IX.

Joulu oli ollut ja mennyt luostarissa ja aie oli vieläkin toteuttamatta. John itse oli viivyttänyt sen toimeenpanoa, milloin mistäkin vähäpätöisestä syystä. Yö oli milloin liian pimeä, milloin liian valoisa, milloin paistoi kuu, milloin se ei paistanut. Todellisena syynä oli hänen taikauskoinen pelkonsa. Tuuma oli hyvin helppo toteuttaa, isä itse oli tehnyt sen helpoksi. Tämä seikka sekä myöskin se, että isä luotti häneen niin lujasti, oli melkein tehnyt tyhjäksi koko hankkeen. Hänen omat salaiset huolensa vain, jotka aina tunkeutuivat hänen mieleensä, kun hän näki veli Paavalin kärsivät kasvot, pitivät yhä vireillä tuumaa.

"Poika on kuoleman oma. Se ei voi olla Jumalan tahtoa vastaan."

Hän sanoi sen itselleen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ihminen, joka puristaa rintaansa saadakseen selville, vieläkö kipu siellä tuntuu. Tuon ratkaisevan hetken varjon alla hänen luonteensa oli turmeltua. Hän muuttui viekkaaksi, teeskenteleväksi eikä saanut mitään tehdyksi, joka ei olisi ollut petollista joko todellisuudessa tai näennäisesti. Kun isä kulki hänen ohitsensa, painoi John alas päänsä, ja sitä pidettiin heti synnintuntona ja häntä kiitettiin nöyryydestä.

Oli vuoden viimeinen päivä ja myöskin hänen ovenvartiakautensa viimeinen päivä.

"Tänä yönä sen täytyy tapahtua", kuiskasi hän Paavalille tämän astuessa ohi.

Paavali nyökkäsi. Siitä saakka kun he laativat pakosuunnitelmansa, oli hän kadottanut kaiken oman tahtonsa ja muuttunut aivan passiiviseksi ja toimettomaksi.

Kuinka sitä päivää kesti! Ja iltakin edistyi niin hitaasti kuin lyijyaskeleita vedellen. Tuntui siltä kuin iltavirkistyshetki ei koskaan loppuisi. Muutamat veljistä, jotka olivat olleet lähetysmatkoilla maaseudulla, olivat palanneet kotiin ympärileikkausjuhlaan, ja raikkaat kasvot sekä iloiset äänet loivat iloa koko taloon. Johnista tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi kuullut niin paljon naurua luostarissa.

Mutta kello soi iltarukoukseen, ja veljet menivät kirkkoon. Yö oli kylmä, lumi oli kovaan tallattu, ja tuuli alkoi puhaltaa. Jumalanpalvelus loppui, ja veljet palasivat asuinrakennukseen kädet ristissä sekä menivät koppiinsa äänettöminä, jättäen veli Paavalin kirkkoon kärsimään rangaistustansa.

Vihdoin isä veti ylös päähineensä ja meni sulkemaan ulkoportin. Koira, joka piti sitä merkkinä itselleen, nousi ja seurasi häntä ulos. Isä pudisteli olkapäitään palatessaan sisään, sillä kylmä puistatti häntä.

"Kylmä yö, poikani", sanoi hän. "On kuin kuoleman liehakoimista, kun menee sinne ulos. Herra auttakoon kaikkia kodittomia kulkijoita tällaisena yönä."

Hän pyyhki pois lumen kengistään.

"Tämä on siis viimeinen päivä sinun rangaistusajastasi, veli Storm, ja huomisaamuna yhdyt meihin kokoushuoneessamme. Hyvin olet toiminut, hyvän taistelun taistellut ja kestänyt saatanan viettelykset. Hyvää yötä, poikani, Jumala siunatkoon sinua!"

Hän astui pari askelta ja seisahtui sitten. "Minä lupasin sinulle 'Isä Lacordairen elämäkerran' ja sinä voit nyt tulla huoneeseeni ottamaan sen."

Isän huone oli alakerrassa vasemmalla puolen portaita, ja sinne mentiin käytävästä, joka kulki rakennuksen keskitse. Tämän käytävän toisella puolella olevat ovet veivät huoneisiin, joitten ikkunat olivat pihalle päin: toisella puolen olivat katuhuoneet, ikkunat Thamesiin päin. Isän huone oli kadulle päin. Siinä ei ollut koristuksia enempää kuin kopeissakaan, mutta sen sijaan siellä oli pieni tulisija ja kirjoituspöytä, jolla paloi lamppu.

