III.

The Priory, perjantai-aamuna.

Voi, rakkaat tätöset, älkää säikähtäkö, mutta Glorylla on ollut hirmuisen suuri menestys! Ei mitään hyvin hirmuista sentään. Maanantai-iltana hän vain lauleli, lausui ja hiukan näyttelikin jotakuinkin suurelle seurueelle, ja seuraus oli, että koko maailma — Lontoon maailma — nyt puhuu hänestä eikä kukaan enää välitä muusta maailmasta. Joka postissa tulee minulle kukkia ynnä nauhoja ja nimikortteja tahi kuvallisia viikkolehtiä, joissa on minun kuvani ja lyhyt elämäkerta. On vallan ihmeellistä, kuinka paljon ihminen saa tietää itsestään, jos vain lukee sanomalehtiä. Minun huoneeni on tällä hetkellä kuin kukkakauppiaan akkuna kello yhdeksän aikaan lauantai-aamuna, ja minulla on syytä epäillä, että isäntäni ja opettajani Karl Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen y.m., näyttelee kukka-aarteitani ihaileville naapureille minun poissa ollessani. Tuon kunnon vanhan virtaheposen ääni on maanantaista saakka aamusta iltaan kajahdellut pitkin taloa ja paitsi sitä, että hän yöt ja päivät laulaa toitottaa Puolastaan tämän rakennuksen kaikenmoisissa maanalaisissa käytävissä, on hän ruvennut palvelemaan minua kuin neekeripassari, tilaten kaikenlaisia soppia ja hyytelöitä minulle aivan kuin äkkiä olisin tullut parantumattomaksi sairaaksi. Tietysti minä olen terveruumiinen nainen nyt kuten ennenkin, mutta minun hermoni ovat olleet piinapenkillä koko viikon ja minussa on aivan sama tunne kuin ennen Peelissä paitaressuna ollessani, kun kiipesin vanhan kirkon torniin ja rupesin nyhtämään kellon nuoraa, muistattehan? Huh, huh, hirveätä! Voi minun kamalaa pelkoani, kun tuo iso kello kajahti ja vanhat lahonneet seinät vapisivat! Mutta kun kerran olin alkanut, en olisi kuolemakseni voinut lopettaa, vaan nyhdin nyhtämistäni nuoraa ja vapisin ja tutisin kunnes — muistatteko? — kaikki väki töytäsi yhdessä mylläkässä sinne vakuutettuna siitä, että kaupunki oli ilmitulessa. Ja sitten, katso, soittaja olikin vain minä pienoinen, väristen kuin haavanlehti ja itkeä pillittäen kuin surkea raukka! Minä muistan, kuinka minua toruttiin ja pehmitettiin ja heitettiin pimeyteen (s.o. roskakellariin) tuon ensimmäisen maineen leimahduksen tähden, ja nyt teidän ehkä tekisi mieli käyttää samaa rangaistustapaa taas…

Anna-täti, minä kudon mitä suloisinta pikku huivia teille, — sinisen ja valkoisen kirjavaa, joka soveltuu teidän hipiäänne — koska minä olen työssä illalla vain ja muutoin koko päivän olen oma herrani. Eikö se nyt ole suloista, vai mitä? Mutta minä pelkään, että se ei ole teidän mielestänne suloista, sillä te katsotte minun lävitseni niinkuin siivilän lävitse, ja minun täytyy kertoa teille jotain, jota olen salannut liian kauan, ja kun minä vain ajattelen sitä, muutun heti vanhaksi ja ryppyiseksi kuin jouluomena. Siis rakkaat tätöset, teidän täytyy olla suorastaan enkeleitä ja kertoa kaikki isoisälle.

Muistattehan, Rakel-täti, että pyysin teitä tekemään jotain puolestani kello yhdeksän illalla kuningattaren syntymäpäivänä. Ja muistattehan, että herra Draken oli tapana ajatella suuria asioita Glorysta ja ennustaa hänelle ihmeellistä tulevaisuutta. Ettehän myöskään ole unohtaneet, että herra Drakella oli ystävä, jonka nimi oli lordi Robert Ure tai lordi Bob, kuten häntä tavallisesti sanotaan. No niin, herra Draken neuvosta ja lordi Bobin vaikutuksen ja puuhien avulla j.n.e. minä olen vieläkin vaihtanut olomuotoa — tämä on viimeinen, ihka viimeinen kerta — ollessani näin vaeltavaisena juutalaisena, ja nyt minä en ole enää kutsutilaisuuksien huvittaja, vaan varietee-tait —

* * * * *

Glory oli kirjoittanut siihen saakka, mutta sitten hän äkkiä pudotti kynänsä, nousi pöydän äärestä ja pyyhki silmiään.

