IX.

"Minä luulin sitä Jumalan ääneksi, mutta se olikin perkeleen!"

John Storm hiipi kuin varas Lontoon katuja aamun hämärässä. Yö oli tyyni edellisen päivän kovan ukkosilman jälkeen. Muutamia suuria tähtiä kimmelteli taivaalla, kuu paistoi kirkkaasti, ja kaikki oli taas äänetönnä eilispäivän huutojen, melun ja ihmisraivon jälkeen. Kuului vain postikärryjen ratinaa, jotka nopeasti riensivät postikonttoriin, sekä maalaiskuormien raskasta vyörymistä Covent Gardeniin päin, poliisin säännöllistä astuntaa ja juopuneitten miesten ja naisten pöhnäistä naurua kahvimyymälöissä kadunkulmissa. "Kuinka nyt on maailmanlopun laita, veikkoseni! Eikö siitä vielä tullutkaan sen selvempää? Annapas kuppi kahvia kumminkin vahvistukseksi, jos se sattuisi tulemaan."

John Stormista tuntui kuin moni silmä olisi tuijottanut häneen pimeältä taivaalta ja nähnyt hänen sydämeensä. Koko hänen elämänsä oli ollut petosta alusta loppuun saakka — hänen riitansa isänsä kanssa, hänen papintutkintonsa, hänen menonsa luostariin ja hänen lähtönsä sieltä, hänen ristiretkensä Sohossa, hänen aikeensa seurata isä Damieniä, hänen ennustuksensa Westminsterissä — kaikki, kaikki oli ollut petosta ja valhetta! Hän itse oli häpeäpilkku, ivaaja, valkeaksi sivuttu hauta, ja hän oli törkeästi rikkonut valkeutta ja Jumalaa vastaan.

Mutta hänen silmänsä olivat viimeinkin avautuneet, ja nyt hän huomasi selvästi, miten kauheasti hän oli pettänyt itseään. Ylpeydessään ja itserakkaudessaan hän oli pitänyt itseään Jumalan lähettiläänä, kostajana, Herran käskyläisenä ja oli aikonut vuodattaa verta niinkuin mikä rikoksellinen tahansa, mikä mustasukkainen murhaaja tahansa, jota johtaa helvetillinen intohimo. Kuinka perkele oli pettänyt hänet kavalasti! Hän oli ollut tuulen heiteltävä lastu — akana myrskyssä!

Tuntien pistävää tuskaa vaelsi hän kaikuvia katuja pitkin. Koneentapaisesti johtuivat hänen askeleensa takaisin Westminsteriin. Hänen saavuttuaan sinne olivat kuu ja tähdet kadonneet ja aamunsarastuksen kylmyys tuntui ilmassa. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta hänen kulkiessaan Broad Sanctuaryn poikki ajoi joukko ratsastavia poliiseja hänen ohitseen miekat kalisten.

Päivä ei ollut vielä noussut, kun hän koputti kirkon kellarikerroksessa olevan asuntonsa ovelle.

"Kuka siellä?" kuului sisältä kuiskaus.

"Avaa ovi!" vastasi John soinnuttomalla äänellä.

Ovi avautui, ja veli Antero vingahti kuin uskollinen koira, joka vainuaa pimeässä isäntänsä, ja sanoi: "Ah, tekö siellä, isä? Minä luulin teidän lähteneen pois. Tapasitteko heidät? He hakivat teitä joka paikasta koko yön."

Hän puhui yhä vielä kuiskaten aivan kuin joku olisi ollut sairas. "Minä en voi sytyttää valkeata. He huomaisivat sen varmaan ja voisivat palata takaisin. Joka tapauksessa he tulevat aamulla. Voi, voi, se on hirveätä! Pahempaa kuin koskaan ennen! Ettekö ole kuullut mitä on tapahtunut? Joku on murhattu!"

John koetti kuunnella, mutta kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta.

"Ei juuri suorastaan murhattu, mutta pahasti haavoitettu ja viety sairashuoneeseen."

"Se oli Charles Wilkes. Hän oli loukannut isä Stormin nimeä, ja panttilainaaja Pincher oli iskenyt hänet katuun. Hänen päänsä oli sattunut katukäytävän reunaan, ja siitä oli hänet sitten nostettu ylös tunnotonna. Poliisi oli saapunut paikalle, vanginnut Pincherin ja vienyt hänet poliisikamariin."

