X.

The Little Turnstile.

Uudenvuoden aattona.

Hurraa! Hurraa!

Minä olen kuin pulloon pantu hiiva, joka pyrkii pompahtamaan ulos, enkä voi muuta kuin kiittää kohtaloa siitä, että minulla on kolme vanhaa lasta kotona, joille minun pitää kaikki kertoa. Kuulkaa siis ja kuunnelkaa! Tietäkää siis kaikki ihmiset (ja naiset), että Lontoossa on herrasmies, joka ennustaa ihmeellisiä asioita Glorylle. Hänen nimensä on Sefton, ja minä tutustuin häneen kolmen neidin — minä nimitän heitä kolmeksi sulottareksi — avulla, joihin taasen tutustuin siksi, että tulin tänne Lontooseen asumaan. Mies on vanha, kaljupäinen, harmaahapsinen kärpässieni, ja jos voin uskoa kaikkea, mitä armolliset sulottaret kertovat hänestä, on hän niitä ihmisiä, jotka eivät tee syntiä muuta kuin kaksi kertaa vuodessa, nimittäin puolen vuoden ajan ennen joulua ja puolen vuoden ajan joulun jälkeen. Mutta yllämainitut sulottaret kuuluvat siihen pyhään sisareskuntaan, joka repisi alas pirunkin hyvän maineen, jos se olisi tarpeen (niin ei ole laita), ja vaikka kärpässienen kunnia olisi pieni kuin sinapin siemen, täytyy Gloryn kumminkin ja ylimalkaisesti uskoa siihen.

Juttu koskee minun ääntäni. Kuultuaan sen kerran sattumalta, kun minä surisin ympäri taloa kuin mehiläinen, pyysi hän saada kuulla sitä uudestaan semmoisessa paikassa, jossa hän voisi paremmin arvostella sitä. Se paikka oli teatteri — niin, aivan totta, teatteri — mutta keskellä aamupäivää, eikä siellä ollut ketään muita läsnä kuin me ja muutamia huoneen siistijöitä, joten Anna-tädin ei tarvitse pelätä. Niin, kapellimestari oli myöskin läsnä ja hän istui pianon ääreen, joka oli aition vieressä (me sanoisimme sitä vallesmannin penkiksi), ja kärpässieni itse kömpi salin perimmäiseen soppeen — täällä sitä paikkaa sanotaan permantoparvekkeeksi.

Oi taivasten taivaat! Oletteko koskaan nähneet teatteria päiväiseen aikaan? Tietysti ette, armaani. Se on samanlainen kuin maailma oli ennen ensimmäistä luomispäivää — se on autio ja tyhjä ja pimeys on sekä pinnan että syvyyden päällä. Ei missään päivän sädettäkään, ellei sano valoksi tuota väärennettyä hohtoa, joka hiipii sisään käytävistä raollaan olevien ovien läpi ja tunkeutuu haudan pimeyden halki aivan kuin jättiläishirviöiden uniset silmät, jotka peloittivat minua Gobny-Deiganin luolissa silloin, kun minä olin merirosvosilla siellä, muistattehan?

Herrat olivat jättäneet minut yksin näyttämölle, jossa paloi viisi, kuusi ramppikynttilää — kramppikynttilöiksi saisivat sanoa niitä — sillä kun ne loistivat silmiini ja pianon soittaja alkoi rämpyttää konettaan ja minä rupesin laulamaan, niin tuntui kuin olisin pusertanut ääneni syvään tunneliin ja minä hermostuin niin, että purskahdin nauruun. Tämä näkyi suututtavan minun näkymätöntä kuulijakuntaani, joka tietysti piti minua hiukan hassahtavana. Minä sanoin siis: "Antakaa nyt sitten lisää valoa yksin tein", ja valkeus tuli. "Ja antakaa pianon lakata rämpyttämästä", ja se lakkasi. Sitten minä jäykistin selkäni ja lauloin yhden äitivainajan ranskalaisista lauluista. Ensimmäisen värssyn perästä huusin teatterin johtajalle kaukaisuuteen: "Kuuletteko ollenkaan?" ja hän huusi takaisin: "Jatkakaa, se on mainiota!" Minä jatkoin. Lauloin "Mylechraine'n" Manin murteella ja luultavasti näyttelin laulaessani molempia lauluja. Minä olin juuri alkanut huomata, että ääneni ei tässä suuressa huoneessa kaikunutkaan aivan yhtä kovasti kuin kirkko-urut, kun samassa kuulin hirveän läiskeen, ja näin, että molemmat herrat suosiollisesti koettivat taputtaa nahan pois käsistään.

