II.

Mutta Lontoo on jättiläishirviö, jolla on monta sydäntä, ja niissä sykähtelevät erilaiset tunteet. Tänä kiihkon aikana tulvaili siellä toisenkinlainen virta. Sen oli synnyttänyt eräs uusi näytelmäkappale ja uusi näyttelijä. Kappale oli "uskalias", se kun näet kuvasi langennutta naista jyrkän realistisella tavalla eikä vain tahran saaneena kyyhkysenä tai senttimentaalina leikkikaluna. Tuon osan näyttelijätär herätti yhtä paljon huomiota. Hän oli vasta-alkaja näyttämöllä, eikä hänestä paljoa tiedetty, mutta huhu kertoi, että hänellä oli paljon yhteistä sen luonteen kanssa, jota hän näytteli. Hän oli saavuttanut menestystä heti paikalla, hänen muotokuvansa oli puotien ikkunoissa, sen sai nähdä kaikissa kuvalehdissä, kuuluisat maalarit olivat maalanneet hänestä kuvia, jotka öljyväritauluina riippuivat Burlington Housen seinillä. [Burlington House = Kuninkaallinen Akatemia, jossa Lontoon suurimmat taidenäyttelyt ovat. Suoment. muist.]

Kappale oli erään skandinavilaisen draamankirjoittajan viimeinen teos, ja näyttelijätär oli Glory Quayle.

Kello yhdeksän aikana Derby-päivän aamuna odotti Glory salissa, puettuna komeaan, vaaleanharmaaseen kävelypukuun, joka välkkyi erivivahteisena kuin lainehtiva niitty. Hän näytti kalpeammalta ja hermostuneemmalta kuin ennen, ja joskus hän vilkaisi uunin reunalla olevaan kelloon, joskus tuijotti tyhjin katsein eteensä vetäessään käteensä pitkiä, valkoisia hansikkaitaan. Rosa Macquarrie astui sisään kiireisesti. Hän oli kauniissa mustassa puvussa, punaisia ruusuja rinnassa, ja näytti reippaalta ja onnelliselta.

"Hän on lähettänyt Bensonin tänne hakemaan meitä vaunuilla", sanoi Rosa. "Hänellä on varmaankin itsellään este. Lähdetäänkö jo, kultaseni? Aika alkaa jo olla täpärällä."

"Lähdenköhän minä?" sanoi Glory omituisen vakavasti.

"Tietysti, kultaseni. Miksi et lähtisi? Sinä et ole ollut hyvällä tuulella viime aikoina, ja tämmöinen matka virkistäisi sinua. Sitäpaitsi sinä kyllä ansaitset lupapäivän kuuden kuukauden työn jälkeen. Ja onhan tämä hänellekin niin tärkeä päivä —"

"Hyvä on, minä tulen", sanoi Glory, ja samassa hänen hermostuneet sormensa nykäisivät napin irti hansikkaasta. Hän veti pois hansikkaat kädestään, heitti ne pöydälle ja otti toisen parin sekä seurasi Rosaa alas portaita. Avonaiset vaunut odottivat heitä oven edessä, ja kymmenen minuuttia myöhemmin he ajoivat pitkin kapeata katua Whitehallista päin ja sitten suuren holviportin läpi suurelle hiljaiselle nelikulmiolle sisäasiain ministeriön edustalle. Vaunut olivat tulleet Drakea hakemaan.

Drakenkin elämässä oli tapahtunut muutoksia. Hänen isänsä oli kuollut, ja paronetin arvonimi siirtynyt pojalle. Hän oli myöskin perinyt kilpa-ajotallin, jota Draken suku oli jo kauan ylläpitänyt, ja tänä päivänä tuli Derby-juoksuun ottamaan osaa hevonen, jota oli kolme vuotta siellä harjoitettu vartavasten tätä kilpailua varten. Sen nimi oli Ellan Vannin; se ei ylipäänsä ollut kilpa-ajojen suosikki. Huolimatta siitä, että hän nyt oli perinyt suuret rikkaudet, Drake yhä vielä pysyi virassaan sisäasiain ministerin yksityissihteerinä, mutta huhuttiin, että hän piankin joutuisi julkiseen elämään hallituksen siipien suojassa ja tulisi saamaan ensimmäisen vapaaksi joutuvan tärkeän viran. Ministerit ennustivat hänelle loistavaa uraa. Ei ollut sitä asemaa, jota hän ei voinut toivoa ja myöskin saavuttaa.

