V.

Glory lauloi sinä iltana tavattoman vilkkaasti ja viehättävästi, ja yleisö huusi hänet yhä uudelleen ja uudelleen esille. Ajaessaan kotiin vaunuissaan koetti hän muistella sitä päivää uudestaan — joka askelta, joka tekoa, joka sanaa tuohon voimakkaaseen "minä"-huutoon saakka, silloin kun Glory oli kysynyt, kuka häntä voisi pakottaa. Hänen ajatuksensa häilyivät aivan kuin seuraten vaunujen kiikkumista, mutta joskus tuntui kuin ajatukset olisivat keskeytyneet yleisön meluavista suosionosoituksista, ja silloin hänen aina täytyi miettiä, mihin hän oli lopettanut. Hän saattoi vielä tuntea kuinka Johnin sydän tykytti ja kuinka orvokit tuoksuivat lammikon rannalla. John oli käskenyt häntä luopumaan kaikesta. Se pani hänet värähtelemään niin omituisesti tuo ajatus, että se päivä ehkä kerran koittaa, jolloin hän luopuu itsestään sekä kunnianhimostaan että… Kuka tietää, mitä sitten seuraisi!

Tätä mielialaa kesti maanantai-aamuun asti. Hän istui silloin huoneessaan pukeutuen hitaasti ja hymyillen omalle kuvalleen peilissä, kun samassa palvelustyttö tuli sisään tuoden sanomalehden, jonka hänen isäntänsä oli lähettänyt siksi, että siinä oli niin pitkä kertomus häistä.

"Pyhäin miesten kirkko oli tungokseen saakka täynnä hienoa yleisöä, joukossa useita valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatuimmista henkilöistä. Niistä mainittakoon sulhasen isä, herttua —, hänen veljensä, markiisi — Palmuista rakennettu kaari oli pystytetty pääkäytävän poikki, ja harvinaisista kukista solmitut seppeleet kaunistivat kuoria. Alttari ja lakitaulut olivat melkein näkymättömiin saakka peitetyt etelämaisilla kukkakoristeilla, jotka riippuivat niiden yli. Pilarikäytävän pilarit, kastemalja ja kolehtirasiat olivat samoin haudatut ihaniin, reheviin kukkavaippoihin…

"Koska juhlamenoja oli harjoitettu muutamia päiviä ennen, tapahtuivat ne nyt tasaisesti ja ilman keskeytystä. Pappistointa hoitivat arvoisa arkkidiakoni, tohtori Wealthy, herra pastori Josiah Golightly sekä useat muut Pyhäin miesten kirkon runsaasta jäsenistöstä. Musiikkiosaa johti hyvin tunnettu urkuri ja kapellimestari herra Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen, ja kuoroon kuului kaksikymmentä aikaihmistä sekä neljäkymmentä poikaa. Morsiamen tullessa muodostivat laulajat kulkueen länsiovella ja astuivat kuoriin laulaen: 'Ääni kuului Edenissä'."

"Polly-raukka!" ajatteli Glory.

"Morsiamella oli silkkisatinista ommeltu puku, koristettu chiflonilla sekä Brüssel-pitseillä, ja olkapäiltä riippui alas pitkä laahustin. Hänen tyllihuntunsa oli kiinnitetty rubiinineulalla ja varta vasten Rivieralta tilatuilla oranssin oksilla. Kaulakoristeena hänellä oli runsaasti yardin pituinen paksu helminauha, joka kerran oli kuulunut Venäjän keisarinnan Katariina II:n jalokivikokoelmiin. Hänellä oli kädessään kukkavihko (lahja sulhaselta), joka oli tilattu Floridasta, morsiamen amerikkalaisesta kodista. Morsiamen äiti oli puettu… Morsiusneitien puvut olivat… Herra Horatio Drake oli ensimmäisenä sulhaspoikana…"

Glory hengähti suonenvedontapaisesti ja heitti pois sanomalehden. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka turhamielinen, kuinka hupsu! Hän oli kertonut John Stormille, että Drake oli vain hänen hyvä ystävänsä, tahtoen sillä saattaa Johnin ymmärtämään, että niin pitkälle hän, Glory, oli sallinut Draken mennä, mutta ei etemmäksi. Draken elämässä oli kuitenkin kokonainen valtakunta, jonne hän ei sallinut Gloryn tulla. Nuo "valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatut henkilöt", nuo "morsiusneidot", ne olivat hänen oikeana ympäristönään, hänen todellisena piirinään. Ne olivat hänen ystäviään, tovereitaan, tasa-arvoisiaan, tuttaviaan, ja heidän rinnallaan hän näyttäytyä maailmalle. Entäs Glory? Glory oli hänen hauskin leikkikalunsa. Drake tuli Gloryn luo lomahetkinään. Glory täytti alhaisemman puolen hänen elämästään.