"Mutta minä ajattelen vain äitiäni", sanoi veli Antero pyyhkien silmiään takkinsa hihalla. "Teidän täytyy heti lähteä pois, isä. He syyttävät teitä kaikesta. Mitä nyt on tehtävä? Minä koetan miettiä. Voi, kuinka minun päätäni pyörryttää! Eustonista lähtee juna kello viisi aamulla pohjoiseen päin, eikö niin? Siihen teidän täytyy joutua. Älkää puhuko, isä. Älkää sanoko, että te ette tahdo!"

"Minä lähden", sanoi John äärettömän masentuneen näköisenä.

Maallikkoveljeä peloitti tuo muutos, joka oli tapahtunut Johnissa tämän vuorokauden kuluessa. "Mutta te olette kaiketi ollut ulkona koko yön. Kuinka väsyneeltä te näytätte! Enkö minä saa antaa teille jotain syötävää?"

John ei vastannut mitään, mutta maallikkoveli kantoi hänen eteensä hiukan karkeata leipää houkutellen häntä syömään hiukkasen. Päivä alkoi jo sarastaa.

"Nyt teidän täytyy lähteä, isä."

"Entäs sinä, poikaseni?"

"Oh, minä kyllä pidän huolen itsestäni."

"Palaa takaisin luostariin ja ota koira kanssasi —"

"Koira!" Veli Antero oli sanomaisillaan jotain, mutta samassa hän vaikeni ja mutisi sitten katse hurjana:

"Oh, kyllä minä nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä. Hyvästi!"

"Hyvästi", äännähti John, ja sitten murtunut mies palasi takaisin kadulle.

Hänen hermostonsa oli vallan runneltunut tämän yön tapahtumien jälkeen, ja saapuessaan rautatieasemalle hän saattoi tuskin astua askeltakaan enää. "Näyttää siltä kuin tuo mies olisi saanut tarpeekseen", kuului joku sanovan hänen takanaan. Hän löysi tyhjän rautatievaunun ja heittäytyi sen nurkkaan istumaan. Hänen aivonsa olivat kuin lamauksissa, hän ei voinut ajatella eikä tuntea.

Pari kolme nuorta miestä ja poikaa järjesteli ja asetteli kääröihin sanomalehtiä pukkien kannattamalla tiskillä suljetun kirjamyymälän edessä. Yksi pojista pudotti ilmoituslehden maahan. John huomasi siinä oman nimensä jättiläiskirjaimilla painettuna ja alkoi kysyä itseltään, mitä hän nyt oikeastaan oli tekemäisillään. Oliko hän pakomatkalla? Sehän oli pelkurimaista, halveksittavaa! Ja sitä paitsi se oli vallan hyödytöntä! Menköönpä hän vaikka maailman ääriin, ei hän sittenkään pääsisi pakenemaan ainoata vaarallista vihollistaan, nimittäin itseään.

Äkkiä hän muisti, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Hän astui pois junasta, mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pilettiluukulle, seisahtui hän ja koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä. Hänen ympärillään oli hälinää ja melua, ihmiset kiiruhtivat hänen ohitsensa, joku huusi häntä ja vihdoin veturi vihelsi ja savu nousi kattoon. Kun hän hiukan tointui, oli juna lähtenyt ja hän seisoi yksin sillalla.

"Mutta mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän itseltään.

Kesäaamu oli ihana, ja kadut olivat tyhjät ja hiljaiset. Vähitellen niille alkoi virrata ihmisiä, ja melu kasvoi kasvamistaan, kunnes John vihdoin huomasi kävelevänsä isossa tungoksessa. Kello oli nyt noin yhdeksän, ja hän käyskenteli Whitechapel Roadilla, ympärillään kirjava liuta juutalaisia, puolalaisia, saksalaisia y.m. sekä useita eri lontoolaisrotuja. Kaksi vihanneskauppiasta nauroi ja puheli hänen takanaan.

"Voi helkkari sentään! Tuommoiselle voi nauraa itsensä kuoliaaksi!"