Heidän astuttuaan huoneeseen ripusti isä portin, avaimen naulaan, joita oli monta hänen vuoteensa vieressä seinässä. Se oli kolmas naula ikkunan puolelta lukien, ja avain oli vanha ja sileä. John huomasi kaiken tuon ja myöskin sen, että lattialla oli kirjoja, joihin saattoi helposti kompastua, ellei astunut varovasti. Isä otti yhden niistä.

"Tässä on se kirja, poikani. Se on mitä kallein todistuskappale, elävän ihmissielun kuvastin. Eniten minua ehkä liikutti isä Lacordairen suhde äitiinsä. Munkki ei saa pitää äitiään erityisesti omanaan, ja jos naisen rakkaus on kallis hänelle, niin hän on onneton, kunnes hän on kiinnittänyt katseensa siunatuimpaan kaikista vaimoista. Mutta elämä Herrassa ei hävitä luonnonomaista rakkautta. Se tappaa vain synnyttääkseen uutta elämää. Vehnän siemen kuolee elääkseen uudelleen. Se on oikeata kristillistä asketismia, poikani, ja samoin on meidän valaimmekin laita. Hyvää yötä!"

Kun John tuli isän huoneesta, kohtasi hän veli Anteron, jolla oli puhdas liinavaate käsivarrella ja vesikannu toisessa kädessä. Hän heitti isän antaman kirjan vuoteelleen komeroon, istuutui rahille oven viereen ja koetti vakaannuttaa päätöstään.

"Mies kuolee kaipauksesta, ellei hän saa nähdä sisartaan. Hän voi pelastaa tytön sielun, jos hän vain saa tavata hänet. Kaikkivaltias ei voi siitä närkästyä."

Kun hän kohotti päätään, oli talossa kaikki hiljaa, tuuli vain vinkui ulkona. Samassa kuului pieni rasahdus, ikäänkuin ovi olisi pantu kiinni, ja veli Antero tuli johtajan huoneesta päin. John kutsui hänet luokseen, ja veli Antero hiipi ovelle varpaisillaan, sillä munkit vihaavat melua kuin pahaa henkeä. Tuon suuren lapsen säännöttömät kasvot olivat yhtenä ainoana hymynä.

"Onko isä mennyt levolle?" sanoi John.

"On."

"Juuri äskenkö?"

"Ei — puoli tuntia sitten."

"Silloin hän on jo ennättänyt nukkua."

"Hän oli jo nukuksissa ennenkuin minä läksin hänen huoneestaan."

"Hän ei siis lukitse oveansa sisäpuolelta?"

"Ei milloinkaan."

"Makaako isä rauhallisesti?"

"Joskus, mutta joskus kissankin askeleet herättäisivät hänet."

"Veli Antero —"

"Mitä?"

"Tekisittekö minulle jotain, jos hyvin hartaasti sitä toivoisin?"

"Tiedättehän, että tekisin."

"Vaikka se olisi vaarallistakin?"

"En pelkää vaaroja."

"Ja vaikka se ehkä tuottaisi teille huolia?"

"Ei se tuota huolia. Te ette koskaan voisi tuottaa huolia kenellekään."

John ei voinut jatkaa. Yksinkertaisten kasvojen sokeasti luottava ilme kävi hänelle ylivoimaiseksi.

"Mitä tahtoisitte?" sanoi veli Antero.

"Oh, en mitään — en ollenkaan mitään", sanoi John. "Minä vain koettelin teitä, mutta te olette liian hyvä kiusattavaksi, ja minua hävettää. Menkää vain nukkumaan nyt."

"Saanko sammuttaa tulet teidän puolestanne?"

"Ei, en ole vielä valmis. Huh, kuinka kylmä tuuli! Kylmä yö veli Paavalille olla kirkossa."

"Sanokaa minulle, veli Storm, mikä veli Paavalia vaivaa? Hän saattaa minut aina ajattelemaan äitiäni — en ymmärrä miksi."

John ei vastannut, ja maallikkoveli alkoi astua yläkertaan. Astuttuaan pari askelta portaita seisahtui hän kuiskaten:

"Ettekö siis salli minun tehdä jotain puolestanne?"

"Ei tänä yönä, veli Antero."

"Hyvää yötä, veli Storm."

