VI.

Sunnuntai-iltana, Gloryn lähdettyä, John Storm meni verikoiransa kanssa Sohoon hakemaan veli Anteron äitiä. Hän oli ennättänyt erääseen kadunkulmaan, jossa ruman tiilikirkon toinen seinä rajoitti ahdasta pihaa ja toinen vielä ahtaampaa pikku katua. Kirkkoa ei ollut käytetty vähiin aikoihin, ja sen pääseinä oli täynnä ilmoituksia: "Brightoniin ja takaisin, 3 shillingiä." "Lloydin uutiset." "Hiiliä halvalla!" ja "Barclayn kuohuvaa olutta."

Pihamaalla ja kadulla oli aika mylläkkä. Keskellä tiheää ihmistungosta, jossa joukko ihmisiä, enimmäkseen muukalaisia, kiihkeinä kirkui useimmilla Euroopan kielillä, ponnisteli, rimpuili ja kiroili nuori, pitkä lontoolainen, kasvot turvoksissa ja silmät väkijuomista punottavina. Joskus hän pääsi irti sen miehen käsistä, joka piteli häntä, ja silloin hän heittäytyi vastapäätä olevan puodin suljettua ovea vastaan, minkä yläpuolella riippui panttilainaajan nimikilpi. Joku puodissa kuului huutavan apua. Se oli naisen ääni, ja kuta kovemmin hän huusi, sitä hurjemmin ponnisteli mies avatakseen oven, joka heidät erotti.

Kun John Storm oli katsellut tuota hetkisen, kuuli hän jonkun takanaan sanovan: "Se on kirottu häpeä." Tuon lausuja näytti olevan viinuri, jonka kasvot olivat voimattomat, ilmeettömät. Kun hän huomasi, että John oli kuullut hänen sanansa, rupesi hän änkyttämään: "Anteeksi, herra, mutta kyllä se niin on, että kun piru ei voi itse tulla, lähettää hän veljensä, viinan." Tämän sanottuaan hän alkoi kulkea eteenpäin, mutta seisahtui äkkiä nähdäkseen mitä pappi koirineen aikoi tehdä.

John Storm tunkeutui joukon läpi, ja hänen mustapukuinen vartalonsa noitten pienikasvuisten muukalaisten kiemurtelevassa piirissä näytti komealta ja käskevältä. "Mitä tämä on?" sanoi hän kiivaalla äänellä, joka kuului selvästi melun yli. Kirkuminen ja kiroukset hiljenivät; puodin sisältä kuului vielä huuto, ja melu muuttui silmänräpäyksessä hiljaiseksi muminaksi, joka silloin tällöin katkaisi äänettömyyden.

Sitten joku sanoi: "Ei se ole mitään", ja joku toinen lisäsi: "Hän on juovuksissa ja tahtoo kiusata äitiään." Kuuntelematta tätä selitystä John Storm otti nuorta miestä kauluksesta ja veti hänet ovelta huolimatta hänen ponnistuksistaan ja raivostaan.

"Mistä on kysymys?" tiuskaisi hän. "Eikö kukaan tahdo puhua?"

Silloin tuli kerskaileva miehen kuvatus aution kirkon vieressä olevan talon kellarikerroksesta, ja heti hänen jälessään seurasi sievä nuori nainen kantaen lasta sylissään. Miehellä oli viinapullo kädessään, ja iskien silmää hän sanoi:

"Ristiäisistä. Pari viinan kulausta ei haittaisi, hyvä mies, vai mitä?"

Tuo puhe rohkaisi taas joukkiota, joka rähähti nauruun, ja juopunut mies mutisi, että kyllä hän vielä "löylyttää kaikkia papinpirulaisia."

Mutta nuori mies, jolla oli viinapullo kädessään, alkoi taas: "Mikäs herralla on virkana? Evankeliuminko saarnaaminen? Näyttäkääpä nyt konstejanne! Nyt on minun hautajaiseni, näettekö, ja minusta olisi niin lysti kuunnella teitä."