"Niin, eikö voi? Se oli minun tuttavani… etkö sinä tunne Joe Atkinsia, jolla oli kalakauppa Flower kadun varrella? Tunnet kai? No niin, hän möi koko kauppansa menneellä viikolla vallan polkuhinnasta otaksuen maailmanlopun tulevan tuossa paikassa. Tänään minä tapasin hänet Holborn Viaductilla, ja hän oli todella sen näköinen kuin häneen olisi tarttunut rutto tai muu turmio."

John Storm oli tuskin kuullut, mitä he sanoivat. Hänessä oli omituinen tunne, että kaikki tapahtui satojen penikulmien päässä.

"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän taas itseltään. Kello kahdentoista ja kahden välillä hän oli taas Cityssä harhaillen ilman päämäärää sinne tänne. Hän ei tahallaan valinnut tyhjiä syrjäkatuja, ja kun ihmiset tirkistivät hänen kasvoihinsa, ajatteli hän: "Jos joku kysyy kuka minä olen, sanon sen hänelle." Hän ei ollut kahdeksaan tuntiin syönyt mitään ja siksi hän oli kovin väsynyt. Sattuessaan kahvilan edustalle hän astui sisään ja tilasi ruokaa. Huone oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka juuri olivat päivällisellä. Useimmat lueskelivat samalla sanomalehtiä, joita he olivat asetelleet pystyyn pöydälle eteensä, mutta kaksi puheli keskenään.

"Nuo ennustukset maailmanlopusta ovat maniaa, monomaniaa, joka uudistuu aina säännöllisten väliaikain kuluttua maailman historiassa", sanoi toinen. Hän oli pikkuinen, pystynokkainen mies.

"Mutta omituisinta on, että ihmiset uskovat sellaisia ennustuksia", virkkoi hänen toverinsa.

"Se ei ole ollenkaan omituista. Tällä suurella, idioottisella, sekasotkuisella Lontoolla ei ole hitustakaan huumorin tunnetta. Ajattelepas kuinka ahkeraan se on koko viime kuukauden uurastanut saattaakseen itsensä naurunalaiseksi!" Ja sitten hän katsahti John Stormiin ikäänkuin ylpeänä komeasta puheestaan.

John ei kuunnellut. Hän tiesi, että jokainen puhui hänestä, mutta se ei tuntunut liikuttavan häntä ollenkaan. Kaikki tuo ikäänkuin koski jotain toista olemusta, jossa hänen sielunsa ennen oli ollut.

Vihdoin eräs ajatus pääsi Johnin mieleen. Hän luuli nyt tietävänsä mitä hänen tuli tehdä. Hänen pitäisi mennä takaisin luostariin ja pyytää taas päästä sinne. Mutta tällä kertaa hän ei pyrkinyt sinne veljeksi, vaan palvelijana pesemään ja raatamaan siellä elämänsä loppuun asti. Siellä oli ollut mies, joka aina lakaisi kirkon ja soitti kirkonkelloa — ehkä he sallisivat Johnin nyt tehdä sellaista työtä. Hän oli pettänyt ihanteensa, hän ei ollut voinut vastustaa maallisen rakkauden viettelyksiä. Mutta Jumala on armollinen eikä kokonaan hylkää häntä.

Hänen nöyryytyksensä oli vallan toivotonta, mutta monta tuntia kului ennenkuin hän ryhtyi panemaan päätöstään toimeen. Hän saapui luostarin kirkolle juuri iltarukousten aikaan, ja veljet veisasivat viimeistä iltavirttä:

"Jesus ylkä sieluni, Helmaasi pakenen."

Hän seisahtui portille ja kuunteli. Kadut olivat melkein äänettömät, tuskin ainoatakaan kulkijaa näkyi.

"Oi Herra, suojaas pakenen, On elo synkkä, myrskyinen!"

Hänen sydämensä oli pakahtua, ja hän tunsi pistävää tuskaa. Niin, niin, niin! Muuta suojaa hänellä ei ollut.

Mutta äkkiä iski uusi ajatus häneen, ja hän oli kuin raskaasta unesta herännyt. Glory! Hän oli ajatellut ainoastaan omaa sieluaan ja oman sielunsa pelastusta, ja hän oli unohtanut velvollisuutensa toisia kohtaan. Ennen kaikkea hänellä oli velvollisuuksia Glorya kohtaan, ja niistä hän ei voinut eikä saisi ikinä luopua. Hänen täytyi asettua Gloryn rinnalle, ja vaikkapa hänen olisikin pakko silloin luopua ihanteistaan, niin se ei asiaa muuttanut. Hän oli osoittautunut kykenemättömäksi elämään pyhimys-elämää, hänen täytyi alentaa lippunsa, hänen täytyi tyytyä elämään ihmisenä.

Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä hänen nyt ensiksi tuli tehdä, ja yön tullessa hän vielä harhaili pitkin katuja. Hän oli kääntynyt taas itäänpäin, ja Mile Endinkin levottomilla kaduilla hän saattoi huomata, että jotain omituista oli ilmassa. Juopuneita hoiperteli pitkin katuja hoilaten ja laulaen aivan kuin nyt olisi ollut yleinen lupapäivä. "Hauskaa, ettet odota maailmanloppua vielä tänä iltana tyttöseni!" — "Vai odotatko sinä?"

Kello kahdentoista aikaan astui John erääseen majataloon ja pyysi yösijaa. Majatalon isäntä seisoi juuri keittiössä puhellen kahden miehen kanssa, jotka keittivät silakoita illallisekseen. Hän katsoi tulijaan hämmästyneenä.

"Yösijaako, hyvä herra? Meillä ei ole herrasmiehille sopivia tiloja…" Sitten hän vaikeni ja katsoi tarkemmin John Stormiin kysäisten: "Oletteko te ehkä sisälähetyksen miehiä?"

John Storm sopersi jotain vastaukseksi.

"Minä arvasin, että te olette sieltä. Ne käyvät usein täällä meillä juomassa kupin kahvia, mutta ei kenenkään päähän ennen ole pistänyt pyytää yösijaa. Mutta, jos vain kelpaa, niin —"

"Se on liiankin hyvä minulle. Voitteko antaa minulle kupin kahvia ennenkuin menen levolle?"

"Mielelläni, herra pastori! Olkaa hyvä ja istukaa! Olkaa kuin kotonanne! Minä tässä juuri haastelin toverien kanssa eräästä teidän virkaveljestänne — sille raukalle kävi ikävästi Westminsterissä."

"Oh, hänestäkö puhuitte?"

"Joku täällä sanoi, että semmoinen homma taitaa kannattaa hyvin."

"Totta vissiin se kannattaa. Eipä suinkaan ihmiset muutoin sellaista hommaisi", sanoi eräs miehistä kumartuen valkean yli.

"Älä puhu semmoisia! Ei siitä ole hänelle hyötyä ollut. Ajatteles millaisessa kiikissä hän nyt on! Jos ne saavat hänet kiinni, niin kuuden kuukauden vankeus odottaa häntä."

"No minkätähden hän sitten on kaiken tuon tehnyt? Kyllä kai hänellä on jotain hyötyä ollut, muutoin en minä ymmärrä sitä ollenkaan."

"Hän on tietysti asiastaan vakuutettu, ja siksi hän on toiminut sillä tavalla. Vai mitä te arvelette, herra pastori?"

"Minun mielestäni on aivan oikein, että tuo mies on kärsinyt tappion", sanoi John. "Jumala ei enää koskaan ole käyttävä häntä sanansaattajanaan, koska Hän on syössyt hänet häpeään."

"Kyllä se mahtoi olla väärässä, se mies", sanoi tulen ääressä seisova mies.

Kun John Storm heräsi pikku huoneessaan seuraavana aamuna, ymmärsi hän selvemmin tehtävänsä. Hän ilmoittautuisi poliisille ja kärsisi rangaistuksensa loppuun asti. Sitten hän palaisi Gloryn luo vapaana miehenä, ja Jumala kyllä neuvoisi hänelle työtä senkin jälkeen, tuon kamalan ylpeyden ja itserakkauden rangaistuksen jälkeen.

"Nyt se mies on kuollut sairashuoneessa", kuului joku sanovan keittiössä, ja sitten sieltä kuului sanomalehtien kahinaa.

"Onko hän?" sanoi toinen. "Kyllä olisi sitten parasta, että isä Storm pötkisi käpälämäkeen, sillä kyllä hän saa kaiken syyn niskoilleen, olipa se sitten hänen syytään tai ei."

