XXIX

Kun virkosin, olin puolipimeässä, pitkälläni paksuja peitteiden päällä. Setäni istui vieressäni katsoen minuun, näkyisikö jotain elon merkkiä. Kun ensimmäisen kerran huokasin, tarttui hän käteeni, ja avattuani silmäni pääsi häneltä ilonhuudahdus.

— Hän elää! hän elää! huusi hän.

— Niin! vastasin heikolla äänellä.

— Lapseni! sanoi setäni puristaen minua rintaansa vasten, olet siis pelastettu!

Tulin syvästi liikutetuksi siitä äänestä, jolla nämä sanat lausuttiin, ja vielä enemmän siitä, että hän näytti olevan huolissaan vuokseni. Mutta täytyi todellakin sattua tällaisia tapauksia, ennenkuin setäni näin paljasti hellemmät tunteensa.

Tällä kertaa tuli myös Hannu esiin, ja uskallanpa sanoa, että hänen silmistänsä loisti selvä tyytyväisyys, kun hän näki käteni setäni kädessä.

— Hyvää päivää, sanoi hän.

— Hyvää päivää, Hannu, hyvää päivää, mutisin minä. Mutta sanokaa nyt, setä, missä me tällä kertaa olemme.

— Huomenna, Akseli, huomenna; nyt olet vielä liian heikko. Olen käärinyt pääsi siteisiin, joita ei saa liikuttaa paikaltansa. Makaa sentähden, poikaseni, niin saat huomenna tietää kaikki.

— Mutta sanokaa toki minulle, kyselin taas, paljonko kello on, ja mikä päivä on tänään?

— Kello on 11 illalla, ja meillä on tänään sunnuntai elokuun 11 p.; mutta en salli sinun enää kysellä mitään ennenkuin 12 päivänä.

Tunsin todellakin itseni hyvin heikoksi, ja silmäni painuivat väkisinkin umpeen. Tarvitsin vielä yhden yön levon, ja nukuin siinä luulossa, että yksinäisyyttäni oli kestänyt neljä pitkää päivää.

Kun seuraavana aamuna heräsin, katselin ensi työkseni ympärilleni. Vuoteeni, joka oli valmistettu matkapeitteistämme, oli ihastuttavassa luolassa, jota koristivat välkkyvät kiteet, lattiana oli hieno hiekka. Luolassa oli puoleksi pimeää; tulisoihtua tai lamppua ei ollut sytytetty, ja kuitenkin näkyi päivänvaloa ulkoa ahtaasta aukosta. Kuulin myös jotakin epäselvää ääntä, ikäänkuin aaltojen loiskimista rantaa vasten, ja joskus tunsin kuin tuulen leyhkäyksen.

Arvelin itsekseni, olinko valveilla vai uneksinko vielä, tahi oliko kaikki pelkkää kuvittelua. Mutta tällä kertaa eivät silmäni eivätkä korvanakaan voineet pettää.

— Sehän on päivänsäde, joka näkyy tuosta kallionhalkeamasta! ajattelin minä. Todellakin, sieltä kuuluu aaltojen pauhinaa! Ah! tunnen raittiin tuulen henkäyksen! Petynkö, vai olemmeko taas tulleet maan pinnalle. Onko setä luopunut matkastansa vai onko se jo onnellisesti päättynyt?

Näitä selittämättömiä kysymyksiä aprikoidessani tuli professori sisään.

— Hyvää huomenta, Akseli, sanoi hän iloisesti. Löisinpä vetoa, että voit hyvin.

— Niinpä kyllä, vastasin nousten istumaan vuoteessani.

— Niin täytyy ollakin, sillä olet maannut levollisesti. Hannu ja minä olemme vuorotellen valvoneet vuoteesi ääressä ja olemme nähneet, että parantumisesi on edistynyt.

— Tunnenpa todellakin virkistyneeni, ja todistukseksi siitä aion kelpo tavalla syödä aamiaista, jonka luultavasti tarjoatte minulle.