Oi, rakkaat ihmiset! Jos te tietäisitte, että minä olen viikkokausia voivotellut ja vaikeroinut sitä, että en ole ollut niin viisas, että ihmiset olisivat huomanneet minut, joka nyt sanoi itselleen: "Tyttäreni, sinä olet kumminkin jotain — sinä, sinä, sinä!" Se oli ihana hetki kumminkin, ja kun vanha kärpässieni kiipesi näyttämölle huutaen: "Mikä ääni! Mikä ilme! Mikä luonne!" tuntui minusta kuin olisin tahtonut suudella hänen kaljua päätänsä, sillä puhua en osannut, kurkussani oli jotain estämässä.

Jaa-a. Minä olen kertonut Lontoon hienostosta, mutta semmoiseen en tahtoisi kuulua. He eivät tee mitään muuta kuin juoksevat paikasta paikkaan, pukeutuvat, haastelevat turhia, nauravat, rakastuvat ja huvittelevat miten suinkin voivat. Semmoista elämää minä en ihaile. Minä olen ylpeä ja tahdon tehdä jotain! Minua väsyttää laiskana oleminen. Niin, minä olen ollut vain laiskana, vaikka en ole tahtonut teille kertoa siitä ennen. On ihmisiä, jotka ovat syntyneet suuruuden keskellä, mutta eivät voi sitä käyttää hyväkseen. Mutta maailman kuuluisuutena oleminen, se on toista. Kun on voittanut maailman sydämen, niin että maailma tuntee ja ajattelee sinua ja rakastaa sinua! Sanokaamme, että voitat sen äänelläsi ja että maailmasi on suuri konserttisali tai vaikkapa vain varieteesali — niin mitäpä siitä! Sinun ei tarvitse elää varieteesalissa, olkoonpa sen elämä sitten millaista tahansa. Ja entäs kun tuo pimeä tyhjyys sitten täyttyy kasvoilla, jotka nauravat tai itkevät, aivan niinkuin sinä suvaitset tahtoa — myöntäkää, rakkaat, että tuo kaikki olisi ihanaa!

Minä menen taas tänä iltana kuulemaan, mitä herra Seftonilla on ehdotettavana, mutta tämä likainen pikku makuuhuonekin hymyilee minulle ja takapihan särkyneet tiilikivet näyttävät paratiisin käytäviltä. Jos kaikki on totta, mitä hän sanoo minulle… No niin, jos kerran onni on tullakseen, niin se tulee, ja jos minun työni ja toimeni tästälähin eivät tule nostamaan hiuksianne pystyyn, niin koetan näyttää tämän typerän vanhan maailman asukkaille, mitä nainen voi toimittaa huolimatta kaikista vastoinkäymisistä. En minä myöskään sure tämän paikan jättämistä. Rotat tämmöisissä vanhoissa Lontoon taloissa pitävät yöllisiä juhlia, joissa ne (hätähuudoista päättäen) huvittelevat pistämällä poskeensa perheensä nuorimpia jäseniä. Ja entäs rouva Jupe ja herra Jupe — herra Dupe [Dupe — herkkäuskoinen, narri. Suoment. muist.], kuten minä häntä nimitän! Rouva pettää häntä minkä jaksaa hypätessään ympäri kaupunkia… Mutta toisen kerran, toisen kerran, hyvät ystävät!

