← Table of contents
Matkustus maan keskipisteeseen

XX

Arvo Airio translation

Oli todellakin välttämätöntä säästää juomavettä, sillä illallista syödessämme huomasin, ettei sitä voinut riittää enemmäksi kuin kolmeksi päiväksi. Sen lisäksi tuli vielä sekin harmi, että meillä oli sangen vähän toivoa löytää mitään lähdettä näissä tämän maailmankauden muodostamissa kerroksissa.

Koko seuraavan päivän käytävän holvit yhä kaareutuivat yllämme, ja kuljimme virkkaen tuskin sanaakaan. Me aloimme muuttua melkein yhtä vaiteliaiksi kuin Hannukin.

Tie ei kohonnut, ei ainakaan sanottavasti; välistä se näytti viettävän alaspäinkin. Mutta tämä tuskin huomattava suunnanmuutos ei voinut rauhoittaa professoria, sillä maakerroksien laatu pysyi aivan muuttumattomana.

Seinien liuska- ja kalkkikivikerrokset sekä vanha punainen hiekkakivi välkkyivät komeasti sähkölyhtymme kirkkaassa valossa. Olisi voinut luulla olevansa avatussa malmisuonessa keskellä Devonshireä, josta tällaiset maakerrokset ovat saaneet nimensäkin.[47]

Loistavat marmorilajit peittivät käytävän seiniä; muutamat lajit olivat agaatti-harmaita, täynnä kummallisia valkoisia suonia, toiset ruusunpunaisia tahi keltaisia, punapilkkuisia; etäämpänä oli näytteitä tummista puna- ja ruskeapilkkuisista lajeista, joissa kalkkikivi aikaansai kauniita värivivahduksia.

Suurimmassa osassa näitä marmorilajeja oli ikivanhojen eläimien jälkiä. Eilisestä päivästä alkaen oli kehitys selvästi edistynyt.

Trilobiittien asemesta huomasin kehittyneempien lajien jätteitä, muiden ohessa Ganoidi-kaloja,[48] sekä noita varhaisimpia Sauropteris-eläimiä,[49] joiden paleontologit ovat huomanneet olevan matelijoiden ensimmäisiä muotoja. Devonisissa merissä eli suuri määrä tällaisia, ja niitä sortui tuhansittain uudempien kerrosten alle.

Oli siis aivan selvää, että nousimme ylöspäin eläimellisen elämän astuimia myöten, joiden korkeimmalla portaalla ihminen on. Mutta professori ei näkynyt välittävän siitä.

Hän odotti kahta asiaa: että ilmaantuisi jyrkkä rotko, joka sallisi hänen taas jatkaa alaspäin, tahi että vastaamme tulisi jokin este, joka keskeyttäisi hänen kulkunsa tätä tietä myöten. Mutta ilta tuli tämän toivon täyttymättä.

Perjantaina painui vähäinen retkikuntamme yhä syvemmälle käytävän sokkeloihin; yöllä aloin jo tuntea janon tuskaa.

Kymmenen tunnin kävelyn jälkeen huomasin, että lampun valo ei enää heijastunutkaan seinistä. Marmorin, liuska-, kalkki- ja hiekkakiven sijaan peitti seiniä tumma kiiltämätön aine. Eräässä paikassa, missä tunneli oli ahdas, nojausin vasempaa seinää vastaan, ja kun vedin käteni takaisin, oli se aivan musta. Minä tarkastin seinää likemmin ja huomasin, että olimme keskellä kivihiili-aarniota.[50]

— Kivihiili-aarnio! huudahdin minä.

— Aarnio ilman työmiehiä, vastasi setäni.

— Oh, kukapa sen niin tietää?

— Sen tiedän minä, vastasi setäni lyhyesti, ja olen varma siitä, että tämä käytävä, joka vie hiilikerroksien lävitse, ei ole ihmiskätten työtä. Mutta on yhdentekevää, olipa se luonnon muodostama taikka ei. Nyt on ruoka-aika; sentähden syökäämme.

Hannu otti esiin vähän ruokaa; söin vain hiukkasen, mutta join sen vähäisen vesitilkan, joka oli minun osani. Oppaamme pullo oli puolillansa vettä ja siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä kolmen hengen janon sammuttamiseksi.

Syötyämme kääriytyivät matkatoverini peitteisiinsä, saadakseen unesta virkistystä vaivoillensa. Minä puolestani en nukkunut, vaan luin aamuun asti.

Kello kuuden aikaan lauantaina lähdimme taas matkaan. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tulimme avaraan aukeamaan, ja ymmärsin silloin, etteivät ihmiskädet olleet voineet kaivaa tätä kaivosta, sillä holvit olisivat siinä tapauksessa olleet pönkitetyt. Oli varsin ihmeellistä, että ne vielä voivat olla pystyssä.