"Lapsoseni, sinä et voi kertoa heille sitä, se on mahdotonta. He eivät ikinä anna sitä anteeksi!"

Silloin seisahtuivat vaunut talon eteen, puutarhakelloa soitettiin, ja palvelustyttö toi Glorylle naisen nimikortin. Siihen oli painettu monien kukkien ja kiehkuroiden keskelle "Neiti Polly Love."

"Käske hänet sisään", sanoi Glory. Sitten tuli Polly kahisten ylös portaita, yllään hopeanharmaa silkkipuku sekä kirjava hattu ja kainalossa rakkikoira. Hän näytti vanhentuneelta ja rumentuneelta. Poskien puna- ja valkoväri oli puuterin peitossa ja silmäkulmat olivat mustiksi maalatut. Hänessä saattoi huomata saman turmeltuneen ilmeen kuin ennenkin, ja maljakon särkymä tuli nyt selvästi näkyviin. Glory oli käynyt Pollyn luona yhden ainoan kerran sen jälkeen, kun he olivat eronneet sairashuoneesta, mutta siitä huolimatta Polly suuteli häntä innokkaasti. Sitten hän istuutui ja rupesi itkemään.

"Sinä et ehkä usko sitä, mutta se on totta, että minä olen onnettomin tyttö koko Lontoossa. Etkö sinä ole kuullut siitä? Minä luulin kaikkien jo tietävän sen. Robert aikoo mennä naimisiin. Niin, se on aivan totta, huomis-aamuna hän viettää häitään sen amerikkalaisen perijättären kanssa, enkä minä aavistanut mitään ennenkuin maanantai-iltana, siis samana päivänä, jolloin tuo aamiaispäivällinen oli sinun kunniaksesi. Minä kyllä arvasin, että jotain pahaa tapahtuisi, sillä pukeutuessani päivällisille särjin peilini. Robert saattoi minut kotiin ja rupesi soittamaan pianoa, mistä minä heti huomasin, että hänellä oli jotain sanomista. 'Tiedätkö tyttöseni, että minä aion mennä naimisiin ensi lauantaina?' Minä ihmettelen, etten luhistunut siihen paikkaan. Kumma kyllä pysyin pystyssä, ja hän jatkoi soittoaan. Mutta sitten en jaksanut enää kestää sitä, minä purskahdin itkuun ja juoksin huoneeseeni. Minuutin perästä hän tuli sisään, mutta hän ei koettanut nostaa minua ylös, kuten aina ennen. Hän puhui vain minun takanani, pyysi minua tyyntymään ja kertoi, miten hän aikoi pitää huolta minusta j.n.e. Hän sanoi, että pieni kyyneltyminen puki minua, mutta paljosta itkusta ei ollut mitään hyötyä — ja sitten hän meni."

Hän rupesi taas itkemään, ja koira hänen sylissään alkoi ulvoa.

"Oi Jumala, minä en ymmärrä, miksi olen ansainnut niin suuren onnettomuuden. Minä en ole ollut kevytmielinen ollenkaan, en ole milloinkaan käynyt yöllä klubeissa enkä Sallyn enkä Katen luona, kuten monet muut tytöt, eikä hän voi väittää, että milloinkaan olen välittänyt kenestäkään muusta. Kun minä rakastan miestä, niin hän on viimeinen ajatukseni illalla ja ensimmäinen aamulla, ja nyt, hän jättää minut yksin… Minä en jaksa elää enää!"

Glory koetti lohduttaa murtunutta tyttöraukkaa. Hänen velvollisuutensa oli elää. Olihan hänellä lapsi — eikö hän ollut koskaan nähnyt sitä sen perästä kun rouva Jupe sen otti? Se oli varmaan suloinen pikku lemmikki jo, joka ryömi ja puhelikin hiukan. Pollyn pitäisi ottaa lapsi luokseen, siitä olisi niin paljon seuraa.

