella virkatoimissaan. Reykjavikin pisin katu kulkee samansuuntaisena meren rannan kanssa; sen varrella asuvat kaikki kauppiaat mökeissänsä, jotka ovat rakennetut hirsistä ja maalatut punaisiksi; toinen katu, joka on lännempänä, viepi pienelle järvelle, jonka rannalla on piispan talo.

Pian olin kiivennyt näitä kivisiä ja synkkiä teitä myöten ylös; välistä näin kitukasvuista heinää, joka oli kuin paljosta pidosta vaalentunut vanha villainen paita; toisaalla oli hiukan puutarhan tapaista, jonka vähäiset kasvit, peruna, kaali ja vuohenkaali, olisivat varsin hyvin soveltuneet kääpiöiden pöydälle; lisäksi jokunen surkastunut kukkanen koetti tavoittaa edes muutaman auringonsäteen.

Viimeksimainitun kadun päästä löysin yhteisen hautausmaan, joka oli avara ja multavallin ympäröimä. Muutaman askeleen päässä sieltä oli kuvernöörin asunto, joka oli huono hökkeli verrattuna Hampurin raatihuoneeseen, mutta täydellinen palatsi muun Islannin väestön asuntojen rinnalla.

Pienen järven ja kaupungin välillä kohosi kirkko, rakennettuna protestanttisen tyylin mukaan kalkkikivestä, jonka lohkomisesta tulivuoret itse pitävät huolen; sen punainen tiilikatto oli selvästi hajoamaisillaan ankarain länsituulien kynsissä hartaiden kirkossakävijöiden suureksi mielipahaksi.

Likeisellä kummulla huomasin oppilaitoksen, joss, kuten myöhemmin sain isännältämme tietää, opetettiin heprean, englannin, ranskan ja tanskan kieltä; neljää kieltä, joista suureksi häpeäkseni en ymmärtänyt sanaakaan. Olisin ollut ihan viimeinen koulun neljästäkymmenestä oppilaasta, enkä olisi ollut kelvollinen asumaa heidän kanssaan niissä ahtaissa kammioissa, joissa heikoimmat ensimmäisestä yöstä alkaen olivat tukehtumaisillaan.

Kolmessa tunnissa olin kuljeksinut sekä kaupungin että ympäristönkin läpi. Ympäristö kokonaisuudessaan näyttää omituisen synkältä. Ei puuta, ei kasvullisuutta sanottavasti. Kaikkialla teräviä kulmia ja tulen muodostamia kallioita. Islantilaisten asumukset ovat tehdyt maasta ja turpeista; seinät ovat kaarretut sisäänpäin, ja koko talo on melkein pelkkää kattoa. Mutta nämä katot ovat verraten reheväkasvuisia niittyjä, joilla kasvaa pitkää ruohoa, sillä huoneen lämpö kasvattaa sitä; tämä ruoho korjataan tarkkaan heinänteon aikana, sillä muuten kotieläimet söisivät sen suuhunsa näiltä viheriöitseviltä katoilta.

Kävellessäni kohtasin vain vähän asukkaita. Palatessani kauppakadulle oli suurin osa väestöstä kuivaamassa, suolaamassa ja panemassa tynnyreihin kapakalaa, joka on saaren tärkein vientitavara. Miehet näyttivät olevan vahvoja ruumiiltaan, mutta muuten kömpelöitä, vaaleaverisiä germaaneja; heidän syvämietteisestä katsannostaan saattoi otaksua, että he tunsivat olevansa kuin ulkopuolella ihmiskuntaa, maanpakolaisraukkoja, karkoitettuja tähän jäämaahan, jonka luonto olisi paremmin soveltunut eskimoille. Turhaan etsin hymyä heidän kasvoiltaan; joskus he tosin naurahtivat kutistaen jotenkin väkinäisesti kasvolihaksiaan, mutta eivät koskaan hymyilleet. Heidän pukunansa oli mustasta villavaatteesta kehnosti tehty takki, joka skandinaavisissa maissa tunnetaan nimellä "sarka", sen lisäksi leveälierinen hattu, punajuovaiset housut ja jalassa kengäntapaisiksi käännetyt nahkakappaleet.

Vaimot, joiden katse oli surullinen ja nöyrä ja joiden ulkonäkö oli jokseenkin miellyttävä, vaikka eloton, olivat puetut sarkaisiin liiveihin ja hameisiin; tytöillä oli palmikoidun tukkansa verhona pieni kudottu myssy, jotavastoin naimisissa olevilla naisilla oli päässä kirjava huivi, jonka päällä oli jonkinlainen valkoisesta vaatteesta tehty koriste.

Kun pitkän matkan näin kuljettuani palasin herra Fridrikssonin taloon, oli setäni jo siellä isäntämme seurassa.