XXXXI

Seuraava päivä, torstai elokuun 29 p., oli kaikinpuolin merkillinen, enkä voi koskaan ajatella sitä kauhistuksen saattamatta sydäntäni kiivaammin tykyttämään. Tästä ajasta alkaen ei meidän järjellämme eikä ymmärryksellämme ollut mitään sanottavaa, vaan me olimme täydellisesti luonnonvoimien heiteltävinä.

Kello kuusi olimme liikkeessä. Nyt lähestyi hetki, jolloin meidän piti ruudin avulla raivata itsellemme tie kallioiden lävitse.

Tahdoin itselleni kunnian saada sytyttää miinan. Kun tämä oli tehty, piti minun mennä toverieni luokse lautalle, jossa kaikki tavarat olivat vielä paikoillansa; sitten oli aikomuksemme laskea ulommaksi selälle, välttääksemme räjähdyksen seurauksia, jotka ehkä vaikuttaisivat ankarasti vuoren sisuksiin.

Laskumme mukaan sytyttimen piti kestää kymmenen minuuttia, ennenkuin se sytyttäisi panoksen, ja minulla oli siis hyvää aikaa palata lautalle.

Varustauduin arvelematta täyttämään tehtävääni.

Kiiruusti syötyämme menivät setäni ja Hannu lautalle, mutta minä jäin rannalle mukanani lyhty, josta aioin ottaa tulen sytyttimeen.

— Mene nyt, poikaseni, sanoi setäni minulle, ja palaa heti takaisin luoksemme!

— Olkaa huoleti, vastasin minä; en minä leikittele matkalla.

Menin heti käytävän suulle, avasin lyhtyni ja otin käteeni sytyttimen pään.

Professori piti kelloansa kädessään.

— Oletko valmis? huusi hän minulle.

— Olen!

— No hyvä! Sytytä nyt siis, poikaseni!

Sytytin nopeasti tulilangan, joka rätisi kuin tuli tappuroissa, ja sitten juoksin kiiruusti rantaan.

— Tule lautalle, ja lähtekäämme ulommaksi rannasta! sanoi setäni.

Voimakkaalla sysäyksellä vei Hannu meidät ulommaksi; lautta meni parin kymmenen sylen päähän rannasta.

Nyt oli tärkeä hetki, professori seurasi kellon osoitinten liikuntoa.

— Vielä viisi minuuttia! sanoi hän. Vielä neljä! Kolme!

Valtimoni sykki kahdesti sekunnissa.

— Vielä kaksi! Yksi! — — Hajotkaa vuoret!

Mitä tapahtui? En luule kuulleeni räjähdyksen pamausta, mutta kalliot saivat silmieni edessä toisen muodon ja hajosivat ikäänkuin verho. Näin pohjattoman syvyyden aukeavan rannalle. Meri nousi hirveään pauhuun, mutta muodosti ainoastaan yhden suunnattoman hyökyaallon, jonka harjalle lauttamme kohosi pystysuoraan.

Me kaaduimme kaikki kolme pitkäksemme. Vähemmässä kuin sekunnissa tuli päivän valon sijaan musta pimeys, minkä jälkeen tunsin vakavan pohjan katoavan, ei jalkojeni, vaan lautan alta. Luulin sen syöksevän suoraan alaspäin, mutta niin ei ollut asia; tahdoin puhua sedälleni, mutta veden pauhina olisi estänyt häntä kuulemasta puhettani.

Huolimatta pimeästä, pauhinasta, hämmästyksestä ja mielenliikutuksesta käsitin kuitenkin, mitä oli tapahtunut.

Ilmaan räjähtäneen kallion alla oli ollut suuri aukko; räjähdys oli vaikuttanut jonkinlaisen maanjäristyksen tässä maanpinnassa, joka jo entisestään oli ristiin rastiin halkeillut; aukko avautui, ja kurimukseksi muuttunut meri tempaisi meidät mukaansa. Luulin olevamme hukassa.

Tunti, parikin tuntia — kukaties kuinka pitkä aika? — kului tällä tavoin. Me pysyttelimme yhdessä ja pidimme toisistamme kiinni, ettemme putoaisi pois lautalta, joka sai kestää mahdottoman ankaroita sysäyksiä, kun se sattui kallion syrjiin. Näitä sysäyksiä sattui kuitenkin verraten harvoin, mistä päättelin, että käytävä oli sangen avara. Tämä oli epäilemättä Saknussemmin kulkema tie, mutta nyt emme matkustaneet sitä yksin, vaan olimme ymmärtämättömyydessämme vetäneet mukaamme koko meren.

Nämä ajatukset johtuivat mieleeni jotenkin epäselvinä ja hämärinä, kuten helposti ymmärtää; ja töin tuskin saatoin pitää ajatuksiani koossa tällä huimaavalla matkalla, joka oli kuin yhtämittaista putoamista. Päättäen tuulesta, joka puhalsi vasten silmiäni, mahtoi kulkumme olla nopeampaa kuin nopeimman pikajunan; sellaisessa menossa oli siis aivan mahdotonta sytyttää tulisoihtua, ja viimeinen sähkökoneemme oli mennyt rikki räjähdyksessä.

Hämmästyin siis kelpo lailla, kun yhtäkkiä näin tulen valon vieressäni ja Hannun rauhallisen olemuksen valaistuna. Taitavan linnustajan oli onnistunut saada viritetyksi lyhtyyn valkea, ja vaikka tuli ilman vedossa alituisesti uhkasi sammua, se kuitenkin levitti vähän valoa tähän kamalaan pimeyteen.

