XIII.

Tähdet kalpenivat jo, mutta päivä ei vielä ollut koittanut, kun joku koputti ovelle. John säpsähti ja kuunteli. Vähän ajan kuluttua koputettiin uudelleen. Se oli heikko, epäröivä koputus, aivan kuin joku sormensa päillä olisi lyönyt portin juureen.

"Jumalalle olkoon kunnia!" sanoi John vetäen syrjään luukun. Hän odotti näkevänsä kasvot ulkopuolella, mutta siellä ei näkynytkään mitään.

"Kuka siellä on?" kysyi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.

Hän otti eteisessä palavan lampun ja katsoi ulos. Ei mitään näkynyt pimeässä muuta kuin jäinen sumu, joka kohosi maasta.

"Taas unennäköä vain", ajatteli hän aikoen sulkea oven.

Silloin hän kuuli huokauksen maasta ja samassa koira haukkui. John työnsi oven nopeasti auki, ja hänen jaloissaan makasi ihmisolento polvillaan ja kaksinkerroin vaipuneena kokoon.

"Paavali!" huudahti John kiihkeästi.

Veli Paavali kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Ne olivat harmaat ja kuihtuneet, ja hänen katseensa harhaili, hänen huulensa vapisivat, ja hän näytti mieheltä, jota oli kovasti piesty.

"Herra Jumala, miten surkeassa tilassa!" ajatteli John. Hän auttoi Paavalin ylös ja sisään. Miesraukan jäsenet olivat kylmästä jäykistyneet, ja hän kompastui heikkoudesta astuessaan kynnyksen yli.

"Jumalan kiitos, että olet täällä taas, eikä mitään vauriota ole tapahtunut", sanoi John. "Kuinka levottomia me olemme olleet. Sinä et saa enää milloinkaan mennä pois — et milloinkaan! Istu tuossa, veli!"

Hapuilevat silmät katsoivat rukoilevasti: "Anteeksi, veli Storm —"

Mutta John ei tahtonut kuunnella: "Vaiti, vaiti, veli! Mitä minulla on anteeksi annettavaa? Voi, kuinka kylmä sinä olet! Kädet ovat kuin jäässä. Mitä minä voin tehdä? Ei ole valkeaa talossa tähän aikaan yöstä — ei keittiössäkään. Mutta odotapas, minä hieron niitä käsilläni. Minä olen lämmin ja voimakas. Minussa on vielä paljon verta. Tuntuuko paremmalle nyt? Pisteleekö? Se on hyvä — se on hyvä! Nyt jalkoja — ne ovat vieläkin kylmemmät."

"Ei, veli, ei. Minun pitäisi suudella kaikkien jalkoja tässä talossa ja pyytää heitä rukoilemaan puolestani, ja te —"

"Vaiti, vaiti, veli! Anna minun riisua tuo kenkä. Voi hyvänen aika! Sehän on aivan tarttunut kiinni! Se on kulunut puhki, aivan puhki. Katsopas! Kuinka onnellista, että lumi oli kovaa! Jos ilma olisi ollut leudompi, niin —. Paljon olet varmaan astunut!"

"Olen astunut paljon, veli."

"Sitten kerrot minulle kaikki. Minä tahdon kuulla kaikki — pienimmätkin seikat."

"Minulla ei ole mitään kerrottavaa. En onnistunut tehtävässäni — siinä kaikki."

John, joka oli polvillaan, kohotti päänsä katsoen ylös. "Tarkoitatko… Etkö ole nähnyt sisartasi?"

"En, hän oli mennyt, eikä kukaan tietänyt mitään hänestä."

"Se oli kai parasta, veli. Tapahtukoon Jumalan tahto. Jos olisit löytänyt hänet — kenties — ehkä olisit joutunut kiusaukseen… Mutta kerro minulle kaikki."

"En voi, väsyttää, en jaksa eikä maksa vaivaa."

"Mutta minä tahdon kuulla kaikki. Katsopas, jalat ovat lämpimät taas — minä hieroin ne lämpimiksi. Vaikka minä paastoan ja näytän kurjalta, on minussa vielä paljon eloa. Ja minä olen valanut sinuunkin eloa, eikö niin? Minä tahdon, näetkö, vahvistaa sinua, että jaksat kertoa! Vaiti! Puhu hiljaa, älä herätä ketään! Löysitkö sairashuoneen?"

"Löysin."

"Hoitajatar Quayle ei siis tapaa sisartasi enää! On niin sääli häntä, tyttöraukkaa. Ei mitään ystäviä, ei tulevaisuutta —"

"Ei se ole sitä, veli."

"No, mitä sitten?"

"Hoitajatar ei ollut siellä enää."

Kumpainenkin oli vaiti, ja sitten John virkkoi muuttuneella äänellä: "Hän oli kai lomalla. Kuinka typerä minä olin, kun en tuota ajatellut. Kaksi kertaa vuodessa saavat hoitajattaret viikon ajan lomaa ja epäilemättä —"

"Ei, hän oli mennyt."

"Mennyt! Tarkoitatko eronnut sairaalasta?"

"Niin."

"No niin", sanoi John kiihkeällä äänellä, "sitä ei voi ihmetellä. Vilkasluontoisen tytön on vaikea sitoutua sääntöihin ja määräyksiin. Mutta ovenvartia — hän on järkevä mies — hän olisi voinut sanoa, missä hoitajatar nyt on."

"Minä kysyin häneltä, mutta hän ei tietänyt. Hän sanoi vain, että hoitajatar läksi sairashuoneesta lordi majorin päivänä."

"Siis marraskuun 9 p:nä — samana päivänä, jolloin me vannoimme valamme."

Nyt seurasi toinen paussi. Suuret mustat silmät harhailivat ympäri.

"Niin, minä olen ovenvartia. Etkö kysynyt johtajatarta?"

"Kysyin. Arvelin, että hän ehkä tietäisi sisarestani. Mutta hänkään ei tietänyt. Hoitajatar Quaylestä hän kertoi, että hänkin oli erotettu, eikä kukaan tiennyt mitään hänestä."

John oli istuutunut Paavalin viereen, ja itse rahikin tuntui vapisevan.

"Se on juuri hänen tapaistaan", sanoi hän käheästi. "Tuo johtajatar oli aina kova nainen. Ja tuossa suuressa rakkauden ja säälin kodissa ei ollut ainoatakaan —"

"Minä unohdin jotain, veli."

"Mitä?"

"Ovenvartia kertoi, että hoitajatar käy joskus kysymässä kirjeitä sieltä. Hän oli ollut siellä samana iltanakin puoli tuntia ennen minua."

"Sinä kaiketi koetit seurata häntä, eikö niin? Sinä kysyit, mitä tietä hän oli mennyt, ja kiirehdit hänen jälkeensä, eikö niin?"

"Niin, mutta puoli tuntia Lontoossa on sama kuin viikko muualla. Se, joka kerran pääsee toiselle puolen katua, on hävinnyt — varmemmin hävinnyt näkyvistä kuin laiva valtameren myrskyssä. Paitsi sitä oli uudenvuoden aatto ja kaikki kadut täynnä väkeä, tuhansia naisia tuli ja meni — ja… Mitä minä saatoin tehdä?" sanoi hän avuttomasti.

John vastasi närkästyneesti: "Mitäkö saatoit tehdä? Kysytkö, mitä saatoit tehdä?"

"Mitä te olisitte tehnyt?"

"Minä olisin kulkenut kaikki Lontoon kadut päästä päähän ja katsonut joka naista silmiin, kunnes olisin hänet löytänyt. Minä olisin kuluttanut kenkäni puhki ja jalkani luuhun saakka, ennenkuin olisin ryöminyt kotiin kuin etana, jonka kuori on murtunut."

"Älkää olko kova minulle, veli, ei nyt ainakaan, kun olen tullut kotiin, kuten sanoitte, niinkuin etana, jonka kuori on murtunut. Minä olin niin väsynyt ja niin sairas ja koetin tehdä minkä voin. Jos olisin ollut voimakas niinkuin te ja uljas mieleltäni, olisin voinut ponnistaa kauemmin. Mutta minä kuljin pitkin katuja ja katsoin naisia. Hän oli varmaan heidän joukossaan, jos hän elää sitä elämää, josta puhutte, mutta Jumala ei antanut minun löytää häntä. Miksi oli hakemiseni turha? Ehkä sydämessäni ensin oli paha tarkoitus — voinhan kertoa sen teille nyt — mutta minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme, että lopulta tahdoin tavata sisartani ainoastaan pelastaakseni hänet. Mutta minä olen avuton raukka, ja…"

John kiersi käsivartensa Paavalin vyötäisille.

"Anna anteeksi, veli. Minä olin mieletön äsken puhuessani sillä tavalla. Minä lähetin sinut ulos tuona julmana yönä, mutta jäin itse kotiin. Sinä teit minkä voit…"

"Luuletteko todella niin?"

"Tiedän sen. Minusta vain tuntui hetken ajan kuin olisin vaihtanut paikkaa sinun kanssasi, kuin olisin itse kadottanut sisaren ja ollut häntä etsimässä sekä väsähtänyt liian pian, palannut kotiin tyhjin toimin ja murtuneena ja…"

Paavali katsoi häneen kasvot täynnä hämmästystä.

"Luuletteko todellakin, että tein minkä voin löytääkseni hänet — tarkoitan hoitajatarta?"

Mutta John käänsi pois kasvonsa eikä vastannut. Paavali koetti sanoa jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän mutisi tukahtuneella äänellä: "Meidän täytyy pysytellä yhdessä nyt, veli. Me olemme samassa venheessä nyt molemmat."