Johnin päätä huimasi. Hän muisti, mitä veli Antero oli kertonut Charles Wilkesistä ja hänen sydämensä, joka äsken sykähteli lämpimästi, tuntui nyt vallan jähmettyvän. Siitä huolimatta hän läksi kello yhdeksän aikana maanalaista rautatietä länteenpäin. Ihmiset katsoivat häneen hänen astuessaan vaunuun. Hänestä tuntui kuin joka ikinen olisi tuntenut hänet ja kuin maailma vain leikittelisi hänellä niinkuin kissa hiirellä. Vaunu oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka tupakoivat ja lukivat sanomalehtiä.

"Sepä on omituista!" sanoi yksi heistä. "Mies on hävinnyt aivan kuin hänet olisi elävänä nostettu pilviin."

"Miksi se olisi niin omituista", virkkoi toinen soinnuttomalla äänellä. Tämä toinen ei tupakoinut, ja hänellä oli kiihkoilijan hurmio-ilme silmissään. "Elia vietiin elävänä taivaaseen, eikö niin? Miksi ei yhtä hyvin isä Storm?"

"Mitä?" huudahti ensimmäinen puhuja, ja piippu putosi hänen hampaistaan.

"Sitä ainakin muutamat uskovat", sanoi soinnuton ääni kainosti.

"Oh, sinun pitäisi todellakin saada hiukan lääkkeitä", sanoi ensimmäinen puhuja koputtaen tuhkan pois piipun kopasta ja katsellen ympärilleen tarkoittavasti. Molemmat nousivat pois Cityssä. John jatkoi matkaansa Westminster Bridgelle.

Se oli hirveätä. Miksi hän ei käyttäisi hyväkseen yleistä taikauskoa ja häviäisi todellakin ottaen Gloryn mukanaan? Mutta ei, ei, ei!

Kaikkien hänen sielunsa tuskien ajan oli hänen uskontonsa säilynyt entisellään, ja nyt se kohosi hänen eteensä tulisena pilvipatsaana. Hän tahtoi täyttää aikomuksensa, olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ja jos häntä syytettäisiin rikoksista, joita hän ei ollut tehnyt, jos hän saisi kärsiä seuraajiensa pahoista töistä, niin hän ei puolustautuisi — jos vaadittaisiin, antaisi hän tuomita itsensä, ja koska hän oli viaton niihin rikoksiin, pitäisi Jumala hänen rangaistustaan muitten syntien sovituksena! Ihana uhri. Sen hän tekisi! Ja Glorykin olisi kerran ylpeä siitä.

Tämän päätöksen tuottaman innostuksen valtaamana hän läksi Scotland Yardiin ja astui reippaasti poliisihuoneeseen. Päivystäjänä oleva virkamies otti hänet vastaan kumartaen kunnioittavasti, mutta jatkoi kumminkin matalaäänistä puhettaan erään poliisi-inspehtorin kanssa, joka seisoi pöydän toisella puolella.

"Sepä oli omituista", sanoi hän. "Minä kuulin, että joku oli nähnyt hänen astuvan junaan Eustonissa."

"Saattoihan hän ollakin siellä, vaikka hän nyt kieltää sen."

"Ajatteletteko koiraa?"

"Sitäkin mietin", sanoi inspehtori, mutta samassa hän huomasi Johnin ja kysyi: "Kuka siellä?"

Poliisivirkamies astui pöydän luo kysyen: "Millä voin palvella teitä, hyvä herra?"

John tiesi, että tuo tärkeä hetki nyt oli tullut ja oli ylpeä siitä, ettei hänen päätöksensä ollenkaan horjahdellut. Kohottaen päätään sanoi hän matalalla äänellä ja nopeasti:

"Minä olen kuullut, että teille on annettu käsky vangita isä Storm."

"Meillä oli sellainen käsky", vastasi virkamies.

John näytti hämmästyneeltä.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että isä Storm on jo vangittu."

John tuijotti mieheen aivan ymmällään.

"Vangittu? Sanoitteko vangittu?"

"Niin juuri. Hän antautui itse poliisille juuri äsken."

John vastasi kärsimättömästi:

"Mutta se on mahdotonta."

"Miksi se olisi mahdotonta? Onko teillä jotain tekemistä tämän asian kanssa?"

Johnin huulet vavahtelivat hiukan hänen sanoessaan:

"Minä olen isä Storm."

Poliisivirkamies oli hetken ääneti. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen sääliväisesti.