"Hyvää yötä, poikaseni."

John kuunteli hänen askeleitaan, kunnes ne seisahtuivat kaukana yläkerrassa ja kaikki oli hiljaa. Ei kuulunut rauhaisessa talossa muuta kuin tuulen vinkuna. Hän työnsi luukun syrjään ja katsoi ulos. Kaikki oli pimeätä; pienoinen, värillinen valopilkku vain loisti kirkosta, missä veli Paavali luki rukouksiaan.

Tuo enensi Johnin rohkeutta, ja hän nousi mennäkseen sammuttamaan portaitten ja käytävien tulia. Hän alkoi ylhäältä ja tullessaan alas hän taas kuunteli joka porrasmutkauksessa ja katseli tarkkaan ympärilleen. Ei missään kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin hänen omien askeleittensa hiljainen kapse. Hänen taikauskoinen pelkonsa syttyi taasen, ja hänen rauhaton omatuntonsa kasvatti kauhua. Tuo vanha Lontoon talo salaperäisine koppeineen näytti olevan täynnä kummallisia varjoja, ja tuuli ulvoi kuin paholainen. Yksitellen hän sammutti liekit. Viimeinen niistä oli eteisessä kuvan alla, joka esitti Kristusta orjantappurakruunu päässä. Sitä sammuttaessaan hän oli huomaavinaan, että Kristuksen silmät katsoivat häneen, ja hän värisi.

Kello oli puoli yksitoista, ja Paavalin pakosuunnitelma oli nyt pantava toimeen. Johnin päätä pakotti ja hengitys kävi nopeaksi. Äänettömin askelin hän hiipi isän huoneen ovelle ja kuunteli taasen. Ei mitään kuulunut. Hän avasi oven ja astui huoneeseen.

Hiilet uunissa olivat juuri hiipumaisillaan, mutta niistä levisi vielä hieno, punertava hohde kattoon ja vuoteelle. Pehmeä valo valaisi isän kasvoja; hän nukkui rauhallisesti. Ei kuulunut muuta ääntä kuin tuulen hyminä uunissa ja laivan vihellys virralta.

Ulottuakseen avaimeen, joka riippui vuoteen vieressä, täytyi Johnin astua tulen ja nukkuvan väliin, ja hänen musta varjonsa levisi isän kasvoille. Hän ojensi kätensä ottaakseen avaimen, mutta huomasi samassa, että toinen avainkimppu nyt riippui sen päällä. Kun hän liikutti sitä, kilahti se hiljaa, ja Johnin sydän herkesi tykyttämästä, mutta isä ei liikahtanut. John otti avaimen naulasta, asetti toiset avaimet taas paikoilleen ja kääntyi mennäkseen pois. Silloin koira alkoi haukkua — joku oli ruvennut soittamaan kadulla, ja avonainen ovi lisäsi vinkuvaa vetoa uunissa. Isä huokasi, ja John tuijotti häneen vavisten. Mutta se oli vain syvä huokaus unessa.

Seuraavana silmänräpäyksenä John oli jo palannut käytävään ja sulkenut oven. Hänen kurkkunsa oli kuiva, silmäluomet vavahtelivat ja ohimoita kivisti. Hän hiipi kuin varas eteiseen, ja kun hän kulki pimeässä Kristuksen kuvan ohi, tuntui tuuli huutavan: "Juudas!"

Eteisessä hän vaipui rahille, sillä hänen polvensa eivät enää häntä kannattaneet. Rakkaus ja omatunto, inhimillisyys ja uskonto taistelivat hänen rinnassaan vihloen häntä. "Petturi", huusi toinen. "Mutta mies on kuolemaisillaan", sanoi toinen. — "Juudas!" — "Hän hoipertelee helvetin partaalla, ja veli voisi ehkä pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja kadotuksesta!" Kun taistelu loppui, olivat omatunto ja uskonto masennetut, ja John oli kavalampi kuin koskaan ennen.

Kello löi neljännestunnin, ja hän kohotti päätään. Kadut, jotka tavallisesti ovat niin rauhallisia siihen vuorokauden aikaan, alkoivat täyttyä ihmisistä. Ulkoa kuului monen jalan kapsetta kovassa lumessa ja puheäänten kajahtelemista.