Parlamentilla oli loma istunnoista Derbypäivän kunniaksi; ja sisäasiain ministeri oli alahuoneessa lausunut, että kilpa-ajot ovat "jaloa ja oivallista urheilua, joka on kunniaksi kansallislepopäivälle." Mutta ministerin ja tietysti myöskin hänen kirjurinsa oli täytynyt siitä huolimatta pistäytyä virkapaikkaansa. Siellä oli näet tärkeitä asioita odottamassa, jotka täytyi heti tarkastaa.

Sisäasiainministeriön suuressa vihreässä salissa, jonka ikkunat olivat suureen tyhjään nelikulmioon päin, istui ministeri puettuna urheilupukuun ja vastaanotti kuusimiehisen pappislähetystön, jonka puheenjohtajana oli arkkidiakoni Wealthy. Komealla äänellä ja astuen askeleen eteenpäin sekä kohennellen silmälasejaan selitti arkkidiakoni lähetystön asian. He olivat tulleet epäröiden ja täynnä tuskaa, surua ja nöyryytystä puhumaan eräästä virkaveljestään, nimittäin tuosta tunnetusta herra Stormista — "isä"-Stormista — hän kun veti kansan mielen katolisuutta kohti. Hän saattoi uskonnon pilkan sekä ylenkatseen alaiseksi. Jokainen, joka rakasti kirkkoa, oli pakotettu —

"Anteeksi, herra arkkidiakoni, mutta meillä ei ole mitään tekemistä tuon asian kanssa", sanoi ministeri. "Teidän pitäisi kääntyä piispan puoleen. Hän on varmaankin oikea henkilö —"

"Me olemme olleet siellä, teidän ylhäisyytenne", sanoi arkkidiakoni, ja nyt seurasi kertomus siitä, kuinka voimaton piispa on tässä asiassa. Kirkolla ei ole mitään säädöksiä, jotka suojelisivat piispaa syytteeltä, jos hän erotti virasta narrimaisesti käyttäytyvän papin. "Mutta tuon miehen voi saattaa siviilivirastojen tuomittavaksi, teidän ylhäisyytenne, sillä hän yllyttää kansaa alituiseen luvattomiin kokouksiin ja häiritsee siten yleistä turvallisuutta."

"Mitä? Mitä?"

"Niin, hän on intoilija, mieletön, ja hän on saarnannut naurettavia ennustuksia Lontoon häviöstä saattaen siten hurjia joukkoja kerääntymään hänen kirkkonsa ympärille. Kadut ovat täpötäynnä, ihmisiä tyrkitään ja loukataan. Asiat ovat todellakin joutuneet sille kannalle, että nyt… tänään —"

"Anteeksi vielä kerran, herra arkkidiakoni, mutta tämä näyttää vallan yksinkertaiselta poliisiasialta. Miksi ette kääntynyt Scotland Yardin poliisipäällikön puoleen?"

"Me kävimme siellä, teidän ylhäisyytenne, mutta hän sanoi — teidän on vaikea uskoa sitä, mutta hän todellakin vakuutti, ettei tuo mies ole julkisesti rikkonut mitään poliisisäädöksiä —"

"Aivan niin, sitä minäkin arvelen."

"Ja pitääkö meidän siis, teidän ylhäisyytenne, odottaa meteliä, kuolemaa, murhia, ennenkuin laki voi ryhtyä asiaan? Eikö ole olemassa mitään keinoja, joilla voidaan estää niin vakavia… tahtoisin sanoa vaarallisia —"

"Hyvät herrat", sanoi ministeri katsoen kärsimättömänä kelloaan, "minä en voi luvata muuta kuin että asia otetaan käsiteltäväksi. Poliisipäällikölle lähetetään sana, ja jollei varoitus —"

"Aivan myöhäistä, teidän ylhäisyytenne. Tuo mies on vaarallinen hullu, joka olisi heti paikalla vangittava ja pantava lukon taakse."