Pikkuiset ulkomaalaiset nauttivat äärettömästi tuosta papin härnäämisestä, ja juopuneen miehen rohkeus alkoi kohota äärimmilleen. "Kyllä minä annan hänen maistaa nyrkkiäni, jos hän vielä uskaltaa koskea minuun." Sitten hän hyökkäsi panttilaitoksen ovea vasten kuin muurinsärkijä. Huuto sisältä, joka jo oli tauonnut, alkoi uudelleen, ja vihdoin romahti ovi auki.

Puoli minuuttia myöhemmin hyppeli koko joukkio John Stormin ja juopuneen miehen ympärillä. "Pidä varasi, poikaseni", huusi nuori mies Johnille. Varoitus tuli liian myöhään — John hoiperteli taaksepäin saatuaan kovan iskun.

"Hei pojat, kenenkä vuoro nyt on?" huusi juopunut nyrkkiniekka, mutta tuskin hän oli saanut nuo sanat suustaan, kun kuului huuto, kompastus sekä murinaa, ja mies makasi pitkin pituuttaan kadulla, verikoiran kuono kurkullaan.

Joukkio läksi kirkuen pakoon. Yksi ainoa henkilö jäi jälelle. Se oli vanha eukko, hapset hajallaan. Hän oli tullut panttilaitoksesta ja heittäytyi nyt koiran päälle koettaen pelastaa miestä sen alta ja huutaen: "Poikani — voi oma poikani! Se tappaa hänet! Ottakaa pois tuo peto!"

John Storm kutsui koiran pois, ja mies nousi ylös vahingoittumattomana ja melkein selvänä. Mutta vaimo jatkoi valituksiaan nyrkkiniekan puolesta ja syyti katkeria herjauksiaan Johnia ja hänen koiraansa vastaan. "Me emme tarvitse mitään papin konsteja täällä", huusi hän.

"Suu kiinni, äiti. Se oli minun syyni", sanoi selvennyt mies, ja silloin eukko alkoi itkeä. Seuraavassa silmänräpäyksessä John Storm meni äidin ja pojan kanssa suljettuun panttilaitokseen, ja saranaton ovi työnnettiin kiinni heidän jälkeensä.

Tungos oli aivan häviämäisillään, kun John astui ulos puolen tunnin kuluttua, ja ainoan häiriön sai aikaan myöhästynyt poliisi, joka tuli kyselemään: "Mitä täällä on tapahtunut?" sekä nuori narri, joka viinapullo kädessä tanssi katukäytävällä kellarin edustalla. Vanha vaimo seisoi asuntonsa ovella pyyhkien silmiään esiliinaansa ja hänen takanaan seisoi hänen poikansa, jonka kasvot nyt punottivat muista syistä kuin viinasta ja raivosta "Hyvästi, rouva Pincher. Toivon kohta jälleen näkeväni teidät."

Kun nuori kerskailija kuuli tuon, lopetti hän harakanhyppynsä ja huusi: "Mitä sinulle tarjottiin, veikko? Saitko naukun vai kupin kahvia?"

"Häpeä toki, Charlie!" huusi tyttö, jolla oli lapsi sylissä, mutta nuori narri vastasi: "Suu kiinni, Aggie!"

Viinuri seisoi vielä kirkkopihan kulmassa ja Johnin tullessa rupesi hän taas puhumaan. "Kaipa sitä on jotain huvia siinäkin, kun pitelee pahasti naisia, vaikka minä en sitä ymmärrä." Sitten hän alkoi puhua yksinkertaisella tavallaan "rouvastaan" ja kuinka hyvä olento hän oli. Vihdoin hän vakuutti, että hänestä tuntuisi niin hauskalta saada auttaa pappia, "joka asettui tuota juopunutta roistoa vastaan naisen tähden."

"Mikä teidän nimenne on?" sanoi John.

"Jupe", sanoi mies, ja jotain alkoi liikkua Johnin muistissa.

