XIV

Stapi on kauppala, jossa on noin 30 pelkästä laava-aineesta rakennettua mökkiä. Se on vähäisen vuono rannalla, jota ympäröivät kummalliset basalttimuurit. Basaltti on, kuten tiedetään, ruskahtavaa tuliperäiskivilajia, joka lohkeilee ihmeteltävän säännöllisiin pylväisiin. Luonto on tässä työskennellyt mittausopillisesti, tehnyt työtä ihmisten tavalla, ikäänkuin se olisi käyttänyt kulmamittaa, kompassia ja luotilautaa. Vaikka se muuten näyttää taitoansa suurissa ainejoukoissa, jotka ovat hajallaan siellä täällä ilman järjestystä, tuskin aloitettuina keiloina, keskentekoisina pyramiideinä ja säännöttöminä viivoina, niin se tässä on tahtonut antaa esimerkin täydellisestä järjestyksestä ja on paljoa aikaisemmin kuin vanhanajan rakennusmestarit muodostanut oikein vakavan rakennuskaavan, jota ei Babylonin loisto eivätkä Kreikanmaan ihmetyöt ikänä ole voittaneet.

Tosin olin kuullut puhuttavan Islannissa olevasta jättiläiskäytävästä ja Hebridien saariston Fingalin luolasta, mutta basalttirakennusta en vielä ollut omin silmin nähnyt.

Stapin luona tämä ilmiö näkyi koko kauneudessansa. Vuonon samoinkuin koko niemimaan rannat ovat täynnä pitkiä riviä pystyjä, kolmenkymmenen jalan korkuisia patsaita, joilla on suhdallinen koko, ja jotka kannattavat leveätä listaa; tämä on muodostunut vaakasuorista patsaista, joiden päät ulottuvat ulommaksi kuin kannatuspatsaat muodostaen holvin meren yli. Määrättyjen välimatkojen päässä tämän luonnollisen katoksen alla voi huomata ihmeteltävällä tavalla muodostuneita suippokaarisia aukkoja, joiden läpi meren aallot pauhaten syöksevät. Muutamat meren irti tempaamat basalttipylväät ovat maassa pitkällänsä aivankuin jonkin muinaisajan temppelin jäännökset; ne ovat iäisesti nuoria raunioita, jotka ovat vahingoittumatta kestäneet vuosisatoja.

Sellainen oli viimeinen maanpäällinen pysähdyspaikkamme, johon Hannu tunnontarkasti oli opastanut meidät, ja minä tunsin itseni vähän levollisemmaksi ajatellessani, että hän seuraisi meitä etemmäksikin.

Tullessamme pastorin asunnolle, joka oli köyhä mökki eikä vähääkään kauniimpi tahi mukavampi kuin naapurienkaan, näin miehen vasara kädessä ja nahkainen esiliina vyöllä hevosta kengittämässä.

— "Saelvertu", linnustaja sanoi hänelle.

— Hyvää päivää, vastasi hevosen kengittäjä selvällä tanskan kielellä.

— Kirkkoherra, sanoi Hannu kääntyen setään päin.

— Näyttääpä siltä, Akseli, kuin tämä kelpo mies olis todellakin kirkkoherra, sanoi setäni, tulkiten tuon sanan minulle.

Sillävälin opas ilmoitti kirkkoherralle, missä tarkoituksessa olimme tulleet, jonka jälkeen tämä jätti työnsä kesken ja päästi omituisen huudon, jolla hevoskauppiaat kutsuvat hevosiaan; heti tuli kookas naisihminen ulos mökistä. Jos hän ei ollut kuutta jalkaa pitkä, niin ei ainakaan paljoa puuttunut. Jopa pelkäsin, että hän antaisi meille matkustavaisille tuon islantilaisen suutelon; siitä ei kuitenkaan tullut mitään, osoittipa hän vielä suurta vastahakoisuutta ollenkaan pyytää meitä sisään.

Vierashuone, joka oli ahdas, siivoton ja terveydelle vahingollinen, näytti minusta olevan huonoin huone koko pappilassa, mutta täytyihän siihen tyytyä. Kirkkoherra ei näyttänyt suosivan vanhanaikaista vieraanvaraisuutta. Ennen päivän loppua näin, että hän oli joko seppä, kalastaja, metsästäjä tahi puuseppä, mutta ei mikään Herran palvelija. Olimmehan tosin keskellä viikkoa, ja ehkäpä hän teki parannuksen sunnuntaiksi.