"Tunnustan, etten ymmärrä, mitä pahaa hän on tehnyt, mutta jos —"

Arkkidiakoni ojentautui suoraksi. "Vaikka hänellä onkin mahtavia sukulaisia — ylhäisiä virallisia suojelijoita, niin… Mutta varmaankin olisi parempi panna yksi mies valvonnan alaiseksi, olkoonpa hän kuka tahansa, kuin sallia koko kirkon ja kansan joutua vaaran ja häpeän alaisiksi."

"Ah… Hm!… Hm! Minä muistan kuulleeni tuon saman jossakin muualla ennen, herra arkkidiakoni. Mutta minä en tahdo pidättää teitä enää. Jos vangitsemiskäsky käy tarpeelliseksi…" Ja epämääräisin lupauksin sekä kohteliain lausein saattoi ministeri kumarrellen lähetystön ulos huoneesta. Sitten hän pihisten ja puhisten ripusti kenttäkiikarin kaulaansa ja valmistautui lähtemään.

"Kuinka helkkarin hellästi nuo kristityt rakastavat toisiaan! Minä jätän koko asian teidän huostaanne, Drake. Kun siitä tuli puhe pääministerin luona, käski hän meitä menettelemään aivan vapaasti ja ottamatta huomioon hänen suhdettaan tuohon nuoreen pappiin. Jos näyttää siltä, että katumeteli on pelättävissä, niin antakaa poliisipäällikölle vangitsemiskäsky… Hoh-hoi! Puoli yksitoista! Minä lähden nyt! Hyvästi!"

Muutamia minuutteja sen jälkeen Drake itse kirjoitettuaan muutamia rivejä Scotland Yardiin seurasi päällikköään yksityistä käytävää myöten nelikulmiolle, jossa Glory ja Rosa odottivat vaunuissa holviportin luona.

Sen tapahtuman kunniaksi, että hänen hevosensa tuli ottamaan osaa Derby-kilpailuun, Drake oli tilannut suuret vaunut, joilla kokonaisen ystävysseurueen piti mennä The Downs'ille. Heidän oli kokoonnuttava erääseen hotelliin Buckingham Palace Roadin varrelle. Siellä oli lordi Robert, viimeisen muodin mukaan puettuna, jalassaan pariisilaiset, uusimman kuosin mukaan tehdyt kengät ja kaulassa räikeän kirjava liina. Betty Bellman oli hänen kanssaan valkoisen ja punaisen kirjavassa puvussa, päässään suuri punainen hattu. Paitsi näitä oli siellä vielä eräs vaalean vihreään pukuun ja vaaleaan pikku hattuun puettu neito, toinen harmaassa, valkoisella koristetussa puvussa ja kolmas helakan sinisessä. Tämä oli hieno, jopa komeakin seurue, jonka jäsenistä useimmat olivat näyttelijöitä. Ennen kello yhtätoista vyöryivät vaunut jo pitkin Kennington Roadia Epsomiin päin.

Drake itse ajoi, ja Glory istui kunniasijalla hänen vieressään, Hän näytti iloisemmalta nyt, hymyili ja laski leikkiä vastatessaan vierustoverinsa puheisiin. Drake kertoi Glorylle perinpohjin päivän merkityksestä. Derbykilpailu oli suurin koko maailmassa. Siinä oli palkintona noin 6,000 puntaa, mutta varmaan sinä päivänä liikuteltiin miljoonia. Siksipä Derby-päivä oli jo liike-elämänkin kannalta katsoen suuri kansallinen juhla, ja puritaanit, jotka tahtoivat poistaa sen, voisivat ajatella tuotakin seikkaa. Kilpajuoksijain ylläpito maksoi noin kolmesataa puntaa vuodessa, mutta tietysti ei kukaan voinut ylläpitää kilpatalliaan voitoillaan. Melkein jokaisen täytyi lyödä vetoa, eikä sellainen peli ole ollenkaan niin suuri synti kuin muutamat ihmiset väittävät. Koko maailman liike oli luonteeltaan peliä, elämä itse oli peliä, ja kilpa-ajot olivat ainoat markkinat maailmassa, missä ei ainoakaan mies voinut tehdä konkurssia eikä kieltäytyä maksamasta.

He kulkivat nyt Clapham Commonia pitkin loppumattomassa ajoneuvojen virrassa — siinä oli vaunuja, kiessejä, omnibusseja ja jos jotakin — ja kaikissa ajoneuvoissa oli torvi, johon puhallettiin kunkin kylän kohdalla. Aurinko paahtoi kuumana, ja maantie oli pölypilvenä. Drake näytti Glorylle muutamia ajajia. Nuo suuret ajoneuvot tuolla, jotka ajoivat hurjaa vauhtia, olivat "Army and Navy"-klubin vaunut; nuo kiessit tuolla, joita harmaat hevoset kiidättivät, olivat tunnetun rikkaan viinikauppiaan; nuo vaunut tuolla, joitten komeat juoksijat olivat monen sadan punnan arvoiset, olivat erään rikkaan ravintoloitsijan; tuo omnibussi kulki tavallisesti Northumbertand Avenuen ja Virginia Waterin väliä, ja paikat siinä olivat nyt vuokratut niin ja niin paljosta, arvattavasti puotipalvelijoille, jotka jonkin viattoman kepposen avulla olivat päässeet tänä päivänä pakenemaan Citystä. Nuo sotamiehet tuolla omnibussissa olivat Wellington-kasarmeista, ja heille oli nyt annettu Derby-loma. Nuo iloiset meripojat henttuineen tuossa täyteen ahdetussa omnibussissa, olivat ainoat oikeat urheilu-ihmiset koko maantiellä, vaikka he luultavasti eivät olleet uhranneet edes ryypyn hintaakaan kilpa-ajoja koskeviin vedonlyönteihin. Oli vallan vanhanaikuista lähteä maanteitse Derby-kilpailuun. Hienot ihmiset tekivät hyvin harvoin niin, mutta se oli kumminkin sangen hauskaa, ja moni vanha urheilija tahtoi vielä itse ohjata valjakkoaan maantiellä.

Glory kävi iloisemmaksi hetki hetkeltä. Kaikki miellytti, huvitti ja hämmästytti häntä. Tuolla vilkkaalla elämän-intressillään hän loi tyytyväisyyttä koko seurueeseen. Hän oli taas osapuolin maalaistyttö, hänen sielunsa värähteli ympäröivän maailman ihanuudesta ja hän huudahti kuin lapsi nähdessään kastanjat ja pähkinäpuut tai punaisen orapihlajan, tai tuntiessaan kevättuoksua ilmassa. Jotkut ihmiset tunsivat hänet Gloriaksi ja nostivat hänelle hattuaan, eikä Drake ollenkaan koettanut salata ylpeyttään siitä. Hän kumartui Rosaan päin ja kuiskasi: "Entisellään taas tänään, eikö niin?"

"Miksei hän olisi, kun koko maailma polvistuu hänen jalkainsa juureen ja tulevaisuus hymyilee kirkkaana?" sanoi Rosa.

Mutta omituinen surumielinen varjo levisi Gloryn kasvoille, aivan kuin tuo iloinen maailma huvituksineen ei olisi kokonaan voinut täyttää jossakin hänen sydämensä sopukassa vallitsevaa tyhjyyttä. He ajoivat juottamaan hevosia vanhalle Suttonin juottopaikalle, ja ruskeakasvoinen nainen, suuret hopeaiset korvarenkaat korvissa ja leveä höyhenillä koristettu hattu päässä, tuli vaunuille ja pyysi povata.

"Oi, annetaan hänen povata, Glo", huusi Betty. "Minusta se olisi niin hirmuisen vitsikästä!"

Mustalainen ojensi kätensä Glorylle. "Antakaa minun katsoa kämmentänne, kaunis neiti."

"Pitääkö minun pistää siihen ensin hopeata?"

"Kiitoksia tuhansia. Mutta täytyykö minun sanoa teille totuus?"

"Tietysti, muijaseni. Miksi ette tahtoisi sanoa minulle totuutta?"

"No niin, te tulette menettämään rahaa tänään, neiti, mutta vähätpä siitä, lopulta te tulette onnelliseksi ja saatte sen, jota rakastatte."

"Se on oikein se!" huusivat herrat kuin yhdestä suusta.

Naiset tirskuivat, ja Glory kääntyi Drakeen sanoen: "Pari hansikkaita vetoa, että Ellan Vannin häviää kilpailussa."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Drake, ja kaikki nauroivat.

Mustalainen piti vielä kiinni Gloryn kädestä, ja vilkaisten Drakeen kulmakarvojensa alta hän sanoi: "Minä en kerro teille minkä värinen hän on, kaunis neiti, mutta hän on nuori ja pitkä, ja vaikka hän on hieno herra, on hän kumminkin sellainen, että mustalaistyttökin voisi mennä kuoloon hänen edestään. Paljon huolia tulee teillä olemaan hänen tähtensä. Hänen järjettömyytensä ja teidän oman epäystävyytenne tähden tulette eroamaan kauas, kauas toisistanne. Te rakastatte omaa elämäänne, neiti, ja samoin kuin miehet upottavat huolensa juomiin, samoin te upotatte omanne huvituksiin. Mutta lopulta kaikki selviää, neiti, ja ne, jotka nyt kadehtivat ja vihaavat teitä, tulevat suutelemaan sitä maatakin, jonka päällä te astutte."

"Glo", sanoi Betty, "minua todellakin ihmetyttää, että viitsit kuunnella tuommoista roskaa."

Glory ei enää saanut takaisin hyvää tuultansa ennenkuin he saapuivat lähelle The Downs'ia. — Sillävälin ajurit olivat toitottaneet torviin monen kylän kohdalla, joita pilkotti vihreitten puitten välissä viehättävissä lehdoissa. Vaunut olivat tulleet lähelle ihmisjoukkioita, jotka olivat lähteneet jalkaisin Lontoosta kilpa-ajoihin. Siellä oli jos jonkinlaista väkeä, puolikasvuisia poikia, merimiehiä, työväkeä, posetiivinsoittajia, rihkamakauppiaita ja kerjäläisiä, kaikki laulellen, soitellen, kerjäten ja meluten. Koko tuo rääsyjoukko tulvi päivän juhlaan.

Kaiken tuon kurjuuden keskellä huomasivat he ohi ajaessaan erään henkilön, joka oli kaikkia muita suurempi. Se oli Puolan juutalainen, joka puettuna pitkään kauhtanaan ja kulunut sabattilakki päässä käyskenteli yksin, korottomat tohvelit läpsyttäen jaloissa. Lordi Robert kiusoitteli juuri Bettyä nimittäen häntä "elefantiksi", sillä pistellen hänen lihavuuttaan. Mutta joku huusi samassa lordi Robertia katsomaan juutalaista, ja hän kohotti monokkelin silmälleen huudahtaen: "Kautta Jupiterin! Isä Storm!"

Muut vaunuissa yhtyivät tuohon nimeen, ja toisissa vaunuissakin kuultiin sama nimitys. "Isä Storm" kajahteli nyt ainakin parilta kymmeneltä taholta ukkorahjusta vastaan. Gloryn posket alkoivat punastua, ja Drake hyräili laulua peittääkseen hänen hämilläoloaan. Mutta Betty kysyi: "Kertokaa, kuka on isä Storm?" Siihen vastasi lordi Robert: "Oi taivas! On olemassa vielä yksi viaton olento, joka ei tiedä kuka isä Storm on! Rakas elefantti, isä Storm on profeetta, uusi Joona, joka ennustaa Niniven s.o. Lontoon tuhoa, ja se on tapahtuva juuri tänä päivänä!"

"Hän on kai hassahtava?" sanoi Betty, ja sinisiin puettu neito purskahti nauruun.

"Niin", sanoi lordi Robert, "ja tuho tapahtuu yksinomaan siitä syystä, että pahat miehet, semmoiset kuin me, tahtovat välttämättömästi huvitella sievien tyttöjen kanssa, semmoisten kuin te."

"Huh, hän on yskäpilleri!" huudahti Betty. Sinisiin puettu neito kysyi mitä "yskäpilleri" merkitsee, ja lordi Robert selitti:

"Betty tarkoittaa, että tuo hyvä isä on hupsu… hassu… tuhma… pää hiukan pehmennyt, sanalla sanoen —"

Mutta Glory ei voinut kestää tätä enää. Oli loukkaavaa, että tuollaiset naiset uskalsivat puhua John Stormista. Hän kääntyi heihin kiivaasti ja sanoi: "Vahinko, ettei täällä ole useampia hiukan pehmenneitä päitä. Ehkä taivaan valo sitten pääsisi hiukan tunkeutumaan niihinkin."

"Oh, silläkö kannalla asiat ovat…" alkoi Betty vilkaisten ympärilleen tarkoittavasti, ja lordi Robert sanoi: "Ne ovat sillä kannalla, rakas elefantti, ja jos teidän armollinen tuulispäänne suo minulle anteeksi, vakuutan, etten ollenkaan hämmästynyt sitä, että tuo mies on esiintynyt uutena Messiaana. Ja ellei poliisi ryhdy asiaan —"

"Pidä suusi, Robert", sanoi Drake. "Kuunnelkaa kaikki!"

He kiipesivät juuri ylämäkeä The Downsille ja saattoivat kuulla väkijoukon melun kilpakentällä. "Hoh!" huudahti Betty. "Ah!" sanoi sinisiin puettu neito. "Se on kuin mehiläispesä, jonka kansi on nostettu pois", sanoi Glory.

Heidän kulkiessaan rautatieaseman ohi tulvaili juuri junassa tullut väki maantielle, ja vaunujen täytyi hiljentää vauhtiaan. "He näkyvät tulevan kaikilta ilmansuunnilta", arveli Glory.

"Odottakaapa vielä hiukan", sanoi Drake.

Muutaman minuutin perästä henkäisi jokainen syvään. He olivat saapuneet kukkulan harjalle ja saattoivat nähdä koko kilpakentän. Siinä oli laaja ihmismeri niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa — musta vyöryvä valtameri, jonka keskellä ei näkynyt ruohoa eikä maata. Itse kilparata oli ihmisvirtana, suuri katsojalava moninaisine penkkiriveineen oli täpösen täynnä väkeä ja vastapäätä oleva "kukkula" oli kuin kivikkoranta vaunuineen, rattaineen, myymälöineen ja vyöryvine ihmisjoukkoineen. — Gloryn silmät suurenivat ihastuksesta. "Siinä on kokonainen kansakunta!" huudahti hän tykkivin sydämin. "Keisarikunta!"

He ajoivat tuon aaltoilevan, pauhaavan ihmismeren läpi, joka kaikui puhetta ja naurua. Samassa Glory huomasi heidän edessään laaksossa tumman olennon, joka näytti olevan kaikkia muita pitempi, mutta juuri silloin Drake huusi:

"Istukaa vakavasti. Me ajamme täyttä juoksua mäkeä alas!"

Piiska vingahti, ajuri huusi hevosille ja puhalsi torveensa, ja hevoset juoksivat kuin tuulispää. Betty kirkui, Rosa puhki ja Glory nauroi katsoen Draken silmiin. Vaunujen saapuessa toiselle puolen laaksoa kuului kellon ääni, joka ilmaisi uuden kilpailun juuri alkavan eikä äskeistä tummaa olentoa näkynyt enää laaksossa.