* * * * *

Seuraavana päivänä John Storm söi päivällistä setänsä luona Downin kadun varrella. Pääministeri odotti häntä kirjastossa. Puettuna hännystakkiin ja seisoen selin pesävalkeaan, kädet takanaan, näytti hän vielä entistä laihemmalta. Hän lausui Johnin tervetulleeksi parilla ystävällisellä sanalla ja hymyllä. Hänen hymynsä oli lyhyt, ja vaivaloinen aivan kuin hiipivä hymyn häive sairaan kasvoilla. Samassa kutsuttiin päivälliselle, ja vanha mies tarttui nuoremman käsivarteen astuen siten hänen kanssaan ruokasaliin.

Tuo paneeleilla kaunistettu huone näytti kylmältä ja kolkolta. Sitä valaisi yksi ainoa lamppu, joka oli keskellä pöytää. He asettuivat istumaan vastatusten. Valtiomiehen ohut tukka hohti hopeasäteitten tavoin hänen päälaellaan. Johnilla oli mahtava fyysillinen vaikutusvoima häneen, ja koko päivällisajan oli pääministerin suu hymyssä.

"Minun pitäisi pyytää anteeksi, etten ole hankkinut tänne enemmän seuraa sinulle, mutta minulla oli vähän sanottavaa — ehdotettavaa — ja arvelin, että ehkä — —"

John keskeytti hänet sydämellisesti torjuen, ja vanhan miehen ryppyiset silmät värähtelivät.

"Minulle tuottaa sanomatonta iloa, rakas poikaseni, että olet jättänyt veljeskunnan, ja minä otaksun, että aiot liittyä kirkkoon."

John aikoi suorittaa täydellisen papintutkinnon ja sitten jatkaa työtään pappina.

"Niin juuri, niinpä juuri" — pitkät kapeat sormet naputtivat pöytää — "ja minä tahtoisin jollakin tavalla auttaa sinua."

Juoden vettä viinilasistaan alkoi pääministeri sitten hitaasti selitellä tuumaansa matalalla, virallisella äänellä. Oli eräs piispanistuin avoinna. "Se oli siirtomaissa — Colombon piispan-istuin. Tulot olivat pienet, tuhat seitsemänsataa puntaa vain, työ ei ollut helppoa, ja hiippakuntaan kuului kahdeksankymmentä pappia. Paitsi sitä siirtomaan piispanistuin ei ole aina portaana kotimaiseen virkaan, mutta kumminkin —"

John keskeytti hänet taas: "Te olette niin kovin ystävällinen, setä, mutta minä en halua muuta kuin elää elämäni köyhänä pappina vain etäällä maailman ja kirkon huomiopiiristä."

"Colombo on epäilemättä kyllin etäällä, poikani."

"Mutta minä en ymmärrä, miksi minun tulisi jättää Lontoo."

Pääministeri katseli häntä vakavasti ja tarkkaan kuin mies, joka on tottunut tunkeutumaan toisen ihmisen ajatusten ja tunteitten perille.

"Miksikä — miksi sinä siis —"

"Miksikä luovuin luostarista, setä? Siksi että minä huomasin luostarijärjestelmän perustuvan väärään käsitykseen kristikunnasta. Sitä on koeteltu melkein yhdeksäntoista vuosisataa, mutta se ei ole onnistunut. Munkkilaisuuden teoria on se, että Kristus kuoli vapahtaakseen meidän lihallisen luontomme ja ettei meillä ole muuta tehtävää kuin uskoa ja rukoilla. Mutta siinä ei ole kylliksi, että Kristus kuoli kerran. Hänen täytyy kuolla alati — joka päivä — ja jokaisessa meistä. Jumala kutsuu meitä tällä aikakaudella toteuttamaan evankeliumia uudella yhteiskunnallisella tavalla, taikka oikeammin palaamaan takaisin vanhaan käsitykseen."

"Mitenkä siis?"

"Esittämään Kristusta käytännöllisessä elämässä elävänä Mestarina ja Kuninkaana ja esimerkkinä sekä toteuttamaan kristillisyyttä oman aikakautemme elämässä."