Tuntien masentavaa nöyryytystä Glory oli panemaisillaan kokoon sanomalehden lähettääkseen sen alas jälleen, kun hänen katseensa sattui pienillä kirjasimilla painettuun uutiseen, joka oli lehden kulmassa. Otsakkeena oli "Kamala tapaus hienoissa vihkiäisissä."

"Oi taivas!" huudahti Glory. Yhdellä silmäyksellä hän oli käsittänyt koko asian. Siinä oli kertomus Pollyn itsemurhasta.

"Hienoissa vihkiäisissä eräässä West Endin kirkossa viime lauantaina" (ei mitään nimiä) "nuori nainen, joka oli istunut syrjässä, nousi ja tunkeutui keskikirkkoon päin, aivan kuin mennäkseen ulos, mutta äkkiä hän kaatui saaden suonenvetokohtauksia, ja kun hänet saatiin viedyksi ulos, oli hän jo kuollut. Seurakunnan huomio oli sillä hetkellä kaikeksi onneksi kiintynyt morsiuspariin, joka juuri palasi sakaristosta koko hääseurueen kanssa, joten tuo kiusallinen tapaus ei mitenkään häirinnyt lukuisaa seurakuntaa. Ruumis vietiin yhteiseen ruumishuoneeseen, ja sittemmin saatiin selville, että vainaja oli Elizabeth Anne Love (24 v.). Vainaja oli viime aikoina ollut ilman tointa palveltuaan sairaanhoitajattarena — mikä viimeksimainittu seikka juuri oli syynä siihen, että hän oli voinut hankkia pienen annoksen strykniiniä omalla nimellään eräästä rohdoskaupasta, jossa hänet tunnettiin."

"Oi Jumala! Oi Jumala!" Glory ymmärsi nyt kaikki. "Minun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät…" "Oh, en minä pelkää poliisia." Pollyn tarkoitus oli selvä. Hän oli aikonut lysähtää kuolleena morsiusparin jalkoihin pakottaakseen heidät kulkemaan hänen ruumiinsa yli. Hupsu, epäkäytännöllinen Polly-raukka! Saattoiko hän haudassakaan olla häpeämättä kostonsa epäonnistumista. Ei pienintäkään häiriötä lauantaina, ja tänä aamuna vain pari pienillä kirjasimilla painettua riviä!

Oh, se oli hirveätä! Tuon tyttö-raukan kosto oli teatterimainen ja kurja, mutta mitä sanotaan tuosta miehestä, olipa hän missä tahansa? Mitä hän nyt ajatteli itsestään kaikkine miljoonineen ja murha omallatunnollaan? — Niin, murha, sillä mitä se oli muuta?

Tuntia myöhemmin Glory soitti pientä ovea St. John's Woodissa. Yläkerran ikkunat olivat uutimien peitossa, mutta puisto-oven luukku työnnettiin syrjään ja epäsiisti pää pisti esille:

"Mitä tahdotte, rouva?"

"Etkö tunne minua, Liisa?"

"Jesta, tekö siellä olette, neiti! Lordi on matkustanut kontinentille, mutta hänen ystävänsä on kaikki järjestänyt — ja niin hyvästi kuin iso herra ainakin."

Gloryn sappi kiehui. Siinä oli jotain alentavaa, jotain melkein epäkunniallista tuossa Draken uskollisessa ystävyydessäkin.

"Ja minä kun en ollut tuntea teitä, neiti, vaikka minä olin varieteessä torstai-iltana! Antaahan neiti anteeksi, vaikka minä sanon, että kyllä ne nauroivat! Ja minä itkinkin pari pisarata. Onko kaikki järjestetty, kysyy neiti. Oo-on, oikeusmiehet kävivät täällä, ja kaikki on kunnossa. Kello kaksitoista hänet sitten haudataan, ja se on touhua antanut. Mutta neiti kai tahtoo katsoa häntä, raukkaa! Menkää vain ylös, neiti, ja varokaa päätänne. Siellä ei ole ketään muita kuin hänen ystäviään."

Ystävät osoittautuivat olevan Betty Bellman ja hänen pukuhuonetoverinsa. Gloryn tullessa he eivät näyttäneet hämmästyvän. "Tyttöraukka kertoi meille perinpohjin teistä", sanoi Betty, ja sitten pienin neitosista sanoi: "Teidän nimenne antoi asialle vauhdin. Heti kun kuulin sen, sanoin, että se se näyttäisi joltakin ohjelmassa!"

