XXI.

Oli Gloryn oppiajan viimeinen päivä. Puettuna samaan pitkään, siniseen päällystakkiin, jossa hän oli tullut Man-saarelta, seisoi Glory johtajattaren huoneessa odottaen palkkaansa ja erokirjaansa. Johtajatar istui syrjittäin häneen pöytänsä ääressä, ja rakki kuorsasi hänen sylissään. Hän osoitti pientä kulta- ja hopearahaläjää pöydällä sekä sen vieressä olevaa kirjoituspaperiarkkia.

"Tässä on kuukausipalkkanne, hoitajatar, ja tässä on todistuksenne. Tuo todistus on tuottanut minulle paljon huolta. Minä olen tehnyt, minkä olen voinut teidän hyväksenne. Olen sanonut, että olette iloinen ja hilpeä ja että potilaat pitävät teistä. Toivon, että en ole sanonut liikaa."

Glory kokosi rahansa, mutta ei koskenut todistukseen.

"Älkää huolehtiko siitä. Minä en tarvitse todistusta."

"Oletteko saanut paikan?"

"En."

"Minnekä siis aiotte mennä?"

"En tiedä — vielä."

"Kuinka paljon rahaa teillä on säästössä?"

"Noin kolmen kuukauden palkka."

"Siis ainoastaan kolme puntaa kaikkiaan."

"Se on vallan tarpeeksi."

"Ketä ystäviä teillä on Lontoossa?"

"Ei ketään — ei minkäänlaisia."

"Miksikä ette siis lähde takaisin saarellenne?"

"Minä en tahdo olla omaisteni rasituksena, ja elatukseni ansaitseminen Lontoossa ei riipu kenenkään naisen tahdosta tai oikusta."

"Se on juuri teidän tapaistanne. Minä olisin voinut erottaa teidät heti, mutta kappalaisemme tähden olen kärsinyt teidän rumaa käytöstänne ja säännöttömyyksiänne sekä koettanut ruveta ystäväksennekin, ja kumminkin… Olettekohan edes kertonut omaisillenne, miksi eroatte sairashuoneesta?"

"En ole — en ole edes kertonut, että eroankaan."

"Silloinpa minun tekisi mieli kirjoittaa heille teidän puolestanne. Rohkea, itsepäinen tyttö, joka heittäytyy Lontoon vaaroihin, joutuu helposti perikatoon."

"Älkää vaivatko itseänne kirjoittamalla heille", sanoi Glory aukaisten oven mennäkseen pois.

"Kuinka niin?" sanoi hoitajatar.

Glory ojentautui suoraksi ja vastasi:

"Sillä jos te kerrotte semmoista minusta, ei kukaan maailmassa usko teitä."

Hänen kirstunsa oli kannettu eteiseen ja ovenvartia, joka koetti osoittaa ystävällisyyttä, sitoi kiinni sitä.

"Saanko jättää sen teidän huostaanne, ovenvartia, kunnes voin lähettää sitä noutamaan?"

"Kernaasti, neiti. Ikävää että menette. Minä tulen kaipaamaan teidän kasvojanne."

"Kiitos. Minä noudan myöskin kirjeeni täältä."

"Täällä onkin juuri kirje teille."

Se oli Anna-tädiltä, ja se oli täynnä vakavia moitteita ja varoituksia. Glory ei saanut ajatellakaan sairashuoneesta eroamista. Hänen täytyi tyytyä oloihin, joihin Jumala oli hänet asettanut. Mutta niiksi hän oli kirjoittanut niin harvoin viime aikoina? Ja miksi hän ei enää kirjoittanut mitään herra Stormista? Storm oli siis mennyt oikein olemaan tuohon omituiseen veljeskuntaan, joka ei ollut katolinen, mutta kumminkin luostari. Sepä oli merkillistä! He olivat kaikki hyvin uteliaita kuulemaan enemmän siitä. Paitsi sitä oli isoisä levoton Glorysta. Jos puoletkaan on totta, mitä he olivat kuulleet Lontoon vaaroista…

Kotilääkäri tuli alas sanomaan hyvästi. Hän oli aina ollut niin ystävällinen kuin sisar Allworthy suinkin salli. Hän ja Glory seisoivat hetkisen yhdessä ovikäytävässä.

"Minnekä nyt aiotte mennä?" kysyi tohtori.

"Jonnekin — en minnekään — kaikkialle, minne tuuli vie."

Aamu oli kirkas ja kylmähkö. Katsoessaan ulos huomasi Glory, että julkiset rakennukset olivat liputetut.

"Mikä päivä nyt on?" kysyi hän.

"Ettekö tiedä? Nythän on marraskuun 9:s päivä, lordi majorin päivä."

Glory nauroi iloisesti. "Hyvä merkki siis. Minä olen Dick Whittington naishaamussa. [Dick Whittingtonista kerrotaan, että hän köyhänä poikana tuli Lontooseen, sai kärsiä paljon kurjuutta, mutta kohosi vihdoin Lontoon lordi majoriksi ja rikkaimmaksi mieheksi. Suoment. muist.] No niin! Hyvästi nyt, sairaanhoito! Hyvästi, tohtori!"

Hän kumarsi leikillisellä kohteliaisuudella tohtorille portaitten päässä ja astui kadulle.

"Voi, millainen tyttö hän on!" ajatteli tohtori. "Ja miten hänelle käy tässä armottomassa Lontoossa."

Glory oli tuskin ennättänyt parikymmentä askelta sairashuoneesta, kun suuret kyynelkarpalot alkoivat tulvailla hänen silmiinsä vierien poskille, mutta hän veti vain alas harsonsa ja kulki eteenpäin.