Pääministeri ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä. "Mitähän tuo tarkoittaa?" kysyi hän itseltään, mutta samalla hän hymyili vain selittämätöntä hymyään ja rupesi puhelemaan iloisesti. Jos tuo uskonto soveltui yksityiselle, soveltui se myöskin valtiolle. Mutta kuvittelepa ministeristöä, joka johtaisi valtion asioita seuraamalla noita viehättäviä periaatteita, ettei pidä "huolehtia huomispäivästä" ja että pitää "rakastaa vihollisiaan" ja "kääntää hänelle toinenkin poski", ja "myydä kaikki sekä jakaa köyhille."

John alkoi puolustautua. Jos kristinusko ei voinut olla ainoana auktoriteettina kansakuntaa hallittaessa, niin oli siihen syynä meidän uskomme heikkous ja se, että luotamme liian paljon valtiomiesten laatimiin koneellisiin lakeihin ja liian vähän Kristuksen laatimiin siveellisiin lakeihin. "Kristuksen elämä korkeimpana päämääränä ja esimerkkinä merkitsee joko jotain taikka ei mitään. Jos se merkitsee jotain, niin koettakaamme seurata sitä. Ellei se merkitse mitään, niin viskatkaamme herran tähden se syrjään häikäilemättömänä, petollisena ja moitittavana narripelinä."

Pääministeri kysyi yhä itseltään: "Missä on avain tuohon?" ja katseli Johnia aivan kuin probleemia, joka oli ratkaistava, mutta siitä huolimatta hän yhä vielä hymyili ja puheli iloisesti. Totta on, että me lausuimme rukouksen ja vannoimme valan käsi raamatulla parlamentissa, mutta ajatteliko kukaan hetkeäkään, että meidän on aikomus sulkea valtiomme Jeesuksen valtio-opin viehättävän romanttisuuden huomaan? Mitä taasen kirkkoon tulee, on se perustettu parlamentin säädöksille, valtio on sen ylläpitäjä ja perustaja, sen päänä on hallitsija, sen papit ovat siviilivirkamiehiä, jotka käyvät kunniatervehdyksillä, liikkuvat vastaanottosalien nurkissa ja kuluttavat ovikoputinta n:o 10:ssä Downin kadun varrella. Ja mitä Kristuksen lakeihin tulee, selittää niitä tässä maassa valtioneuvosto, ja ne ovat hallitusdepartementin suoranaisen valvonnan alaisina. Mutta olihan toiselta puolen vallan viatonta taikauskoa, että me muka olemme kristitty valtio. Se helpotti rahvaan pitämistä aisoissa, ja jos John arveli, että —

Pääministeri vaikeni.

"Sano minulle, poikaseni", — hän kosketti Johnin käsivartta, — "aiotko itse elää… sanalla sanoen… no niin, seuraamalla Kristuksen elämän esimerkkiä?"

"Siinä määrin kuin heikko, turhamainen ja syntinen luontoni sallii, setä."

"Ja miten aiot toteuttaa tuota uutta käsitystäsi kristillisyydestä?"

"Minun kokeeni olisi yhteiskunnallista laatua ja etupäässä se tulisi koskemaan naisia." John oli kuumissaan, ja hänen kasvonsa punehtuivat.

Pääministeri vilkaisi häneen salaa pöydän poikki, pyyhkäisi laihalla kädellään otsaansa ja ajatteli: "Vai sillä kannalla asiat ovat!" Mutta John oli vaipunut syvälle aineeseensa eikä huomannut mitään. Naisen nykyinen asema oli sietämätön. Naisen menestymisestä ja varsinkin työtä tekevän naisen menestyksestä riippuu koko yhteiskunnan onni. Mutta millainen on heidän asemansa nyt? Ajatelkaapa — ajatelkaapa, kuinka riippuvaisia he ovat miehestä, ajatelkaapa heidän kiusauksiaan, heidän palkkaansa, heidän rangaistustaan! Puolitoista penceä on naisen keskimääräinen tuntipalkka Englannissa — kaiken tämän rikkauden keskellä, komeuden sydämessä! Ja heillä on aina avoinna tie, jolla pääsevät helposti ja houkuttelevasti pakenemaan köyhyyttä! Turmio odottaa heitä, se viittailee heille, se houkuttelee heitä tanssisaleissa, varieteesaleissa ja rikkaiden, itsekästen miesten luona.