Se oli sama pienoinen makuuhuone, mutta nyt se oli hämärä, ja Pollyn huolet olivat iäksi tauonneet. Suupielissä oli pieni tuskallinen piirre, mutta muutoin olivat kasvot tyynet ja lapselliset, sillä kaikki kuolleet ovat viattomia.

Nuo kolme naista istuivat arvokkaan näköisinä, maistelivat munkkilikööriä ja puhelivat keskenään, ja Pollyn rakkikoira makasi paljaalla patjalla kuorsaten kovasti.

"Tuo raukka, minä en käsitä, kuinka hän saattoi sen tehdä. Mutta se on juuri tämmöisen elämän pahin puoli. Kaikki on nykyisyydessä eikä tulevaisuutta ole ollenkaan." — "Mitä se raukka saattoi muutakaan tehdä? Hän ei ollut ihan erikoisen kaunis, ja semmoiset miehet…" — "Polly oli aina uskollinen hänelle, sanottakoonpa mitä tahansa. Mutta hänen olisi vain pitänyt olla kärsivällisempi eikä hänen myöskään olisi tarvinnut niin karsain silmin katsella lordin rouvaa…" — "Hänellä oli kaikki, mitä sydän saattoi toivoa. Katsokaa näitä huoneita! Kukahan muu —"

Ulkoa kuului vaunujen jyrinää, ja pari kolme miestä astui sisään ruuvaamaan kiinni kirstun kantta. Glory oli kääntänyt päänsä pois, mutta hänen takanaan lavertelivat naiset yhä edelleen. "Odottakaa hetkinen, hyvä herra!… Kuinka kaunis sormus!… Minä niin tahtoisin jotain muistoa häneltä." — "No niin, miksikä ei? Ei hän enää tarvitse —"

Glorysta tuntui tukahduttavalta, mutta kaikki tuo melu oli herättänyt Pollyn rakkikoiran, joka rupesi ulvomaan, ja siksi Glory otti syliinsä tuon pienen surijan ja kantoi sen ulos. Posetiivi soitti jossakin "Maria kultaseni."

Ruumis haudattiin Kensal Greeniin, ja äsken mainitut neljä tyttöä olivat ainoana saattojoukkona. Koska poliisin tuomio oli "itsemurha", ei vainajaa viety kappeliin, vaan hautausmaan portilla tuli pappi vastaan ja saattoi sen haudalle. Kulkiessaan pää kumarassa ja koira kainalossaan Glory ei ollut huomannut pappia, mutta kun tämä alkoi lukea noita juhlallisia sanoja: "Minä olen ylösnousemus ja elämä", silloin Glory hengähti syvään ja kohotti katseensa. Se oli John Storm.

Heidän istuessaan vaunuissa oli alkanut kerääntyä pilviä, ja nyt rupesi jo hiukan ripeksimään. Kun kantajat laskivat alas taakkansa, oli sade kiihtynyt ja kaikki miehet paitsi yksi läksivät porttikäytävään hakemaan suojaa. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa, yksi mutisi jotain "kuolleista ja elävistä", ja sitten pienin hiipi pois. Hetkisen kuluttua seurasi pitkä hänen esimerkkiään ja yksin jäämistään häveten läksi kolmaskin.

Sade tulvaili jo ankarana kuurona, ja John Storm, joka oli paljain päin, avasi kirjansa ja rupesi lukemaan: "Herra Kaikkivaltias Jumala on suuressa armossaan kutsunut luokseen meidän rakkaan sisaremme —"

Silloin hän huomasi Gloryn yksinään haudan ääressä, ja hänen äänensä rupesi vapisemaan niin että hän tuskin saattoi jatkaa. Hän vaikeni hetkeksi päästyään siihen paikkaan, jossa puhutaan "varmasta toivosta", mutta hetken kuluttua kaikui ääni vakavana ja ikäänkuin sanoen:

"Kuka meistä voi tutkia Jumalan teitä?" Kun "lyhennetyt hautausluvut" olivat luetut, läksi John Storm kappeliin panemaan pois messupaitansa, ja hänen palatessaan sieltä oli Glory jo poistunut.

Glory lauloi sinä iltana kuten ainakin varieteeteatterissa, mutta hänen mielensä oli raskas. Tuo mieliala vaikutti kuulijakuntaan, ja innokkaat suosionosoitukset, jotka olivat tervehtineet häntä, hälvenivät vähitellen sieltä täältä kuuluviksi yksityisiksi kättentaputuksiksi. Kulkiessaan näyttämön poikki pukuhuoneeseen tuli Koenig häntä vastaan saattaakseen hänet pois ja virkkoi:

"Ette ollut aivan oma itsenne tänään, hyvä ystävä."