En tahdo sanoa mitään pahaa näistä pappiparoista, jotka, kun kaikki asianhaarat punnitaan, ovat peräti köyhiä; he saavat Tanskan hallitukselta naurettavan vähän palkkaa ja seurakunnaltansa neljännen osan kymmenyksistä, summan, joka ei nouse seitsemäänkymmeneen taaleriin. Siitä seuraa, että he ovat pakotetut tekemään työtä voidaksensa elää, ja kalastaessansa, metsästäessänsä ja hevosia kengittäessänsä he viimein tottuvat metsästäjäin, kalastajain ja muiden sivistymättömien ihmisten tavoille. Illalla huomasin vielä, ettei isäntämme hyviin tapoihin kuulunut raittiuskaan.

Setäni huomasi pian, kenen kanssa hän oli tekemisissä, että hän oli tavannut hyvän, kelvollisen, oppineen miehen asemasta typerän ja oppimattoman talonpojan; sentähden hän päätti niin pian kuin mahdollista aloittaa suuren tutkimusmatkansa ja jättää pappilan, joka oli kaikkea muuta kuin vieraanvarainen. Hän ei pitänyt lukua vaivoistani, vaan päätti viettää muutamia päiviä vuoristossa.

Matkavalmistukset alotettiin siis jo seuraavana aamuna. Hannu otti kolme islantilaista palvelukseemme kuljettamaan tavaroitamme hevosien asemasta; mutta kun olimme tulleet aukon pohjalle, piti näiden maan asukasten kääntyä takaisin ja jättää meidät itseksemme. Tästä asiasta sovittiin täydellisesti.

Tässä tilaisuudessa täytyi setäni ilmoittaa linnustajalle, että hänen aikomuksensa oli tutkia tulivuorta sen syvimpiin uumeniin saakka.

Hannu vain nyökkäsi päätänsä. Hänestä oli samantekevää, matkustettiinko saaren pintaa vai sen sisään. Matkan tapaukset olivat saattaneet minut senverran hajamieliseksi, että olin jossakin määrin unhottanut tulevaisuuden, mutta nyt tunsin itseni kovasti liikutetuksi. Mitä minun piti tekemän? Jos olisin koettanut vastustaa professori Lidenbrockia, niin se olisi saanut epäkuntoon lujemmatkin hermot, kuin minun ovat.

— Annapas olla, tuumasin, meillä on siis aikonut nousta Sneffelsin huipulle. No hyvä! Me käymme sen aukossakin. Olkoon menneeksi! Senhän ovat muutkin tehneet joutumatta sentähden kuoleman omiksi. Mutta siinä ei ole kaikki. Jos sieltä löytyisi tie maan keskipisteeseen, jos tuo kirottu Saknussemm on puhunut totta niin eksymme tulivuoren maanalaisiin käytäviin. Eikä mikään todista, että Sneffels on sammunut! Kuka todistaa, ettei se vieläkin voisi purkautua! Jos tämä hirviö vuodesta 1229 saakka on ollut nukuksissa, niin tokkohan siitä seuraa, ettei se enää pääse valveille? Ja jos se herää, niin mikä meidät perii?

Tässä oli jotakin miettimistä, ja minä kyllä mietin. En voinut nukkua uneksimatta tulivuoren purkauksesta; sanalla sanoen: minusta oli varsin vastenmielistä muuttua palaneeksi kuonaksi. — Viimein kärsivällisyyteni loppui, ja päätin esittää sedälleni tämän kysymyksen niin kekseliäästi kuin mahdollista, jonkin täydellisesti mahdottoman otaksumisen muodossa.

Menin hänen luoksensa, ilmaisin hänelle pelkoni, ja siirryin sitten vähän kauemmaksi antaakseni hänen purkaa mieltään.

— Kyllä minä olen ajatellut sitä, vastasi hän vain.

Mitähän nämä sanat merkitsivät? Olikohan hän todellakin valmis kuulemaan järjen ääntä? Aikoiko hän lykätä tuumansa toistaiseksi? Sitä tuskin saatoin toivoakaan.

Jonkin silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen, jota minä en rohjennut kysymyksillä keskeyttää, hän taas sanoi:

— Olen ajatellut sitä. Tultuamme Stapiin olen miettinyt tuota tärkeätä kysymystä, jonka lausuit, sillä emme saa toimia ymmärtämättömästi.

— Emme saakaan, vastasin painokkaasti.