"Ei yksi miljoonasta miehestä voisi käydä semmoisen kiirastulen läpi turmeltumatta. Mutta mitä me teemme — mitä kirkko tekee noitten uljaiden olentojen hyväksi, joiden siveydestä ja sankariudesta kansan onni riippuu? Jos he lankeavat, heittää se heidät syrjään eikä heillä ole mitään muuta valittavana kuin kadut, rikos, köyhäinhuone tai itsemurha. Ja kuitenkin kirkko vihkii samat miehet, jotka juuri ovat heidän viettelijöitään, sieviin, suojattuihin kodin lemmikkeihin, joiden rikkauden, säädyn tai kauneuden tähden köyhät tyttöraukat on työnnetty syrjään. Voi, setä, kulkiessani pitkin Regent-katua päiväiseen aikaan olen vihainen, mutta kulkiessani samaa katua yöllä olen häpeissäni. Ja kuinka äärettömän yksin sellainen työtätekevä tyttö on, joka tahtoo elää puhdasta elämää Lontoossa — ja missä äärettömässä henkisessä yksinäisyydessä hän elää!"

Johnin ääni sortui, mutta pääministeri tuskin kuuli häntä enää. Ponnistamalla ankarasti ajatustaan hän vihdoin pääsi asiasta selvyyteen: hänen oma nuoruutensa palasi Johnin puheessa hänen eteensä, ja hän tunsi syvää sääliä.

"Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne juoda kahvia kirjastossa?" kysyi palvelija hänen kyynäspäänsä takaa.

"Kirjastossa", vastasi pääministeri ja tarttuen taas Johnin käsivarteen hän palasi toiseen huoneeseen.

Valkea paloi nyt uunissa, ja pienellä pöydällä oli lampun vieressä kirja, jonka keskipalkoille oli pistetty hopeainen paperiveitsi kirjanmerkiksi.

"Kuinka sinä muistutat äitiäsi joskus, John! Tuo on juuri kuin hänen äänensä!"

Kahden tunnin perästä hän saattoi John Stormin pitkin pitkää käytävää eteiseen. Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät lempeiltä, ja hänen syvä äänensä värähteli hiukan. "Hyvästi, rakas poikaseni, ja muista nyt, että rahasi ovat täällä sinua odottamassa. Kunnes sinun kristillis-sosiaalinen valtiosi on perustettu olet sinä vain sosialismin puoltaja ja voit huoleti käyttää omaa omaisuuttasi. Jos sinun kristillisyytesi on samaa kuin ensimmäisen vuosisadan, täytyy sen jollakin tavoin pysyä elossa yhdeksännellätoistakin vuosisadalla, ymmärräthän. Sinä et voi elää tyhjällä etkä lentää ilman siipiä. Minä olen utelias näkemään, kuinka paljon nykyinen sivistyskanta sallii lähestymistä kristittyyn ihanteeseen. Minä en tiedä, mitä sinun uskolliset ystäväsi ja ihmisten suuri lauma ajattelee sinusta — he pitävät kaiketi sinua hulluna tai ainakin heikkona ja lapsellisena, ehkäpä myöskin helposti saavutetun kuuluisuuden hakijana. — Mutta hyvää yötä nyt, ja Jumala siunatkoon sinua, olitpa sitten kirkossasi tai työssä vihamiehen vainiolla."

John oli punakka ja kiihoittunut. Hän oli kertonut tuumistaan, toiveistaan, otaksumisistaan. Jumala pitäisi huolta hänestä siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin, ja Jumalan papin tulisi olla köyhä Jumalan tähden. — Sillä välin kaksi samettipukuun puettua palvelijaa odotti häntä ovella. Toinen ojensi hänelle hänen hattunsa, toinen kepin ja hansikkaat.

Pääministeri astui takaisin hiljaista käytävää myöten säännöllisin askelin ja kädet selän takana. Palattuaan kirjastoon otti hän kirjansa ja koetti lukea. Se oli novelli, mutta hän ei voinut nyt kiintyä toisten ihmisten elämän tapahtumiin. Yhä uudelleen ja uudelleen hän sanoi itsekseen: "Poikaraukka! Löytäneekö hän hänet?"

Hän oli näet luonut itselleen varman, liikuttavan käsityksen asiasta — hän uskoi, että John Stormin rakkaus Jumalaan oli rakkautta naiseen, ja tuo nainen oli langennut ja turmioon joutunut.

Paria viikkoa myöhemmin John kirjoitti Glorylle:

"Vihdoinkin olen päässyt hyvään alkuun, Glory! Olen suorittanut täydellisen papintutkinnon ja saanut piispan 'lupakirjan papintoimiin' sekä löytänyt kirkon itselleni. Se on Pyhän Maria Magdalenan kirkko Crown-kadulla Sohossa, jota kaupunginosaa jo kolmesataa vuotta on nimitetty 'Vihamiehen vainioksi' ja joka vieläkin hyvin ansaitsee tuon nimen. Se on vanha rakennus, jossa on sallittu pitää kirkonmenoja, vaikka se ei ole kirkoksi vihitty. Ennen se oli kreikkalaisten tai italialaisten tai ranskalaisten tai muitten maanpakolaisten turvapaikkana, mutta se on ollut jo kauan autiona ja vallan epäkunnossa. Sen nykyiset omistajat, eräs kreikkalainen yhtiö, ovat muuttaneet Sohosta Cityyn, ja koska he ovat liian köyhiä (minun isäntinäni) korjaamaan rakennusta, on minun täytynyt pyytää rahaa sitä tarkoitusta varten sedältäni, pääministeriltä. Mutta rahat ovat kaikesta päättäen minun omiani, sillä setä on vaatinut isältäni kymmenentuhatta puntaa äitini myötäjäisiä minun käytettäväkseni ja hän on myöskin saanut ne. Ja nyt minä aion tuhlata kaksituhatta puntaa kirkkoni korjaamiseksi, huolimatta pääministerin ja rouva Callenderin vastustuksesta. Setä sanoo minua 'turkkilais-kreikkalaiseksi pastoriksi', ja rouva Callender on keksinyt, että minä olen 'nuori sentimentaalinen itkusuu ja narrimainen tuhlari'. Epäilemättä minä olen kaikkea, mitä hän sanoo, ja vielä paljoa enemmänkin maailman viisauden kannalta nähden — mutta mitäpä siitä.

En malttanut odottaa työmiehiä, ennenkuin aloitin puuhat. Ensimmäinen jumalanpalvelus oli viime sunnuntaina. Ei mitään urkuria, ei kuoroa, ei lukkaria ja tuskin mitään seurakuntaakaan. Ei muita kuin kirkon puhdistaja, hyvä, yksinkertainen vanha sielu nimeltä Pincher, hänen poikansa, entinen juoppo ja panttilainaaja, sekä vielä toinenkin kääntynyt, eräs klubin viinuri. Siitä huolimatta minä toimitin koko jumalanpalveluksen, aamu- ja iltapalveluksen, rukoukset, psalmit ja saarnan. Jumalalle tulee sitä suurempi kunnia.

Olen aloittanut uuden ristiretkeni naisten auttamiseksi ja kulkenut Sohon katuja ristiin rastiin kulkueineni, johon kuuluu kokonaista kolme henkeä, ensiksikin panttilainaajani, kantaen lippua (valkoinen risti, johon on tähdätty jos jonkinlaisia heittoaseita), sitten viinurini, joka kantaa pientä harmoniota ja on tuttavain kesken tunnettu nimellä 'posetiivi-ukko', ja lopuksi minä itse, puettuna kauhtanaan. Viimeksimainittu henkilö näkyy jo olevan hyvin populaari ilmiö ja tunnetaan 'miehenä, jolla on yllään musta alushame'. Yöllä meitä on seurannut paljoa suurempi kulkue, väkeä, joka sanoo itseään 'Skellingtoneiksi', mutta; jota muut sanovat 'skeleteiksi', s.o. joukko huonoja naisia ja tappelujunkkareita, jotka elävät petoelämää tässä tahraisessa, viheliäisessä, unohdetussa sopukassa. Jumalan kiitos, näitten pahantekijäin asuinsijat alkavat olla vaarassa, ja he tietävät sen!

Kirkkoni takana on synkkä, epäterveellinen puistokäytävä, jonka nimi on Crook Lane. Siellä on meidän pappilamme, joka nykyään vielä on vuokralaisten hallussa, kellarikerroksessa viinakauppa. Niin pian kuin heidän vuokrakontrahtinsa saadaan rikotuksi, aion muuttaa huoneiston työnaisten klubiksi. Miksi en sitä tekisi? Entisinä aikoina tuli kirkko kansan luo, tulkoon se niin nytkin! Täällä me olemme keskellä perkeleen, synnin ja rikoksen valtakunnan mahtavaa linnoitusta. Muukalaisia klubeja, kasinoja, tanssikouluja ja pelihuoneita on kaikkialla ympärillämme. Mitä meidän on tehtävä? Sulkeutua telkien taakse (kuten luostarissa) ja pysytellä erillämme kaikesta kosketuksesta ja saastaisuudesta? Taivas varjelkoon! Menkäämme alas noihin siveellisesti sairaisiin luoliin ja puhdistakaamme ne. Työnaisraukat Sohossa tarvitsevat sunnuntainsa: antakaamme se heille. He pyytävät musiikkia ja soittoa: antakaamme sitä heille. He tahtovat tanssia: antakaamme heille sitäkin. Jumalan tähden antakaamme sitä heille kirkoissamme, sillä muutoin perkele antaa sitä heille helvetissään!

Tietysti minulle kohta huudetaan ja ulvotaan. Muutamat hyvät ihmiset varmaan tulevat sanomaan, että olen intoilija tai kavala keinottelija, kun taasen papilliset paikanonkijat, jotka rakastavat Egyptin lihapatoja ja joitten katseet ovat suuntautuneet tämän maailman ja kirkon valtaistuimiin, tulevat tuomitsemaan minun 'maallisuuttani' ja selittämään, että minä 'yllytän publikaanien ja syntisten paheita.' Mutta mitäpä siitä, jos Jumala sitten sallii hedelmien näkyä. Jos yksikin kalpeakasvoinen, yksinäinen tyttö muuttuu terveeksi ja onnellisen näköiseksi, tai jos yksi ainoakin iloinen nuori nainen on saatu pelastetuksi kadotuksen partaalta, on siinä suurempi uskonnon hedelmä kuin mitä monikaan heistä on saanut nähdä useiden vuosien kuluessa.

Heti kun työmiehet ovat lopettaneet työnsä kirkossa, aion ruveta pitämään jumalanpalveluksia joka päivä ja annan kirkon olla aina avoinna. Asun vielä rouva Callenderin luona, kuten näette, mutta minä en ota vastaan mitään kutsuja, paitsi papillisiin toimiin, ja kumminkin on aikani nyt jo niin täpärällä, että tuskin joudan henkeäni vetämään. Pyhän Maria Magdalenan kirkko ei tuota mitään tuloja tai tuskin mitään — juuri sen verran, että se riittää vahtimestarin palkaksi — mutta minun ei sovi valittaa sitä seikkaa, sillä juuri siksi olen saanutkin kirkkoni, koska ei kukaan muu ole siitä välittänyt sellaisissa olosuhteissa. Minä olin ruvennut katsomaan luostarissa elettyä aikaani turhaan kulutetuksi, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin. Se auttaa minua elämään köyhyyden ja puhtauden elämää vapaana maailmasta.

Tervehdykseni isoisälle ja neideille! Oi kuinka toivoisin, että te olisitte kanssani taistelun tulessa! Joskus uneksin, että olettekin, ja kuvittelen näkeväni teidät noitten iloisten, kukilla ja höyhenillä koristautuvien nuorten olentojen keskellä — niistä tulee vielä hyviä kristityitä! Omituista kyllä tuntui minusta sinä päivänä, jolloin läksitte saarelle, kuin joka tunti, joka vei teidät etäämmälle, olisi tuonut teidät lähemmäksi minua. Tervehdykseni!"