Käytävä oli avara, niinkuin olin arvannutkin, eikä niukka valo sallinut meidän yhtaikaa nähdä molempia sivuseiniä. Vesi, joka kiidätti meitä mukanansa, putosi korkeammalta kuin Amerikan pahimmissa putouksissa. Sen pinta oli ikäänkuin nopeasti eteenpäin kiitävä nuolikimppu; sopivampaa vertausta en löydä sille tunteelle, jonka se minussa herätti. Välistä joutui lauttamme vesipyörteisiin ja kulki silloin eteenpäin nopeasti pyörien ympäri. Kun se lähestyi käytävän seiniä, käänsin lyhdyn sinnepäin ja saatoin arvata kulkumme nopeuden siitä, että kallioseinän epätasaisuudet näyttivät loppumattomilta viivoilta ja että oli kuin olisimme olleet suljetut liikkuvista viivoista kudottuun verkkoon. Arveluni mukaan kuljimme noin kolmekymmentä penikulmaa tunnissa.

Setäni ja minä tuijotimme tylsästi eteemme ja tartuimme jäljelle jääneeseen mastontynkään, sillä masto oli räjähdyksessä katkennut keskeltä poikki. Me käänsimme selkämme ilmanvetoa vastaan, ettemme tukehtuisi liikunnon kiivaudesta, jota ei mikään ihmisvoima voinut hillitä.

Sillävälin kului aika; asemamme ei tullut vähääkään paremmaksi, päinvastoin sattui tapaus, joka saattoi sen yhä hankalammaksi.

Koettaessani järjestää tavaroitamme huomasin, että suurin osa niistä oli kadonnut, kun meri räjähdyksen jälkeen tempasi meidät niin väkivaltaisesti mukaansa. Tahdoin tarkalleen tietää mitä varoja meillä oli mukanamme, ja aloin lyhty kädessä tutkia asiaa. Tieteellisistä kojeistamme ei ollut jäljellä muita kuin kompassi ja kronometri. Köysistä ja portaista ei ollut jäljellä muuta kuin maston ympäri kääritty köydenpätkä. Meillä ei enää ollut kuokkaa, ei rautakankea, ei vasaraa, ja pahin juttu kaikista, ei ruokaa enempää kuin päiväksi!

Tutkin pienimmätkin raot lautalla, yksin vähäisimmät kolotkin hirsien ja lankkujen saumoissa. Kaikki tyhjää! Meillä ei ollut muuta evästä kuin palanen kuivaa lihaa ja muutamia kuivia korppuja.

Tunsin itseni peräti masentuneeksi, enkä voinut käsittää, miten selviytyä! Ja kumminkin, mitä vaaraa minä niin kovin pelkäsin? Kuinka voisimme päästä ylös niistä syvyyksistä, johon vastustamaton virta meidät vei, vaikka meillä olisi ollut evästä kuukausiksi ja vuosiksikin? Mitä hyödytti hätäillä kuolevamme nälkään, kun kuolema oli edessämme niin monessa muussakin muodossa? Saisimmekohan edes aikaa kuolla nälkään?

Kuvaillessani mielessäni näitä unohdin nykyisen vaaran, ja pelkäsin vain tulevaisuuden uhkaa, joka hirveänä tuli mieleeni. Kenties kuitenkin voisimme pelastua veden raivosta ja palata maan pinnalle? Mutta millä tavoin? Sitä en tiedä. Mistä? Se olisi samantekevää. Yksi mahdollisuus tuhansista on kumminkin mahdollisuus, mutta nälkäkuolema sitävastoin ei jättänyt meille vähintäkään toivoa.

Mieleeni johtui puhua sedälleni asemastamme osoittaakseni hänelle, mimmoisessa kurjassa tilassa olimme, ja tarkoin laskeaksemme kuinka pitkä aika meillä vielä oli elettävänä, mutta minulla oli kylliksi voimia pitää suuni kiinni ja antaa hänen pysyä tyynessä kylmäkiskoisuudessaan.

Tällä kertaa alkoi tuli lyhdystämme vähetä vähenemistään sammuen viimein kokonaan. Kynttilän sydän oli palanut loppuun, emmekä enää voineet ajatellakaan valaista sysimustaa pimeyttä. Meillä oli tosin vielä tulisoihtu, mutta sitä ei saattanut polttaa kovassa tuulessa. Silloin ummistin silmäni niinkuin lapsi, etten tarvitsisi nähdä pimeyttä.

Pitkän ajan kuluttua kävi kulkumme kahta vertaa nopeammaksi, päättäen ilman puhaltamisesta kasvojani vastaan. Vesi syöksyi erittäin jyrkästi alaspäin, ja luulin todellakin, ettemme enää kulkeneet veden päällä, vaan putosimme suoraan alas, sillä tunsin omituista putoamisen tunnetta. Setäni ja Hannu olivat tarttuneet lujasti käsivarsiini ja pitivät minusta kiinni.

Kun oli kulunut jonkin aikaa — kuinka kauan, sitä en saata arvostella — tunsin yhtäkkiä nytkähdyksen; lautta ei sattunut mihinkään kovaan esineeseen, mutta seisahtui kuitenkin. Suunnaton vedenpaljous syöksi sen yli; olin tukehtua — — — olin hukkumaisillani — — —

Mutta tätä vedenpaisumusta ei kestänyt kauan, ja muutaman sekunnin kuluttua olin taas vapaassa ilmassa, jota vedin keuhkoihini täysin henkäyksin. Setäni ja Hannu puristivat käsiäni, niin että ne olivat musertua, ja vielä kerran vei lautta meitä eteenpäin.