— Sneffels on ollut kuusisataa vuotta äänetönnä, mutta se voi taas kohottaa äänensä. Purkauksien edellä havaitaan aina hyvin tunnetut ilmiöt; sentähden olen kysellyt saaren asukkailta asiaa, olen tutkinut maata ja voin vakuuttaa sinulle, Akseli, ettei purkausta tapahdu.

Hämmästyin niin tästä vakuutuksesta, etten osannut vastata sanaakaan.

— Epäiletkö sanojani? kysyi setäni. No hyvä, seuraa minua.

Tottelin koneellisesti. Professori lähti ulos ja kulki suoraa tietä pitkin basalttimuurin aukeamaa kedolle, jos siksi voisi nimittää mahdottoman suurta joukkoa tulivuoren syöksemiä aineita. Maa oli ikäänkuin muserrettu, kun siihen oli satanut äärettömiä porras-, basaltti- ja graniitti-kiviä sekä muitakin tulen vaikutuksesta syntyneitä kivilajeja.

Sieltä täältä nousi usvapyörteitä ylös ilmaan. Nämä valkoiset kaasut, islannin kielellä "reykir", tulivat kuumista lähteistä ja todistivat voimakkuudellansa maan suurta tuliperäisyyttä, joten pelkoni näytti oikeutetulta; sentähden hämmästyin, kun setäni sanoi:

— Näethän, Akseli, nämä savupyörteet? Ne juuri todistavat, ettei tarvitse pelätä tulivuoren raivoa.

— Ohoh! huudahdin minä.

— Kuule nyt tarkasti, virkkoi professori taas; kun purkaus lähestyy, tulevat nämä savupyörteet toista vertaa kiivaammiksi, mutta häviävät kokonansa purkauksen aikana, sillä nämä kimmoavaiset kaasut, joilla silloin ei ole kylliksi voimaa, kulkevat vuoren aukon kautta, sen sijaan että tunkisivat maankuoren halkeamien läpi. Jos siis nämä höyryt pysyvät tällaisina, eivätkä paisu voimallisemmiksi, ja jos sen lisäksi ajattelet, ettei tule tuulia ja sadetta tyynen sään sijaan, niin voit olla varma siitä, ettei purkausta varsin pian tapahdu.

— Mutta — — —

— Vaiti! kun tiede on puhunut, niin ei ole muuta jäljellä kuin olla ääneti.

Aivan alakuloisena palasin pappilaan; setäni oli kukistanut minut tieteellisillä aseillansa. Kuitenkin oli minulla vielä se toivo, että kun kerran olisimme päässeet vuoren aukon pohjalle, olisi mahdotonta kulkea syvemmälle kaiken maailman Saknussemmien kiusaksi, kun ei olisi mitään syvemmälle viepää reikää. — Koko seuraavan yön kiusasivat ilkeät unennäöt minua; olin olevinani keskellä tulivuoren sisustaa, ja maan sisimmistä rotkoista tunsin syöksyväni tuliperäisen kiven tavoin ylös tähtitaivaalle.

Seuraavana aamuna, kesäkuun 23 p:nä, odotti meitä Hannu seuralaisinensa kuormitettuina ruoka-aineilla, työkaluilla ja tieteellisillä kojeilla. Kaksi rautakärkistä sauvaa, kaksi pyssyä ja kaksi patruunalaukkua oli säästetty sedälleni ja minulle. Varovaisena miehenä Hannu oli lisännyt tavaroihimme vedellä täytetyn nahkasäkin, joka yhdessä pullojemme kanssa takasi, että vettä riittäisi kahdeksaksi päiväksi.

Kello oli yhdeksän aamulla. Kirkkoherra ja hänen kookas vaimonsa seisoivat ovella: epäilemättä he tahtoivat lausua ystävälliset jäähyväiset matkustaville. Nämä jäähyväiset esitettiin kuitenkin aavistamatta pitkän laskun muodossa, jossa vaadittiin maksua kaikesta, melkeinpä ilmastakin — uskallanpa sanoa saastaisesta ilmasta. — Tuo oivallinen pariskunta veloitti meitä aivan kuin sveitsiläinen ravintolan pitäjä ja kiskoi ylettömän hinnan huonosta vierasvaraisuudestansa.

Setäni maksoi tinkimättä; mies, joka matkusti maan keskipisteeseen, ei pitänyt lukua muutamasta taalerista.

Kun lasku oli maksettu, antoi Hannu lähtömerkin, ja kohta sen jälkeen olimme jättäneet Stapin taaksemme.