John avasi asuinrakennuksen suuren oven niin hiljaa kuin mahdollista ja astui pihalle. Verikoira hypähti esiin muristen, mutta John tyynnytti sen yhdellä ainoalla sanalla, ja eläin hiipi hänen luokseen nuollen hänen kättään. Hän astui nopeasti ja äänettömästi pihan poikki, avasi sakariston oven ja meni kirkkoon.

Kuorista kuului hiljainen hyminä, joka vähän väliä taukosi niinkuin aaltojen loiske sataman rantaa vastaan. Veli Paavali istui siellä, ja lamppu paloi penkillä hänen vieressään. Hänen päänsä oli kumarassa, silmät ummessa, ja lampun valossa näyttivät hänen kasvonsa kalman kalpeilta ja kuolleilta. John kuiskasi hänelle:

"Paavali!"

Hän nousi äkkiä ja seurasi Johnia pihalle heikon, toivottoman, hurjan näköisenä.

"Mutta lamppu — minä unohdin sen", sanoi hän. "Menenkö takaisin noutamaan sitä?"

"Kuinka typerää!" sanoi John. "Joku voisi olla valveilla. Tahtoisitteko näyttää hänelle, että olette näin aikaisin lähtenyt pois kärsimästä rangaistustanne?"

"Se on totta."

"Tulkaa tätä tietä — hiljaa!"

He kulkivat varpaisillaan käytävään, joka johti kadulle. Muutamia värähteleviä valosäteitä tunkeutui kadulta heihin.

"Missä teidän hattunne on?" sanoi John.

"Unohdin senkin — se on kirkossa."

"Ottakaa minun", sanoi John, "ja nostakaa ylös päähineenne sekä pankaa kauhtananne napit kiinni. Nyt on kylmä yö."

"Mutta minua peloittaa", sanoi Paavali.

"Mikä?"

"Nyt kun aika on tullut, pelkään kuulla totuutta hänestä. Epävarmuudessa on kumminkin toivoa, ja sitten —"

"Huh! Olkaa mies! Ei saa epäröidä viimeisellä hetkellä. Sitokaa tämä nenäliina kaulaanne! Kuinka avuton te olette Minun tekisi mieli lähteä itse."

"Mutta te ette tiedä, mitä minä tahdon hänelle sanoa, ja vaikka tietäisittekin, ette voisi sitä sanoa."

"No, kuulkaa sitten! Kuunteletteko?"

"Kuuntelen."

"Menkää sairashuoneeseen, jossa sisarenne oli hoitajattarena."

"Martan Viinitarhaanko?"

"Niin. Kysykää siellä hoitajatar Quaylea — muistatteko?"

"Hoitajatar Quaylea."

"Jos hänellä sattuu olemaan yövalvonta, saatte heti tavata hänet. Mutta jos hänellä ei ole yövuoroa, on hän ehkä mennyt levolle ja siinä tapauksessa —"

"Mitä?"

"Ottakaa tämä kirje. Saitteko sen?"

"Sain."

"Antakaa se ovenvartialle. Sanokaa hänelle, että heidän entinen kappalaisensa lähetti sen — muistattehan? Sanokaa, että siinä on hyvin tärkeä asia ja pyytäkää häntä toimittamaan se heti paikalla makuuhuoneeseen. Sitten —"

"Mitä?"

"Sitten hän sanoo teille, mitä teidän tulee tehdä."

"Mutta jos hän ei ole kotona."

"Hän saattaa olla poissa — nyt on uudenvuoden aatto."

"Niin?"

"Odottakaa porttikäytävässä kunnes hän palaa."

John selvitti kaikki lujalla tahdollaan, ja avuton olentoraukka saneli kiitollisia siunauksia hänelle.

"Älkäämme puhuko siitä… Onko teillä yhtään rahaa?"

"Ei."

"Ei minullakaan. Sen vähän, mikä minulla oli kukkarossani tänne tullessani, annoin pois ruvetessani jäseneksi tänne."

"Minä en tarvitse mitään — voinhan kävellä."

"Siihen menee kokonainen tunti."

Kello löi jossakin. "Vaiti! Yksi, kaksi, kolme… yksitoista on kello. Puoliyön aikaan olette siellä. Nyt menkää."

Avain oli katuportissa. "Muistakaa! Aamurukoukseen kello kuusi."

"Minä palaan jo kello viisi."

"Minä avaan portin puoli kuusi. Kuusi tuntia vain koko toimeen."

"Hyvää yötä siis."

"Odottakaa!"

"Mikä on?"