Luola oli sataa jalkaa leveä ja sataaviittäkymmentä korkea. Se oli syntynyt jonkin maanalaisen liikunnon vaikutuksesta; kestämättä jotakin voimallista sysäystä oli maankuori auennut ja tehnyt tämän suuren aukon, johon nyt ensimmäisen kerran tunkeusi maanpinnan asukkaita.

Koko kivihiilikauden historia oli kirjoitettu näille mustille seinille, ja geologi olisi helposti voinut niistä seurata kaikkia eri kehityskausia. Hiilikerroksia erottivat toisistaan tiheät hiekka- ja savikerrokset, joiden välissä ne olivat ikäänkuin musertuneina.

Tänä aikana, joka oli lähinnä nuorin paleontologisen maailmankauden jaksoista, oli maa erinomaisen rehevän kasvullisuuden peitossa; siihen oli kaksi syytä, nimittäin kuuma ilmanala ja alituinen kosteus.

Silloin ei kasvanut paljon puita, vaan ainoastaan kortteita, äärettömiä heinälaitumia, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita: asterofyliittejä ja muita harvinaisia kasvisukuja, joita siihen aikaan oli tuhansia eri lajeja. Juuri tästä tavattoman runsaasta kasvullisuudesta kivihiilet ovat saaneet alkunsa. Kasvit vajosivat veden alle ja muodostivat vähitellen paksuja kerroksia.

Silloin alkoi luonnollisen kemian vaikutus; merien pohjalla kasviaineet ensiksi muodostuivat turpeiksi, alkoivat sitten kaasujen vaikutuksesta lämmetä ja kivettyivät lopuksi täydellisesti.

Siten muodostuivat nämä äärettömät hiilipaljoudet, joiden kuitenkin vähemmässä kuin kolmessa vuosisadassa täytyy loppua liiallisen kuluttamisen kautta, jolleivät teollisuutta harjoittavat kansat ajoissa hillitse tuhlaavaisuuttansa.

Nämä ajatukset johtuivat mieleeni katsellessani luolan hiilirikkauksia. Luultavasti ne eivät koskaan tule päivänvaloon, sillä näin syvällä olevien aarnioiden kaivaminen vaatisi liian suuria kustannuksia. Ja mitäpä se muutoin hyödyttäisikään, kun kerran niin paljo hiiltä vielä on monin paikoin niin sanoaksemme maanpinnalle levitettynä? Sellaisina kuin nämä hiilikerrokset nyt ovat, pysyvät ne maailman loppuun asti.

Silläväin kuljimme eteenpäin, ja unhotin tien pituuden, vaipuen geologisiin mietteisiin, ilman lämpö pysyi yhtäläisenä kuin se oli ollut kulkiessamme laava-aineen ja liuskakiven muodostamien kerrosten lävitse. Mutta minä tunsin sangen selvästi hiilivedyn hajun. Huomasin heti, että käytävässä oli sangen paljon tätä vaarallista kaasua, jota vuorityömiehet sanovat kaivoskaasuksi ja jonka räjähtäminen on niin usein aikaansaanut hirveitä tapaturmia.

Onneksi oli valaistusneuvonamme Ruhmkorffin älykäs kone; mutta jos olisimme olleet niin typeriä, että tulisoihtu kädessä olisimme tutkineet tätä käytävää, niin olisi hirveä räjähdys tehnyt lopun matkastamme tappaen meidät.

Tätä kävelyä kivihiilen keskellä kesti iltaan asti. Setäni taisi tuskin hillitä malttamattomuuttansa, jota hän tunsi tiemme vaakasuoran suunnan tähden. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli synkkä pimeys, joten käytävän pituutta ei voinut nähdä, ja minä jo rupesin luulemaan sitä loppumattomaksi, kun kello kuuden aikana ilmestyi äkkiarvaamatta seinä eteemme. Ei oikealla eikä vasemmalla puolella, ei ylhäällä eikä alhaalla ollut mitään tietä! Me olimme tulleet umpinaiseen sopukkaan.

— No sen parempi! huusi setäni. Sittenpähän tiedän, mitä teen. Me emme ole Saknussemmin kulkemalla tiellä, eikä auta muu kuin kääntyä takaisin. Levätkäämme nyt yö, ja kolmen päivän kuluttua tulemme takaisin sille kohdalle, missä käytävät haarautuvat.

— Niin, sanoin minä, jos meillä on siihen voimia!

— Miksi ei olisi?

— Siksi, että vesi on huomenna tykkänään lopussa.

— Entäs rohkeus? Onko sekin lopussa? kysyi professori katsoen minuun ankaran näköisenä. En uskaltanut vastata.

Notes in this chapter

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings