XVI.

Seuraavana aamuna kuuli rouva Callender, kuinka John lauleli itsekseen ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, ja vanha rouva seisoi portaitten juuressa, kun John harppaili alas hypäten aina kolme rappua yhdellä askeleella.

"Taivas siunatkoon, poika", huudahti vanha rouva, "kun näkee sinun loistavat kasvosi, luulisi todellakin, että olet saanut suuren perinnön tai lihavan papinviran, eikä suinkaan voisi arvata, että sinulta on riistetty kirkko."

"Vielä parempaa kuin mainitsitte, täti, olen saanut, ja siitä minun juuri piti kertoakin!"

"Sinulla näkyy olevan kova kiire sitä kertomaan, koska ryöpsähdät alas portaita kuin vesiputous."

"Olette tekin kerran elämässänne ryöpsähtänyt kosken lailla alas portaita, täti, siitä olen aivan varma!"

"Oh, tosiaanko, poikaseni? Eikä siitä niin pitkä aika olekaan! Ja hullut ja kainostelijat huusivat 'ah, kauheata' ja sanoivat minua hupakoksi. Mutta minä olinkin vain syntynyt hieman aikani edellä. Kaikki tytöt ovat hupakkoja nykyään, herra siunatkoon heitä, noita herttaisia olentoja!"

"Täti", sanoi John lempeästi istuutuen aamiaispöytään, "mitä sinä arvelet?"

Rouva Callender katsoi häneen tutkivasti. "Minulla on liian paljon töitä ja hommia jaksaakseni vaivata ajatuksiani. Siis, suu puhtaaksi, poika!"

John näytti veitikkamaiselta. "Muistatteko, kuinka kerran sanoitte minulle, että minun työssäni pitäisi olla naisen käsi apuna?"

Rouva Callenderin vanhat silmät välähtivät. "Jospa muistaisinkin, entä sitten?"

"No niin, minä olen seurannut teidän neuvoanne, ja nyt tulee naisen käsi johtamaan tuota työtä."

"Se on tietysti oleva oikea käsi, muista se."

"Se on oikea käsi."

"Oh, sehän on suurenmoista", ja taas hänen silmänsä välähtivät veitikkamaisesti. "Minä muuten ajattelin, että nyt ehkä oli kysymys vasemmasta kädestä, johon sinulla kenties oli aikomus kiinnittää vihkimäsormus!" Ja sitten hän alkoi nauraa sydämen pohjasta.

"Kuinka te arvasitte, täti?" sanoi John hämmästyneen näköisenä.

"No, sehän nyt muka on vaikeaa! Rakkautta ja yskää ei voi salata. Ja nainen muka ei voisi nähdä, mikä sinulla on mielessä! Mutta", ja hän napsahutti molemmilla käsillään pöytään, "kuka hän on?"

"Arvatkaa."

"Eihän vain joku noista 'sisarista' — eihän toki?" tiedusteli rouva Callender epäröiden.

"Ei!" kuului vakuuttava vastaus.

"Joku toinen imeläsuu sitten, — semmoisiahan ne ovat kaikki nykyaikaan."

"Mutta äskenhän te sanoitte, että kaikki tytöt ovat vallattomia hupakkoja nykyään?"

"Entäpä sitten, vaikka sanoinkin? Pitäisikö ihmisen siis aina laulaa samaa nuottia? Mutta sano nyt, minkä näköinen hän on? Minä tahdon aina ensin tietää minkä värinen. Millainen hipiä hänellä siis on?"

"Arvatkaa."

"Onko hän vaalea? Mutta voi millainen vanha hupsu minä olen — tietysti hän on vaalea."

"Kuinka te sen saatoitte arvata?"

"Hoh! Sanotaan, että tumma mies on jalokivi vaalean naisen silmissä, ja tietysti pitää myös päinvastainen paikkansa. Mutta mikä hänen nimensä on?"