Polly suuteli rakkia, jotta se lakkaisi ulvomasta, ja sanoi: "Minä en välitä seurasta. Elämä ei ole minusta enää samaa kuin ennen. Hän luulee, että menemällä naimisiin tuon naisen kanssa… Missä suhteessa hän on minua parempi, sen tahtoisin tietää? Hän ottaa Robertin hänen ylhäisen sukunsa tähden, ja Robert ottaa hänet hänen rahojensa tähden. Minun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät. Sinä et menisi, niinkö? On vaikeata peittää tunteitaan — se olisi aivan oikein heille — jospa — jospa minä sen tekisin."

Polly oli noussut katse hurjana ja puristi taas rakkia niin kovaa, että se rupesi uudestaan ulvomaan.

"Tekisit? Mitä sitten?" kysyi Glory.

"En mitään… se on —"

"Älä uneksikaan kirkkoon menemistä. Poliisi —"

"Oh, en minä pelkää poliisia", sanoi Polly nytkäyttäen päätään.

"Mitä sitten?"

"No, ei puhuta siitä sen enempää", sanoi Polly.

Mennessään alas portaita Polly soimasi itseään siitä, ettei hän edeltäkäsin ollut ymmärtänyt, miten kaikki päättyisi. Mutta meidänkaltaiset tytöt eivät sitä koskaan ymmärrä, eikö niin, Glory?

Glory punastui ohimoihin saakka, mutta ei sanonut vastaan. Ovella Polly pyyhki silmänsä, veti alas harsonsa ja sanoi: "Minusta tuntuu pahalta puhua näin suoraan, hyvä Glory, mutta minun täytyy sanoa, että tuo herra Drake on syynä kaikkeen, ja sinunkin pitäisi ymmärtää, että hän itse voi menetellä juuri samoin ja vielä pahemminkin. Sinä olet kuuluisa nainen nyt kaikkien suussa, joten sinun ei tarvitse siitä välittää. Mutta —"

Gloryn kasvot olivat hehkuvan punaiset ja huulesta vuoti verta. Hän suuteli kumminkin tuota typerää olentoraukkaa, joka oli niin surkeassa tilassa ja joka ei voinut ymmärtää häntä, siksi että hän eli aivan toisessa maailmassa. Mutta tullessaan takaisin lopettamaan kirjettään Glory ajatteli: "Mahdotonta! Jos tuo tyttö, joka elää niin erilaisessa ilmapiirissä, ajattelee, että…" Sitten hän istui pöydän ääreen ja pakotti itsensä kirjoittamaan kaikki.

Kun hän vihdoin oli päässyt vaikean tunnustuksensa päähän, jatkoi hän: "En tiedä, mitä hän siitä ajattelisi, mutta tiedättekö, että luulin nähneeni hänen kasvonsa viime keskiviikko-iltana, Oli pilkkosen pimeä ja minä istuin vaunuissa ajaakseni kotiin näyttämön ovelta. Voi, kuinka muuttuneelta hän näytti! Niin muuttuneelta! Se oli kai unennäköä vain, ja minusta tuntui kuin hänen henkensä olisi kulkenut ohitseni."

Samassa hän kuuli kiisteleviä ääniä alakerrasta. Ensin kuului miehen ääni ja sitten kaksi mies-ääntä, joista toinen oli Koenigin, toinen tuntui hyvin tutulta! Glory nousi pöytänsä äärestä ja kulki varpaillaan huoneensa ovelle, tuskin tietäen miksi. Koenig kuului sanovan: "Ei, se neiti ei täällä asu." Siihen vastasi syvä, vahva rintaääni: "Herra Koenig, te kai muistatte minut?" Ja Gloryn sydän pamppaili kuuluvasti. "E-ei, en. Oletteko… Ah, niin, se on totta… Mutta neiti —"

"Herra Koenig", huusi Glory kumartuen porraskaiteitten yli, "pyytäkää herraa astumaan sisään —"

Hän tuskin tiesi, mitä sitten tapahtui. Hän kuuli, kuinka Koenig hämillään mutisi jotain anteeksipyyntöjä, ja itse hän meni huoneeseensa vilkaisten kerran peiliin ja asetellen tukkaansa hiukan. Sitten kuului askeleita portailta, sitten porraskäänteestä, sitten kynnykseltä. Hän astui muutaman askeleen poispäin ovelta nähdäkseen Johnin tämän astuessa sisään. John koputti. Gloryn sydän tykytti niin hurjasti, että hänen piti puristaa sitä kädellään.

"Kuka siellä?"

"Minä."

"Kuka on minä?"

Sitten hän näki Johnin tulevan, ja nyt auringon valokin näytti huojuvan niinkuin varjot kiikkuvalla laivalla. John oli kalpeampi ja laihempi kuin ennen, hänen suuret silmänsä näyttivät väsyneiltä, vaikka ne hymyilivät, hänen kätensä tuntui luisevalta, vaikka kyllä varmalta, ja hänen tukkansa oli hyvin lyhyeksi leikattu.

Glory katsoi häneen hetkisen puhumatta ja sydän niin täynnä, että se tuntui melkein tukahduttavalta.

"Tekö siinä! Minä en tietänyt, että te… Minä juuri ajattelin…" Glory tuskin tiesi, mitä hän sanoi, ja hän oli hengästynyt kuin juoksun perästä.

"Glory, säikäytinkö teitä?"

"Säikäytittekö? Eihän toki! Miksi te semmoista luulette? Ehkä minä itken, mutta nykyään minä itken aina, ja paitsi sitä, te olette niin —"

"Minä olen muuttunut, niin", sanoi John äänettömyyden aikana, joka seurasi.

"Entäs minä?"

"Te olette myöskin muuttunut." John katsoi Gloryyn vakavasti ja hellästi. Se oli hän — hän itse — Glory — ei näky eikä unelma vain. Taas John näki nuo loistavat silmät, pitkät silmäripset ja tuon säkenöivän pilkun toisessa silmässä, joka oli niin usein pannut hänen sydämensä sykkimään. Glory katsoi Johniin ajatellen: "Kuinka hän on mahtanut sairastaa!" Sitten hän tunsi kurkussaan jotain kovaa ja rupesi nauramaan estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. Hän koetti puhua leveällä Manin murteella peittääkseen äänensä värisemistä.

"Te tulette nyt tänne, eikö niin? Olette jättänyt tuon, tuon… Oh, minä tietysti olen hirveän iloinen siitä!"

Toinen hermostunut naurunkajahdus seurasi, ja sitten hän jatkoi tavallisella englanninkielellä: "Mutta kertokaa nyt minulle, oletteko tullut kokonaan. Ettehän enää aio mennä takaisin —"

"En aio palata veljeskuntaan, Glory." Kuinka ystävälliseltä hänen äänensä soi.

"Entäs te?"

"Minä olen jättänyt sairashuoneen, kuten näette."

"Niin, minä näen sen", sanoi John. Hänen väsynyt katseensa harhaili ympäri huonetta, ja ensimmäisen kerran Glorya hävetti sen loisto ja nuo kukkaset.

"Mutta kuinka te löysitte minut?"

"Minä menin ensin sairashuoneeseen —"

"Soo-oh, te ette siis ollut unohtanut minua. Tiedättekö, minä luulin, että olitte aivan… Mutta kertokaa nyt, minne sitten menitte?"

John oli hetken ääneti, ja Glory sanoi: "No kertokaa."

"Sitten menin herra Draken luo."

"Minä en ymmärrä, miksi kaikki luulevat, että herra Drake —"

Johnin suuret silmät katsoivat Gloryyn, ja hänen huulensa värähteli. Estääkseen häntä puhumasta koetti Glory näyttää iloiselta ja sanoi:

"Mutta kuinka te sitten vihdoinkin minut löysitte?"

"Minä olin päättänyt löytää teidät, Glory, vaikka olisin saanut käydä ristiin rastiin koko Lontoon ja vaikka kaikki koettivat estää minua löytämästä teitä" — taas Gloryn kurkkua tuntui vallan polttavan — "mutta minä satuinkin näkemään nimenne varieteeteatterin ovella."

Glory näki, mikä oli tulossa, ja herahti nauruun. "Varieteeteatterin! No ajatelkaapa! Tekö tutkimassa varieteeteattereita!"

"Minä olin siellä maanantai-iltana."

"Tekö? Maanantainako? Siis se ei ehkä ollutkaan mielikuvitusta, että näin teidät näyttämön ov…" Hänen hermonsa kiihoittuivat yhä enemmän ja tyyntyäkseen nosti hän käsivartensa päänsä yli. "Siis he antoivat teille minun osoitteeni näyttämön ovella?"

