XXXI

Seuraavana aamuna heräsin täydellisesti parantuneena. Arvellen, että kylpy saattaisi olla hyvin terveellistä, menin muutamiksi minuuteiksi uimaan tähän Välimeren veteen, sillä tätä saattoi täydellä syyllä sanoa Välimereksi. Palasin aamiaiselle, joka maistui oivallisesti. Hannu osasi laittaa hyvää ruokaa; kun hänellä oli käytettävänä sekä tulta että vettä, voi hän vaihdellakin tavallista jokapäiväistä ruokajärjestystämme. Ruoan jälkeen hän tarjosi meille muutaman kupin kahvia, eikä tämä hyvä juoma koskaan maistunut mielestäni paremmalta kuin silloin.

— Nyt, sanoi setäni, on nousuveden aika, emmekä saa jättää tutkimatta tätä ilmiötä.

— Mitä! Nousuvettäkö? kysyin minä.

— Niin juuri.

— Ulottuisikohan auringon ja kuun vaikutusvoima tänne asti?

— Miksi ei? Eikö yleinen attraktsionilaki koske kaikkia kappaleita, ja siis tätäkin merta. Huolimatta ilmanpaineesta saat nähdä, että se kohoaa kuten Atlantin valtamerikin.

Lähestyimme rantaa; laineet rupesivat jo nousemaan.

— Katsokaa! Vuoksi alkaa tuntua! huusin minä.

— Niin Akseli, ja näistä meren jättämistä merkeistä näet, että vesi kohoaa noin kymmenen jalkaa.

— Sepä on kummallista!

— Ei, vaan luonnollista!

— Sanokaa, setä, mitä sanotte, mutta minun mielestäni tämä kaikki näyttää eriskummalliselta, ja tuskin voin uskoa silmiänikään. Kuka olisikaan voinut luulla, että tässä luolassa olisi todellinen valtameri nousu- ja pakovesineen, tuulineen, myrskyineen!

— Miksi ei? Onkohan mitään syytä, joka tekisi sen mahdottomaksi?

— En tunne sellaista, jos kerran teoria maan keskuksessa olevasta tulesta hylätään.

— Tähän asti on siis Davyn teoria pitänyt paikkansa.

— Tietysti, mikään ei tee mahdottomaksi väitettä, että maan sisässä on meriä ja maita.

— Epäilemättä, mutta ne ovat asumattomia.

— Olkoonpa niinkin; mutta miksi ei näissä vesissä saattaisi olla joitakin tuntemattomia kalalajeja?

— Emme ole kuitenkaan tähän asti keksineet ainoatakaan.

— Mutta voimmehan tehdä itsellemme onkia ja koetella, kannattaako onkiminen täällä yhtä hyvin kuin maan pinnalla olevissa vesissä.

— Koetelkaamme, Akseli, sillä meidän pitää tutkia näiden seutujen kaikkia salaisuuksia.

— Mutta missä olemme nyt, setä? En ole teiltä vielä kysynyt tätä, josta tieteelliset koneenne lienevät toki antaneet selityksen.

— Olemme kolmensadanviidenkymmenen penikulman päässä Islannista, vaakasuoraan suuntaan.

— Niinkö kaukana?

— Olen varma, etten erehdy laskuissani viittäsataa syltä.

— Ja kompassi osoittaa aina vain kaakkoista?

— Niin tekee; sen deklinatsioni on läntinen, yhdeksäntoista astetta ja neljäkymmentäkaksi minuuttia, aivan kuin maan pinnallakin. Mitä sen inklinatsioniin tulee, niin siinä esiintyy merkillinen seikka, jota olen mitä huolellisimmin tutkinut.

— Mikä se on?

— Se, että neula, sen sijaan että se painuisi napaa kohti, niinkuin se tekee pohjoisella pallonpuoliskolla, päinvastoin kohoaa ylöspäin.

— Siitä täytyy siis päättää, että magneettinen napa on maanpinnan ja sen pisteen välillä, mihin olemme tulleet?

— Aivan niin; ja on hyvin mahdollista, että jos tulemme napaseutuihin seitsemännenkymmenen leveysasteen kohdalle, missä James Ross löysi magneettisen navan, niin magneettineula siellä nousee suorastaan pystyyn. Tämä salaperäinen piste ei siis olekaan varsin syvällä.

— Sitä seikkaa ei tiede vielä ole aavistanutkaan.

— Tiede hairahtuu, poikaseni, mutta hairahdukset ovat hyödyllisiä, sillä ne johdattavat vähitellen totuuteen.

— Kuinka syvällä olemme?

— Kolmenkymmenenviiden penikulman syvyydessä.