"Vielä yksi", sanoi hän tarkoittavasti. Rikoksellisten psykologia oli aina huvittanut tätä virkamiestä.

"Odottakaa hetkinen", sanoi inspehtori ja poistui nopeasti eräästä sisäovesta. Poliisivirkamies kysyi Johnilta yhtä ja toista hänen retkistään edellisenä päivänä. John vastasi epämääräisesti katkonaisin, melkein sekavin lausein. Samassa inspehtori palasi.

"Te olette siis isä Storm?"

"Olen."

"Tunnetteko ketään, joka mahdollisesti tahtoisi antaa vangita itsensä teidän asemestanne?"

"Taivas varjelkoon ketään semmoista yrittämästä."

"Siitä huolimatta täällä on eräs, joka väittää olevansa —"

"Saanko nähdä hänet?"

"Tulkaa hiljaa tätä tietä", sanoi inspehtori, ja John seurasi häntä sisähuoneeseen. John Stormin ylpeys oli kokonaan lamassa, hänen päänsä oli kumarassa, ja hän oli tavattomasti liikutettu.

Mustaan kauhtanaan puettu mies istui pöydän ääressä selitellen jotain eräälle poliisivirkamiehelle, jolla oli avoin muistiinpanokirja edessään. Mies oli selin oveen, mutta John tunsi hänet heti. Se oli veli Antero.

"Miksi te antauduitte itse poliisille?" kysyi poliisivirkamies, ja veli Antero alkoi lavertaa pitkää, mieletöntä selitystä. Hän oli nähnyt iltalehdissä, että isä Storm muka oli nähty Eustonin asemalla, ja hänestä oli sääli… sääli, että poliisi… että poliisi kulutti aikaansa —

"Pitäkää varanne!" sanoi virkamies. "Te olette nyt sellaisessa asemassa, että teidän täytyy miettiä, mitä sanotte."

Silloin inspehtori astui esiin jättäen Johnin ovensuuhun.

"Te väitätte yhä vieläkin olevanne isä Storm?"

"Tietysti", sanoi veli Antero närkästyen. "Jos olisin joku toinen, niin luuletteko, että olisin tullut tänne antautumaan poliisille?"

"Kuka siis on tämä, joka seisoo takananne?"

Veli Antero kääntyi, huomasi Johnin ja säikähtäen kovasti huudahti kauhusta. Hän näytti tuskin uskovan, että se todellakin oli John Storm, ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti. John koetti puhua, mutta sai lausutuksi ainoastaan pari epäselvää ääntä.

"No, mitä arvelette?" sanoi inspehtori. Ja Johnin seisoessa pää kumarassa ja rinta kohoten veli Antero puhkesi hermostuneeseen nauruun ja alkoi puhua:

"Ettekö tunne häntä? Se on minun maallikkoveljeni. Minä toin hänet luostarista kuusi kuukautta sitten, ja siitä lähtien hän on asunut luonani."

Poliisivirkamiehet katsoivat toisiinsa. "Hyvänen aika!" huusi veli Antero käskevällä äänellä. "Ettekö usko minua? Te ette saa koskea tuohon mieheen. Hän ei ole tehnyt mitään — ei kerrassaan mitään. Hän on hellä kuin nainen eikä voisi tehdä pahaa kärpäsellekään. Mitä hän täällä tekee?"

Poliisivirkamiestenkin päät painuivat alas, ja tuo sydäntäsärkevä ääni jatkoi: "Oletteko vanginneet hänet? Se on kovin väärin, jos… Mutta ehkä hän on itse antautunut teille! Se olisi juuri hänen tapaistaan. Hän pitää minusta ja voisi kertoa teille mitä juttuja tahansa pelastaakseen… Mutta teidän täytyy ajaa hänet pois… Käskekää häntä palaamaan vanhan äitinsä luo — siellä on hänen oikea paikkansa. Hyvä Jumala! Luuletteko, että minä valehtelen teille?"

Oli hetken äänettömyys.

"Poikaparka, vaiti, vaiti jo!" sanoi John hellällä ja käskevällä äänellä. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen katkerasti.

"Oletteko varma asiasta nyt?" kysyi hän.

"Aivan varma, isä", vastasi inspehtori murtuneella äänellä. Veli Antero purskahti itkuun.