Hapuillen Johnin kättä otti hän sen omaansa, ja molemmat istuivat muutamia hetkiä päät kumarassa ikäänkuin aave olisi kulkenut ohi.

"Ei ole nyt muuta neuvoa meillä kuin rukous, katumus ja paasto."

Mutta John ei vieläkään vastannut, ja murtunut olentoraukka rupesi lohduttamaan.

"Täällä meillä on kumminkin rauha, mutta ulkomaailmassa ei voi arvata, mitkä kiusaukset kohtaavat meitä, kun olemme kadottaneet jonkun eikä elämälle näytä olevan mitään arvoa enää. Kerronko, mitä tein? Oli varhainen aamu, ja minä seisoin ovikäytävässä Piccadillyllä. Vaunut ja väentungos olivat hävinneet, ja katujen puhdistajat vain huuhtoivat käytäviä vedellä. 'Minun tyttöraukkani on hävinnyt', ajattelin. 'En enää koskaan näe häntä. Tämä paha kaupunki on turmellut hänet, ja äiti, joka oli niin hurskas, rakasti häntä kun hän oli pikkuinen lapsi!' Silloin sydämeni tuntui jäätyvän… ja minä tein sen. Te luulette minua hulluksi — minä menin poliisikonttoriin ja kerroin heille tehneeni rikoksen. Niin, kuuletteko, minä sanoin itseäni murhaajaksi ja kerroin heille yksityiskohtia. Sitten vasta kun he huomasivat, pukuni, muistin isän, enkä enää vastannut mihinkään kysymyksiin. He sulkivat minut koppiin, ja siellä vietin yöni. Seuraavana aamuna peruutin kaikki, ja he päästivät minut irti."

Sitten hänen äänensä muuttui käheäksi kuiskaukseksi ja hän sanoi: "Mutta ei se asia tuonut minua takaisin. Sen teki vala. Ei kukaan ymmärrä, mikä mahti valalla on, ennenkuin on rikkonut sen. Se on kuin hehkuvan punainen rauta, joka polttaa sielua, ja jos ihminen olisi kuolemaisillaan, vaikka toisessa päässä maailmaa, ja vaikka hänen pitäisi polvillaan ryömiä takaisin, niin hän palaisi…" Hän olisi puhunut vielä enemmän, mutta yskänkohtaus esti puheen, ja sen loputtua kuului joku liikkuvan rakennuksessa.

"Kuka se on?"

"Se on isä", sanoi John. "Meidän äänemme on herättänyt hänet."

Paavali koetti nousta seisomaan.

"Sinä olet palannut vain katumuksen ja kärsimyksen elämään, poikaparka."

"Oh, ei se tee mitään — ei kerrassaan mitään… Mutta oletteko varma, että tein kaiken, minkä voin?"

"Varmaan teit. Minne aiot mennä nyt?"

"Isän luokse."

"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!"

"Jumala siunatkoon myöskin teitä, veli!"

Puoli tuntia myöhemmin kantoivat John Storm, veli Antero ja maallikkojohtaja isä-johtajan käskystä veli Paavalin hänen koppiinsa. Kello oli kutsunut aamurukoukseen, ja heidän kulkiessaan portaita ylös tulivat veljet heitä vastaan, menossa kirkkoon. Uutinen Paavalin takaisintulosta oli tuulen nopeudella levinnyt talossa, ja muutamat veljet seisoivat ryhmittäin kuiskaillen keskenään, aivan kuin tuommoinen palaaminen olisi ollut häpeällinen teko, joka vaikutti kaikkien hyvään maineeseen. Ei rakkaus sääntöihin ollut tuonut miestä takaisin, vaan murtunut terveys ja vuoteen puute, missä saattoi kuolla! Niin he hiljakseen kuiskailivat tietämättä oman sydämensä salaisinta tunnetta. Luostarissa kuten muuallakin on epäonnistuminen mitä suurin häpeä.

John Storm palasi eteiseen vakavin askelin, päättäväisyys katseesta loistaen. Tuskin vastaten veljille, jotka kyselemistään kyselivät häneltä, hän kiiruhti heidän ohitsensa, sieppasi portin avaimen makuukomeron naulasta, jonne hän oli sen asettanut, ja kääntyi isän huoneeseen.

Aamu oli koittanut, ja hän saattoi hälvenevän pimeän läpi huomata isän, joka juuri nousi polviltaan.

"Isä!" huusi John liikutuksella, ja sanat sekä hengitys tulivat kuin syöksähtämällä.

"Mikä on poikani?"

"Ota takaisin tämä avain. Maailma kutsuu minua, enkä uskalla enää viipyä ovella. Määrää minut vaitiolon alaiseksi ja yksinäisyyteen. Lukitse minut koppiin, sillä muutoin rikon kuuliaisuuteni ja pakenen, niin totta kuin taivas on ylhäällä."