XXXII
Arvo Airio translation
Elokuun 13 päivänä nousimme ylös aikaisin, sillä meidän piti koettaa uutta, nopeata ja käytännöllistä kulkuneuvoamme.
Kahdesta paksusta kepistä tehty masto, kolmannesta kepistä tehty raakapuu, sekä matkapeitteistämme tehty purje, siinä koko lautan taklinki. Köysiä ei puuttunut; kaikki oli kestävää.
Kello kuuden aikaan professori antoi merkin nousta lautalle. Ruokatavaramme, köydet ja muut työkalumme, aseemme sekä runsaasti suolatonta vettä, jota kallioiden koloista olimme koonneet, oli lautalla.
Hannu oli kyhännyt peräsimen, jolla hän saattoi ohjata alustansa, minkä toimen hän ottikin tehdäksensä; irroitin köyden, purje pystytettiin ja pian olimme ulapalla.
Kun olimme jättämäisillämme pienen sataman, niin setäni, joka piti suurta melua maantieteellisestä nimistöstänsä, tahtoi antaa satamalle nimen, ja ehdotti siksi minun nimeäni.
— Ei, sanoin minä, minulla on toinen ehdotus.
— Mikä?
— Graüben. Port-Graüben näyttäisi hyvin somalta kartalla.
— Olkoon menneeksi sitten, Port-Graüben.
Ja tällä tavoin liittyi muisto armaasta vierlantilaisesta tytöstäni vaaralliseen matkaamme.
Tuuli puhalsi koillisesta ja purjehdimme nopeasti eteenpäin hyvällä tuulella. Tiheillä ilmakerroksilla oli suuri voima ja ne vaikuttivat purjeeseen ikäänkuin mahdottoman suuri palje.
Tunnin kuluttua saattoi setäni jokseenkin tarkoin määrätä kulkumme nopeuden.
— Jos matkamme sujuu tällä tavoin, niin neljässäkolmatta tunnissa voimme kulkea vähintäänkin kolmekymmentä penikulmaa, eikä viivykään kauan, ennenkuin näemme vastakkaisen rannan.
En vastannut mitään, vaan istuuduin lautan etupäähän. Jo alkoi pohjoinen ranta vaipua meren pintaan ja rannat levisivät kahden puolen ikäänkuin helpottaakseen lähtöämme. Silmieni eteen aukeni ääretön meri. Suurien pilvien harmaat varjot kiitivät nopeasti sen pinnalla ja näyttivät ikäänkuin painavan sen synkeätä vettä. Sähköisen valon hopeanhohtavat säteet, siellä täällä heijastuen jostakin vesipisarasta, loistivat aluksen jäljessä. Kohta oli maa kadonnut näkyvistä, silmillämme ei ollut enää leposijaa ja ellei kohiseva vesi olisi osoittanut, että lautta oli kiivaassa vauhdissa, niin olisi voinut luulla sen pysyvän paikoillaan.
Päivällisen aikana ilmestyi näkyviin mahdottoman suuria leviä, jotka kiikkuivat veden pinnalla. Tunsin näiden kasvien elinvoiman: ne nousevat meren pohjasta noin kahdentoistatuhannen jalan syvyydestä, ja kasvavat enemmän kuin neljänsadan ilmakehän paineessa, kietoutuen toisiinsa niin sitkeäksi ainejoukoksi, että se muodostaa usein matalikkoja, jotka voivat estää laivojenkin kulkua; mutta luullakseni ei kukaan ole koskaan nähnyt suurempia leviä kuin ne, jotka kasvoivat Lidenbrockin meressä.
Lauttamme kulki noin kolmen-, neljäntuhannen jalan pituisten leväryhmien sivu; nämä olivat ikäänkuin mahdottoman suuria käärmeitä, jotka luikertelivat näköpiiriä ulommaksi; huvikseni katselin näitä loppumattomia nauhoja, luullen aina näkeväni niiden loppupään, mutta niitä riitti ihmeekseni aivan loppumattomiin.
Mikä luonnon voima saattoi tuottaa sellaisia kasveja, ja minkälainen mahtoi maa olla luomisen alkupäivinä, kun kasvikunta yksin kehkeytyi sen pinnalla, lämmön ja kosteuden vaikutuksesta?
Tuli ilta, mutta ilma oli yhtä loistavaa, kuten jo edellisenä päivänä olin huomannut. Se oli pysyväinen ilmiö, jonka kestäväisyyteen voi luottaa.
Syötyämme illallisen laskeusin levolle maston juurelle ja vaivuin pian rauhalliseen uneen.
Hannu seisoi liikkumattomana antaen lautan mennä; myötätuulen vallitessa sitä tuskin tarvitsikaan ohjata.