Gloryn tullessa kotiin hyppäsi Pollyn rakki hänen syliinsä suoden kaiken entisen hellyytensä uudelle emännälleen ja nähtävästi ottaen kaikki asiat niitten parhaimmalta puolelta. Koko talon väki nukkui, ja Glory avasi oven omalla avaimellaan. Kylmä illallinen odotti häntä, ja matalalle väännetyn lampun vieressä oli kirje. Se oli isoisältä, ja hän oli kirjoittanut sen sunnuntai-iltana jumalanpalveluksen jälkeen.

"Siitä on jo pitkä aika — enemmän kuin vuosi — kun olen nähnyt karkulaistani, pikku kyläluutaani, ja huolimatta Anna-tädin vastustuksesta sekä Rakel-tädin julmista ennustuksista olen päättänyt pakottaa vanhat jäseneni matkustamaan ja vanhat silmäni nauttimaan. Kuulepas siis, mitä minä ilmoitan. Minä aion tulla Lontooseen kiireimmiten katsomaan tuota suurta kaupunkia ensi kerran elämässäni ja — etupäässä tietysti — näkemään pikku tyttärentytärtäni kaikkien hänen uusien ystäviensä keskellä ja suuren menestyksen seppelöimänä."

Tämän perästä seurasi jälkikirjoitus, jonka Rakel-täti oli kaikessa kiireessä kyhännyt lyijykynällä:

"Älä pane huomiota siihen, mitä isoisä kirjoittaa. Hän on aivan liian heikko matkustamaan ja hän heikontuu todellakin heikontumistaan, mutta sinun kirjeesi, jonka saimme eilisiltana, on huolestuttanut häntä, minkä vuoksi hän ei voi muuta tehdä kuin miettiä sitä."

Se oli viimeinen pisara. Ennenkuin Glory malttoi lukea loppuun kirjeen ja riisua hattunsa hän otti sähkösanomalomakkeen ja kirjoitti: "Siirtäkää matkanne, palaan kotiin huomenna." Sitten hän kuuli Koenigin tulevan kotiin ja läksi alakertaan sanoen:

"Olisitteko hyvä ja veisitte tämän sähkösanomatoimistoon minun puolestani?"

"Tietysti minä vien, ja sitten yhdessä illallista syömme — katsokaapa!" Hän avasi nauraen paperin ja veti sieltä naulallisen makkaroita.

"Herra Koenig", sanoi Glory, "te olitte oikeassa. Minä en ollut oma itseni tänä iltana. Minä tarvitsen lepoa ja minä aion ottaa lomaa."

Kun Glory läksi yläkertaan, kuuli hän takanaan änkyttämistä, syljeskelemistä ja pientä kiroilemista teatterin johtajista, sitoumuksista, ilmoituksista, neroista, lapsista j.n.e. Saavuttuaan huoneeseensa hän heittäytyi lattialle, peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. Silloin ilmaantui Koenig läähättäen ja huutaen: "Kas niin! Eikös käynyt niinkuin minä sanoin! Se on kaunista! Siksi herra Drake minua salaamaan teitä siltä mieheltä käski. Se peto, se raakalainen, se munkin likainen sikiö!"

Mutta Glory oli hypännyt pystyyn ja hänen silmänsä iskivät tulta hänen huutaessaan: "Kuinka te uskallatte, herra? Ulos paikalla minun huoneestani!"

"Mein Gott! Se on itse piru!" mutisi Koenig niinkuin renkipoika mennessään alas portaita. Hän meni sähkösanomatoimistoon ja palasi takaisin, ja Glory kuuli hänen paistavan makkaroita ruokasalin uunissa.

Yö oli jo kulunut pitkälle, kun Glory työnsi syrjään koskemattoman illallisen, pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ja istuutui kirjoittamaan kirjettä:

"Hyvä John Storm (munkki, hirviö vai mikä lienettekään!) — Minä olen vakuutettu, että se luetaan minulle vanhurskaudeksi, että tottelen teitä ja luovun toimestani" — vähäksi aikaa.

'Naisen kielto, lupaus Niiss' ei oo suuri erotus!'