— Saat kyllä syödä, poikaseni. Kuumeesi on kadonnut, Hannu on pannut haavoihisi jonkinlaista voidetta, jonka salaisuuden islantilaiset tuntevat, ja ne ovat parantuneet oivallisesti. Linnustajamme on kelpo mies!

Puhellessaan setä laittoi ruokaa, jonka halukkaasti ahmaisin suuhuni huolimatta hänen varoituksistaan. Sillävälin kyselin häneltä ehtimiseen yhtä ja toista ja hän kiiruhti selittämään.

Sain tietää, että onnellinen putoamiseni oli paiskannut minut suoraan melkein pystysuoran aukon pohjaan; ja kun olin vierinyt alas kivivirrassa, joista pieninkin oli kylliksi suuri musertamaan minut, niin täytyy siitä päättää, että osa maastakin oli lohjennut ja syössyt alas samalla kertaa kuin minäkin. Tällainen hirvittävä putoaminen oli tuonut minut suoraan setäni syliin, johon vaivuin verisenä ja tainnoksissa.

— Onpa todellakin kummallista, että et jo tuhannesti kuollut. Mutta älkäämme Jumalan tähden enää erotko, sillä voisi tapahtua, ettemme ikinä löytäisi toisiamme.

"Älkäämme erotko toisistamme!" Matka ei siis ollutkaan lopussa? Silmäni suurenivat hämmästyksestä, minkävuoksi setäni kysyi:

— Mitä tarkoitat, Akseli?

— Kysyisin teiltä yhtä asiaa. Uskottehan, että olen terve?

— Epäilemättä!

— Ja kaikki jäseneni eheät?

— Niin, kaiketikin!

— Entäs pääni?

— Pääsikin on, muutamia kolauksia lukuunottamatta, täydellisesti täydellisesti vahingoittumattomana paikallansa hartioillasi.

— No sitten pelkään, että järkeni on sekaisin.

— Sekaisinko?

— Niin, sekaisin. Emmekö ole tulleet jälleen maan pinnalle?

— Emme suinkaan!

— No sitten olen varmaankin päästäni pilalla, sillä näen päivänvaloa ja kuulen tuulen huminaa ja aaltojen pauhua.

— Vai niin! Eikö mitään muuta?

— Tahtoisitteko selittää minulle? — —

— En selitä sinulle mitään, sillä sitä on mahdoton selittää, mutta saat nähdä ja ymmärtää, että geologinen tiede ei ole vielä lausunut viimeistä sanaansa.

— Käykäämme siis ulos, huusin minä nousten kiireesti ylös.

— Ei, Akseli, ei, raitis ilma voisi vahingoittaa sinua.

— Raitis ilmako?

— Niin, tuuli on jotenkin ankara, enkä tahdo antaa sinun vilustua.

— Mutta vakuutan, että voin varsin hyvin.

— Vähän kärsivällisyyttä! poikaseni. Jos uudestaan sairastuisit, niin olisimme pahassa pulassa; emme saa hukata aikaa, sillä vesimatka saattaa olla pitkä.

— Vesimatkako?

— Niin; lepää vielä tänäkin päivänä, niin huomenna lähdemme purjehtimaan.

— Lähdemme purjehtimaan?

Tämän sanoessani syöksyin ylös.

Lähdemme purjehtimaan! Oliko täällä siis virta tahi meri? Oliko siis laiva satamassa maan sisuksissa?

Uteliaisuuteni oli noussut korkeimmilleen ja setäni koetti turhaan pidättää minua. Kun hän näki, että malttamattomuuteni vahingoittaisi minua enemmän kuin uteliaisuuteni tyydyttäminen, antoi hän myöten.

Puin kiireesti päälleni ja käärin varovaisuuden vuoksi ympärilleni yhden peitteistämme astuen sitten ulos luolasta.