Sitte kun olimme lähteneet Port-Graübenistä, antoi professori Lidenbrock minulle toimeksi pitää "purjehdus-päiväkirjaa", kirjoittaa muistiin vähimmätkin huomiot, hupaiset luonnonilmiöt, tuulen suunnan, nopeuden ja kuljetun matkan pituuden, sanalla sanoen kaikki tämän merkillisen purjehdusmatkan tapaukset.
Julkaisen tässä lyhykäisyydessään seuraavat jokapäiväiset muistiinpanot, jotka ovat kirjoitetut niin sanoakseni tapausten kuluessa.
Perjantaina elokuun 16 p:nä. — Tasainen koillistuuli. Lautta purjehtii nopeasti ja suoraan. Ranta yhä näkyvissä 30 penikulman päässä tuulen alla. Valon voima muuttumaton. Kaunis sää, pilvet kulkevat hyvin korkealla, ovat utuisia ja ikäänkuin uivat valkoisessa hopeanhohtoisessa ilmassa; lämpömittari: 320 Cels.
Keskipäivällä Hannu panee ongenkoukun nuoran päähän; syötiksi hän pistää pienen lihapalan ja heittää siiman mereen. Kahden tunnin aikana hän ei saa mitään. Vedet lienevät siis asujamitta? Ei, nykäiseminen tuntuu; Hannu vetäisee onkeansa ja saapi kalan, joka potkii kiivaasti.
— Kala! huutaa setäni.
— Se on sampi! lisään minä vuorostani; se on pieni sampi!
Professori tarkastelee kalaa, mutta ei ole samaa mieltä kanssani. Tällä kalalla on litteän pyöreä pää, ja ruumiin etupuolta peittävät luiset kilvet; suu on hampaaton, rintaevät ovat sangen kehittyneet ja soveltuvat pyrstöttömälle ruumiille. Tämä kala tosin kuuluu samaan luokkaan, johon luonnontutkijat ovat lukeneet samminkin, mutta eroaa siitä eräiden tärkeiden ominaisuuksien puolesta.
Setäni ei erehdy, sillä lyhyen tarkastelun jälkeen hän sanoo:
— Tämä kala kuuluu vuosituhansia sitten hävinneeseen sukuun, josta tavataan kivettyneitä jäännöksiä devonisissa kerrostumissa.
— Mitä? sanon minä, olemmeko saaneet elävänä alkuperäisten merien asukkaan?
— Olemme, vastaa professori, jatkaen tarkasteluaan, ja nyt näet, että nämä kivettyneet kalat eivät ole samanlaisia kuin nykyiset kalalajit. Mutta saada tällainen olento elävänä käsiinsä on todellinen onni luonnontutkijalle.
— Mihin luokkaan se kuuluu?
— Se kuuluu Ganoidien luokkaan, heimo Cephalaspis.
— Entäs sitten?
— Pterychtis-sukuun,[54] sen voisin vannoa. Mutta tällä on eräs omituisuus, joka tavataan ainoastaan maanalaisissa vesissä elävillä kaloilla.
— Mikä omituisuus?
— Se on sokea!
— Sokeako?
— Ei ainoastaan sokea, vaan siltä puuttuvat kokonaan näköelimet.
Tarkastelen kalaa ja huomaan professorin ilmoituksen todeksi. Mutta saattaahan tämä olla vain erikoistapaus, joten onki heitetään uudestaan mereen, varustettuna uudella syötillä. Luultavasti tämä meri on hyvin kalarikas, sillä vähemmässä kuin kahdessa tunnissa saamme suuren joukon sekä Pterychtis- että hävinneeseen Dipteris-sukuun kuuluvia kaloja, joiden lajinimeä setäni ei onnistu saamaan selville; kaikilta puuttuvat silmät. Tämä odottamaton kalansaalis on hyödyllisenä lisänä ruokatavaroihimme.
Näyttää siis varmalta, että tässä meressä on vain sellaisia eläinlajeja, joita muuten tavataan ainoastaan kivettyneinä.
Kenties näkisimme täällä jonkun niistä matelijoista, joiden muodon tiede on osannut kuvata jonkin luukappaleen mukaan. Otan kiikarin ja tarkastan merta, mutta se on autio; luultavasti olemme vielä liian lähellä rantaa. Silmäilen ylöspäin. Miksi ei joku niistä linnuista, joita kuolematon Cuvier on piirustanut, halkaise siivillänsä näitä tiiviitä ilmakerroksia? Kalat olisivat niiden ravintona. Tutkin avaruutta, mutta se on autio ja tyhjä, samoin kuin rannatkin.