"Se on todellakin hyvin mieletöntä, sillä Glory voi tätä nykyä ansaita monta puntaa illassa eikä hänellä ole mitään muuta kuin kohtalo, jonka niskoille sopisi heittäytyä. Minä olen sanonut vanginvartialleni, että minun pitää nyt päästä vapauteen, ja koska hän on yhtä kiihkeätunteinen mies kuin tekin, John Storm, on hän ahkerasti noitunut vieraskamarissa alakerroksessa. Minä luotan siihen, että hyve palkitsee itse itsensä, sillä muuta palkintoa minä tuskin tulen saamaan tästä. Jos minä olisin Narcissus, niin rakastuisin itseeni vielä tänä päivänä, koska olen osoittanut niin ihailtavaa kuuliaisuutta tyranniudelle, että se tuottaisi kunniata historian sankarikaudelle. Huomisaamuna minä siis lähden saaripahaselle, ja siellä tulee minusta tuntumaan niin suloiselta olla aivan yksinäni."

Glory naurahteli hiljaa itsekseen sitä kirjoittaessaan, mutta vähänväliä hän myöskin huokasi.

"Kirje silloin tällöin on terveellinen miehelle — tyttölapselle tietysti myöskin — mutta teidän ei pidä odottaa tietoja minulta, ja mitä taas teihin tulee, niin vaikka olettekin noussut ylös kuolleista, otaksun teidän kaltaisenne tyrannin tulevan yhä edelleenkin seuraamaan benediktiinien sääntöjä, jotka käskevät teitä vaikenemaan — ja paljon muutakin. Huomisaamuna — s.o. tänä aamuna — aion syödä aamiaista erään suloisen Glory Quayle-nimisen neidon kanssa Euston asemalla neljännestä vailla seitsemän, mutta kaikeksi onneksi te saatte tämän kirjeen vasta puoli kahdeksan, joten minä saan syödä aamiaiseni häiriintymättä." Talossa oli kaikki hiljaa, samoin kaduilla, eikä edes vaunujakaan ollut liikkeellä.

"Hyvästi! Minä olen hankkinut itselleni — koiran! Se on sylirakki, ja aivan samoin kuin eräs henkilö se katsoo minuun aina synkännäköisenä. Minä epäilen, että sen isä nai alempisäätyisen, sillä tämä rakki-poloinen on hyvin suurisuinen eikä nähtävästi ole kasvatettu luostarissa. Siksi, ja koska se on sukupuoleltaan nainen, aion nimittää sitä Anna-tädiksi — ei tietysti silloin kun varsinainen Anna-täti on läsnä. Anna-täti on hyppinyt edestakaisin huoneessa minun kintereilläni tunnin verran nähtävästi ajatellen, että järkevän naisen tulisi käyttäytyä paremmin ja mennä kauniisti nukkumaan. Ehkä minä seuraan teidän esimerkkiänne ja 'kampaan sen kiharat', kun olen yksinäni sen kanssa junassa huomenna, jotta se tulisi mahdolliseksi siihen uuteen piiriin, johon kohtalo on armossaan sen kutsunut.

"Hyvästi vielä kerran! Minä kuvittelen jo näkeväni Eustonin lamppujen vilahtavan ohi, mutta toiseen suuntaan tällä kertaa. Huomaan, että on olemassa semmoista, joka panee sydämen tykyttämään vielä kovemmin kuin tulo suureen ja ihmeelliseen kaupunkiin, ja se on meno sieltä pois. Rakas vanha Lontoo! Se on kumminkin ollut hyvin hyvä minulle. En luule, että kukaan rakastaa sitä niin paljon kuin minä. Mutta nyt eräs henkilö taas luulee… No vähätpä siitä! Hyvästi, hyvästi!

Glory."

Kello seitsemän aikaan seuraavana aamuna seisoi Glory ensimmäisen luokan ovella katsellen surullisin silmin ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin puhellen pikku ryhmissä ja kiiruhtaen sinne tänne. Samassa Drake astuu hänen luokseen. Glory ei kysynyt, miksi Drake oli tullut — hän tiesi sen. Nuori mies näytti reippaalta ja komealta moitteettomassa puvussaan.

"Te menettelette vallan oikein, hyvä Glory", sanoi hän iloisella äänellä. "Koenig sähkötti minulle, ja siksi tulin teitä saattamaan. Älkää huolehtiko teatterista, jättäkää se kaikki minun haltuuni. Levätkää rauhassa suurien ponnistuksienne perästä ja tervetuloa takaisin iloisena ja terveenä!"

Veturi vihelsi ja alkoi puhkua. Savu tuprusi asemasillan lasikattoon, juna läksi liikkeelle, ja ennenkuin Glory tiesikään, oli hän jo matkalla.

Sitten Drake läksi klubiinsa ja kirjoitti jälkikirjoituksen kirjeeseensä lordi Robert Urelle Grand Hötel'iin Parisiin: "Pappi on iskenyt ensimmäisen iskunsa, ja Gloria on palannut kotiinsa."