— Suoraan yläpuolellamme on siis, sanoin minä katsellessani karttaa, Skotlannin vuorinen osa, missä Grampian vuoret kohottavat lumipeittoiset huippunsa hämmästyttävään korkeuteen.

— Niin on, sanoi professori naurahtaen. Onhan se jotenkin raskas kuorma, mutta holvi on tukeva. Suuri maailman rakennusmestari on rakentanut sen hyvistä aineista, eikä kukaan ihminen olisi voinut tehdä tätä holvia niin laajaksi! Mitä ovat siltojen kaaret ja tuomiokirkkojen kupukatot verrattuina tähän kolmen penikulman korkuiseen holviin, jonka alla aaltoilee valtameri myrskyineen?

— En minäkään pelkää, että taivas putoaisi päällemme. Mutta mitä te, setä, aiotte nyt tehdä? Aiotteko kääntyä takaisin maan pinnalle?

— Kääntyäkö takaisin. Johan nyt! Päinvastoin on aikomukseni pitkittää matkaamme, koska kaikki on tähän asti onnistunut hyvin.

— Mutta en käsitä, kuinka pääsemme tämän vesitasangon alle.

— En aiokaan syöstä siihen suin päin; mutta tämän sisämeren ympärillä on varmasti kiinteitä kalliojoukkoja.

— Epäilemättä.

— Ja sen vastakkaiselta rannalta uskon löytäväni alaspääsytien.

— Kuinka pitkän luulette tämän meren olevan?

— Kolmekymmentä tahi neljäkymmentä penikulmaa.

— Vain niin! vastasin, ajatellen itsekseni, että tämä lasku saattoi olla hyvinkin virheellinen.

— Meillä ei siis ole yhtään aikaa hukattavana; jo huomenna lähdemme merelle.

Silmäni etsivät alusta, joka veisi meidät toiselle rannalle.

— Vai niin, sanoin minä, lähdemme siis merelle. Hyvä! Mutta millä laivalla?

— Emme millään laivalla, poikaseni, vaan hyvällä ja tukevalla lautalla.

— Lautalla! huudahdin minä. Mutta onhan sellainen yhtä vaikea rakentaa kuin laivakin, enkä ymmärrä — — —

— Et ymmärrä, Akseli, mutta jos kuuntelisit, niin voisit kuulla — — —

— Kuullako?

— Niin, kuulla vasaran pauketta, joka sinulle ilmoittaisi, että Hannu on jo täydessä työssä — — —

— Lauttaako rakentamassa?

— Niin juuri.

— Onko hän jo hakannut tarpeelliset rakennuspuut?

— Puut olivat jo edeltäpäin kaadetut. Tule, niin saat nähdä, kuinka hän tekee työtä.

Neljänneksen tuntia astuttuamme näin niemen toisella puolella, johon oli muodostunut pieni luonnollinen satama, Hannun täydessä työssä. Vielä muutama askel ja seisoin hänen vieressänsä. Suureksi ihmeekseni näin rannalla puolitekoisen lautan, joka oli rakennettu jos jonkinlaisista omituisista puulajeista, ja suuri joukko kaikenlaisia lankkuja, polvipuita ja panttureita oli hänen ympärillään. Siellä oli puuta vaikka kokonaisen laivaston rakentamiseen.

— Mitä puulajia tämä on, setä? kysyin minä.

— Siinä on petäjää, kuusta, koivua ja kaikenlaista pohjoismaiden havupuuta, joka on meriveden vaikutuksesta kivettynyt.

— Onko se mahdollista?

— Se on niin sanottua "surtur brandur'ia", eli kivennäisrakennuspuuta.

— Mutta pitäisihän sen sitten olla samanlaista kuin ligniitti, kovaa kuin kivi, ja veteen uppoavaa?

— Kuitenkin tapahtuu joskus, että se pysyy veden päällä; on sellaisia puita, jotka ovat muuttuneet todellisiksi antrasiiteiksi, mutta on toisia, jotka, samoin kuin nämäkin puut tässä, ovat vasta alkaneet kivettyä. Katsopas tänne, sanoi setäni ja viskasi yhden näistä kallisarvoisista meren hylkäämistä puista veteen.

Puukappale upposi ensin, mutta nousi taas veden pinnalle, johon se jäi kiikkumaan laineille.

— No, oletko nyt vakuutettu? kysyi setäni.

— Ennen kaikkia olen vakuutettu siitä, että tämä on uskomatonta!

Seuraavana iltana oli kätevä Hannu saanut lautan valmiiksi. Se oli kymmentä jalkaa pitkä ja viittä leveä; kivettyneet puut, yhdistetyt toisiinsa kestävillä köysillä, muodostivat tukevan pinnan; kun lautta oli valmis, sysättiin se veteen ja keinui rauhallisesti Lidenbrockin meren laineilla.