Tänään on uudenvuoden aatto ja melkein yhdeksän kuukautta olen nyt ollut Lontoossa. Tempus fugit! Tempus todellakin fugit hirveätä kyytiä, kun ajattelen, että ensi sunnuntaina jo täytän yksikolmatta vuotta enkä vielä ole mitään oikeata työtä aloittanut. Lumikellot kaiketi tähän aikaan alkavat puhjeta Glenfabassa, ja Rakel-täti leikkaa oksia ruusuista ja asettaa ne ruukkuihin. Voi, kuinka hirveän kaunista siellä nyt mahtaa olla, kun lunta on katoilla ja kentällä ja ikkunat ovat huurteessa aivan kuin tyttö ensimmäisessä ehtoollishunnussaan katsellen peilissä kuvaansa. Minä aion mennä katsomaan, kuinka ihmiset odottavat uutta vuotta Paavalin katedraalin ulkopuolella, jonne niitä kokoontuu tuhansittain ennen kello kahtatoista uskotellen itselleen tuota viehättävää satua, että Lontoossa on vieläkin ainoastaan yksi kello ja kaikkien täytyy pitää nenänsä pystyssä nähdäkseen milloin se lyö. Mutta keskeltä tämän loistavan kaupungin valoa ja elämää pyrkii sydämeni hellästi sykähdellen takaisin pienille, pimeille kaduille meren rannalle, jossa metodistikuoro laulaa "Terve, hymyilevä aamu!" valmistuen nauttimaan kahvia ja korinttikakkua.

Kukahan lienee ensimmäinen tervehtijä teillä tänä uutena vuonna? Viime vuonna oli John Storm, muistattehan, ja ollen musta kuin mustalainen hän oli romanttinen "ensikävijä." Ja kuinka me nauroimme, kun hän lumisena, lumisateesta tulleena oli olevinaan kerjäläinen ja astui, sisään juuri kun isoisä luki hyvästä paimenesta, joka rakastaa lampaitaan. Ja sitten minä ensimmäisenä tunsin hänet. Voi minua!

Minä olen vallan häikäisevä tänään uudessa hatussani. Tähän saakka olen käyttänyt semmoista pientä hattupahasta, joka on kiinnitettynä tukkanutturan päähän kuin kana ruiskuhilaalla. Mutta nyt minä komeilen Walesin prinssin vaakunahöyhenillä, ja jos hän vain itse näkisi minut —

Te näette nyt, millainen hupakko minä olen. Sen jälkeen, kun erosin sairashuoneesta, olen nuorentunut niin, että pelkään melkein kohta saavani taas ruveta käyttämään lyhyitä hameita. Mutta siitä on todellakin iankaikkisuus kulunut, kun viimeksi olin sievän näköinen, kuten tänä päivänä, ja nyt peruutan kaikki entiset sanani ja kadun katkerasti, että olen ikinä toivonut olevani mies. Minä tahdon aina olla nainen, ja jos kaikki on totta, mitä vanha kärpässieni sanoo, niin… Mutta miehet ovat niin hupsuja olentoja, herra siunatkoon heitä!

Glory.

J.K. Ei mitään kuulumisia vieläkään John Stormista. Nähtävästi hän ei enää muista meitä ollenkaan — ei ainakaan minua. Minä otaksun, että hän on kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut munkkivalansa. Se on tietysti uskontoa sekin, vaikka minä en sitä ymmärrä, enkä minä myöskään ymmärrä, kuinka edes koirankaan voisi kahlehtia seinään saattamatta sitä siten hulluksi. Yöllä maatessani vuoteellani ajattelen häntä joskus. Synkkä koppi, vuoteena rahi, yksinkertainen risti eikä mitään muita huonekaluja, ja hän itse rukoilemassa polvet vavisten ja hampaat kalisten. Semmoiset asiat ovat liian korkeita minulle; en minä milloinkaan niihin ylety.

Minusta tuntuu mahdottomalta, että hänkin on Lontoossa. Kuinka kummallinen paikka tämä Lontoo on! Millainen sekoitus! Muotia, uskontoa, iloa, hartautta, ylpeyttä, turmelusta, rikkautta, köyhyyttä! Minä olen huomannut, että voidakseen tulla hyvin toimeen Lontoossa täytyy tytön hiukan kirkastaa siveellistä puoltaan. Pelkät namuset eivät ole terveellisiä, täytyy saada vähän suolaistakin. Enkeleitä täällä ei kaivata ollenkaan. Ainoat enkelit Lontoossa ovat puitteilla ympäröityinä kirkon ikkunoissa, ja minä aavistan hiukan, että nekin ovat kerran olleet tavallisia naisia vain, jotka mielellään pistivät poskeensa voileipiä. Neil Gwynnen lippu liehuu St. Martin's-in-the-Fieldsin tornissa, ja vähän väliä soivat kellot hänen kunniakseen!