"Ei, minä kirjoitin ja kysyin sitä Peelistä."

"Peelistä!" Glory henkäisi syvään, ja käsivarret vaipuivat alas. "Silloin te ehkä kerroitte heille missä —"

"En kertonut heille mitään, Glory."

Glory katsoi Johniin silmäripsiensä välitse, pää kumarassa.

"Eipä silti, että se olisi ollut vaarallista. Minä olin juuri kirjoittamassa heille, ja kohta he saavat tietää… Mutta voi, voi, minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, enkä minä täällä voi puhua. Emmekö voisi mennä jonnekin? Puistoon, Hampsteadin nummelle tai pitemmälle — paljoa pitemmälle — huone on niin pieni, ja minä olen tukehtua ilman puutteesta."

"On minullakin jotain sanottavaa ja jos —"

"Päätetään siis mennä huomenna, oikein aikaisin. Sitten te saatatte minut kotiin teatteri-aikaan. Paddington-asemalla siis kello yksitoista — sopiiko se?"

"Sopii."

Glory saattoi Johnin ulko-ovelle, ja koska hän tahtoi että John suutelisi häntä kädelle, niin hän oli pudistavinaan kättään hyvin korkealla, jäljitellen Lontoon tapaa, mutta John puristi sitä vain hetken, katsoen vakavasti Gloryn silmiin. Aurinko loisti puutarhaan, ja Glory oli paljain päin. Hänen tukkansa oli kierretty ylös, ja hänen yllään oli kevyt aamumekko. Johnin mielestä Glory ei milloinkaan ennen ollut näyttänyt niin kauniilta.

Astuessaan omnibussiin kadun päässä John otti kirjeen povitaskustaan ja ollen aivan yksin hän nosti sen huulilleen, avasi sen sitten uudelleen ja luki:

"Mene heti häntä tapaamaan, rakas John, ja käy usein hänen luonaan, niin olen onnellinen ja tyyni. Mitä isääsi tulee, on vanha Chalse aivan hupsu, ja hän on tekemäisillään myöskin lordi Stormin hupsuksi. Hän on nyt huomannut, että se noita, joka on iskenyt sinuun pahan silmänsä, käyskentelee hiekassa Glenfaban portin edustalla. Siitä syystä Chalse lakaisee tuota hiekkaa yöllä ja ripottaa sitä Knockaloen edustalle! Eikö se ole hupsua! Meillä on ainoastaan kaksi naista. Tarkoittaneekohan tuo vanha hupakko Rakelia? Vai ehkä hän tarkoittaa Anna-tätiä?"

Ja omnibussin kolistessa katua pitkin ja nuoren, kalpean papin katsellessa kirjettään Glory istui pöytänsä ääressä kirjoittaen kiitävin sormin ja innosta vavisten:

"Taas uusi tapahtuma. Arvatkaa kuka täällä kävi? John — John Storm! Tiedättehän, että hän on palannut takaisin, eikä se ollut mielikuvitusta, että näin hänet näyttämön ovella. Näyttää siltä kuin ihmiset olisivat, koettaneet estää häntä löytämästä minua ja kuin hän olisi odottanut ja hakenut minua" (mustetahra). "Hänen äänensä on niin matala, mutta minä otaksun, että ääni muuttuu semmoiseksi, kun on paljon yksin, ja hän on niin laiha ja kalpea ja hänen silmänsä ovat niin suuret, ja niissä on tuo syvä katse, joka vihloo sydäntä. Hän tiesi muuttuneensa, ja minusta tuntui kuin hän olisi hävennyt sitä" (mustetahra), "mutta tietysti minä en ollut huomaavinani sitä. Minä olen niin iloinen tuon poikaraukan tähden, joka on vihdoinkin päässyt pakenemaan pelastus-eläintarhastaan, että varmaan tänä iltana laulan teatterissa niin että seinät halkeavat" (mustetahra, mustetahra). "Kuinka kiusallista! Tähän musteeseen on varmaankin tipahtanut vettä, sillä minun kirjoitukseni on pelkkiä variksenvarpaita. Mutta mitäpä siitä!

"Miks'en minä häntä sais? Ja miks'ei hän mua lempis?"

Glory.