Sillävälin mielikuvitukseni johdattaa minut palaeontologian ihmeelliseen maailmaan. Aivan valveillani uneksin. Veden pinnalla olen näkevinäni mahdottomia Chersitejä, noita suunnattoman suuria tertiäärikauden kilpikonnia, jotka olivat kuin uiskentelevia saaria. Synkillä rannoilla kuljeksii tertiäärin suuria nisäkkäitä: luulen kuulevani pleistoseenin hirmupetojen, luolaleijonan ja sapelihampaisen tiikerin kiljuntaa; kauempana piiloutuu kallioiden taa paksunahkainen jättiläistapiiri Lophiodon, valmiina taistelemaan saaliista Anoplotheriumia, tuota kummallista kavio-eläintä vastaan, joka samalla kertaa on sarvikuonon, hevosen, virtahevon ja kamelin näköinen, ikäänkuin Luoja kiireissänsä maailman ensi hetkinä olisi yhdistänyt monta eläintä yhdeksi ainoaksi. Jättiläissuuri mastodontti heiluttaa kärsäänsä musertaen torahampaillansa rannan kiviä, samalla kuin Megatherium, jättiläislaiskiainen, mahdottomilla käpälillään kaapii maata mölisten niin, että kalliot kaikuvat. Ylempänä kiipeää kallion reunoja myöten ensimmäinen apina, ja vielä korkeammalla liihottelee Pterodactylus, alkulintu, joka kädellisine siipineen muistuttaa suurta lepakkoa. Vihdoin suunnattoman suuret linnut, suuremmat kuin kasuaari, vieläpä strutsiakin suuremmat, levittävät pitkät siipensä yläilmoissa ja lyövät joskus päänsä kivikattoon.
Koko tämä kivettynyt maailma ilmestyy mielikuvituksessani uudestaan silmieni eteen, ja olen elävinäni maailman alkupäivinä, paljoa aikaisemmin kuin ihminen luotiin, kun kehittymätön maa ei vielä voinut häntä elättää. Unelmani kuljettavat minua kausi kaudelta aina ensimmäisten elävien olentojen syntymäkaudelle saakka. Nisäkkäät katoavat, sitten linnut, sen jälkeen matelijat, ja viimein kalat, äyriäiset, nilviäiset ja niveleläimet. Vanhimman aikakauden Zoophytit[55] häviävät vuorostansa. Koko maan elollisuus keskittyy minuun, ja sydämeni on ainoa, joka tykyttää asumattomassa maailmassa. Ei ole enää vuodenaikoja eikä ilmanaloja, maapallon oma lämpö lisääntyy alituisesti tehden tyhjäksi loistavan auringon lämmön. Kasvillisuus tulee ylenpalttiseksi; ikäänkuin varjo kuljeksin puunkorkuisien sananjalkojen välissä, epävakaisin askelin, polkien maanpinnan kiiltävää hiekkaa ja kirjavaa savea; nojaudun äärettömän korkeita havupuita vastaan ja rupean levolle suunnattoman suurien Lycopodioiden varjoon.
Vuosisadat kuluvat kuin päivät! Käyn maan kaikkien vaiheiden läpi. Kasvit katoavat, graniittikalliot kadottavat kovuutensa; kiinteä aine sulaa kaikki nesteeksi ankaran kuumuuden vaikutuksesta. Vesi peittää maanpinnan; se kiehuu ja muuttuu kaasuksi, höyryt ympäröivät maata, joka vähitellen on muuttunut kaasumaiseksi; se on punertava, auringon kokoinen ja loistaa samoin kuin sekin!
Keskellä tätä nebulosaa eli sumujoukkoa, joka on neljätoistatuhatta kertaa suurempi kuin se pallo, jonka se kerran on muodostava, kiidän taivaankappaleiden joukkoon avaruuteen! Ruumiini muuttuu kaasuksi, katoaa vuorostansa ja sekautuu punnitsemattomana atoomina näihin mittaamattomiin höyryihin, jotka piirtävät loistavat ratansa äärettömään avaruuteen!
Millainen unelma! Mihin se on vienyt minut? Kuumeentapaisesti piirtää käteni kummallisia kuvauksia paperille! Olen unhottanut kaikki, professorin, Hannun ja lautan! Sieluni täyttää eräs näky — — —
— Mikä sinua vaivaa? kysyy setäni.
Silmäni ovat auki ja katson häneen, näkemättä kuitenkaan häntä.
— Varo itseäsi, Akseli, ettet putoa veteen!
Ja samalla tunnen Hannun tarttuvan lujasti käsivarteeni; ilman häntä olisin unelmani vallassa pudonnut lautalta.
— Onko hän tullut hulluksi? huudahtaa professori.
— Mikä hätänä? kysyn viimeinkin.
— Oletko kipeä?
— En. Minulla oli vain näky, mutta nyt se on ohitse. Käykö muutoin kaikki hyvin?
— Käy; hyvä tuuli, selvä väylä! Purjehdimme nopeasti, ja jolleivät laskuni petä, ei kestä kauan, ennenkuin pääsemme maihin.
Kuullessani tämän nousen ylös ja tarkastelen taivaan rantaa, mutta vedenpinta leviää yhä vain silmin kantamattomiin.