Paavali oli jo kadulla, mutta John oli pimeässä käytävässä.

"Luultavasti hän vie teidät vaunuilla Lontoon halki."

"Sisareniko?"

"Sisarenne muutti asumaan jonnekin St. John's Woodiin muistaakseni."

"St. John's Woodiinko?"

"Sanokaa hänelle", — John koetti pysyttää äänensä tyynenä — "sanokaa hänelle, että minä olen onnellinen — ja iloinen — ja terveen ja reippaan näköinen."

"Mutta ettehän te ole. Te olette liian hyvä, te rasitatte itseänne aivan liiaksi minun —"

"Sanokaa, että ajattelen häntä usein, ja jos hän tahtoisi sanoa jotain — lähettää jotain — jotain sanaa — sanomaa… Kaikkivaltias ei siitä vihastu… Mutta vähätpä siitä! Menkää, menkää!"

Avain oli taas vääntynyt reiässään, maallikkoveli oli mennyt, ja John seisoi yksinään.

"Jumala antakoon minulle anteeksi!" mutisi hän kääntyen pois.

Liike kadulla kasvoi joka hetki, ja hänen kulkiessaan pihamaan poikki hoiperteli juopunut mies portin ohi ja seisahtui huutaen käytävään: "Hei vaan! Kyllä minä näen sinut!" Verikoira hypähti ylös haukkuen, mutta John kiiruhti sisään vetäen nopeasti oven kiinni.

Hän istui rahille koettaen tyyntyä. Hän ajatteli Paavalia muistellen millaiselta hän oli näyttänyt viimeisellä hetkellä ennen menoaan. Vangittu kotka, jonka siipi oli poikki, oli hävinnyt yöhön, Lontoon yöhön, mutta vapaana, vapaana!

Ajatuksissaan seurasi John Paavalia katuja pitkin — alas Bishopsgate-katua Threadneedle-kadulle ja sitten Cheapsidea pitkin St. Paul's Ghurchyardille. Siellä oli kaiketi suuri väenpaljous nyt odottamassa, että kello löisi kaksitoista ja ihmiset saisivat hurrata ja toivottaa toisilleen hyvää uutta vuotta.

Sitten hän muisti Gloryn. Hän olisi siellä myöskin, sillä hän rakasti rehevää, uhkuvaa elämää. John saattoi nähdä Gloryn aivan selvään keskellä tungosta, nuo säkenöivät silmät, nuo reippaat askeleet. Se oli niin uutta hänelle, niin luonnollista, niin kaunista. Glory! Aina vain Glory!

Hän luuli uneksineensa, sillä äkkiä kaikki kellot löivät, ensin eteisen kello, sitten kirkkojen kellot yltympäri ja vihdoin Paavalin katedraalin suuri kello. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului kuin pyssyjen pauke, ja sitten kaikki kirkonkellot alkoivat soida.

Kaduilla kasvoi melu nyt ylimmilleen. Ihmiset huusivat ja nauroivat. Jotkut lauloivat. Milloin kuului pelastusarmeijan kuoro, milloin varieteelaulun pätkä. Ensin kaikui "Ristin juureen, ristin juureen!" sitten "Herra 'Enry' Awkins" ja sitten joku tuntematon laulu.

Marssiaskelin kulki katukäytävän kovalla lumella joukko poikia ja tyttöjä vetäen:

"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean? Tunnetko John Pe-e-lin…"

Heidän kimeät äänensä katkesivat äkkiä korkeimpaan nuottiin, ja äänekäs nauru seurasi.

Glory taaskin. Aina, aina vain Glory!

Silloin putosivat suomut hänen silmistään ja hän näki itsensä semmoisenaan, itsensä ja muiden pettäjänä. Vaikuttimena hänen toimiinsa sinä yönä oli ollut Glory. Glory oli ollut hänellä ensimmäisenä, Glory viimeisenä. Hänen säälinsä veli Paavalia kohtaan ja hänen pelkonsa Pollyn kohtalosta oli ollut petosta ja tekosyytä vain.

Yötuuli ulvoi vielä rakennuksen nurkissa. Sen humu sekaantui kirkonkellojen ääneen, ja tuntui kuin ne ilkkuvan vihollisen tavoin yhdessä olisivat huutaneet: Juudas! Petturi! Hullu! Hullu! Petturi! Juudas!

Hän tukki korvansa käsillään, ja hänen päänsä vaipui rinnalle.