Johnin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi, eikä hän ollut kuulevinaan.

"Mikä hänen nimensä on?" Ja rouva Callender polki jalkaansa.

"Hyvänen aika, täti, kuinka ruma myssy teillä on!"

"Ruma!" Ja mennen peilin eteen rouva kysyi: "Kuka voi sanoa tätä rumaksi?"

"Minä voin."

"Hyh! Tuollainen arvostelija! Mutta kuulepas mies, mitä konstia tuo on, ettet sano tytön nimeä?"

"Minä tuon hänet tänne, täti."

"No totta kai sinä nyt sen teet, ja teekin se pian."

Tämä tapahtui sunnuntaina, ja ensimmäinen posti maanantaina toi Johnille Gloryn kirjeen. Se tuli kuin musta pilvi, kuin myrsky, joka repi hänen sydänjuuriaan. Hän luki sen uudestaan, ja kun hän oli yksin, purskahti hän nauruun. Hän päätti lukea kirjeen kolmannen kerran ja lopetettuaan sen tunsi hän kurkussaan jotakin, joka oli aivan tukahduttaa hänet. Hänen ensimmäinen tunteensa oli raivo. Hän olisi tahtonut ravistaa Glorya, loukata häntä, kysyä häneltä, oliko hän hullu vai luuliko hän Johnia hulluksi. Tahtoiko hän tehdä Johnista pelkurin siksi, että hän itse oli pelkuri ja maailman orja, ja siksi, että hän kammosi taistella silmästä silmään maailman kanssa? Tahtoiko hän, että John raukkamaisesti antautuen läksisi Lontoosta, jossa häntä oli potkaistu, lähtisi kuin lyöty koira häntä koipien välissä?

Tämän perästä seurasi jäinen, hyytävä tunne ja kamala tieto siitä, että tässä oli mahtavampia voimia liikkeellä kuin pelkkä inhimillinen heikkous. Maailma itse, suuri, säälimätön maailma tahtoi taas erottaa heidät kuten ennenkin, mutta tällä kertaa iäksi — ei ystävällisen hoitajan tavoin, joka vie lapset hetkeksi toisistaan, vaan niinkuin valtava koski, joka repii vuoret kahtia. "Jätä maailma, poikani, ja palaa täyttämään luostarivalaasi." Olisiko mahdollista, että tämä oli vain toinen muistutus hänen lupauksensa rikkomisesta?

Sitten tuli sääli. Jos Glory oli maailman orja, niin kukapa meistä ei ollut kahlehdittuna johonkin? Ja pahin orjuus oli itsensä orjana oleminen. Mutta se oli semmoinen syvä kuilu, jonne hän ei uskaltanut katsoa. Sitten hän alkoi ajatella Glorya hellästi ja selitellä itselleen, kuinka paljon Gloryn täytyi uhrata hänen tähtensä. Hän muisti vihansa ja häpesi.

Viikko kului, ja hän jatkoi työtään toivottomuuden vallassa, aivan kuin haaksirikkoinen laivan hylky ilman purjeita ja peräsintä, ympärillä riehuva meri. Joka iltapäivä hänen palatessaan Sohosta tuli rouva Callender eteiseen häntä vastaan, uusi komealla nauhakkeella koristettu myssy päässään, ja huomatessaan, että John oli yksin, hän lausui aina: "Ei siis vielä tänäänkään."

"Ei tänään!" oli Johnin tapana vastata, ja sitten he koettivat hymyillä. Mutta kun rouva Callender huomasi, mikä kärsimyksen leima oli painunut Johnin kasvoille, sanoi hän vihdoin: "Kuule, poika! Ne, jotka kuolevat rakkaudesta, rakastavat liian paljon."

Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä John läksi taas Clement's Inn'ille. Hän oli vihdoinkin päättänyt, mitä hänen tuli tehdä, ja hän oli tyyni, melkeinpä tyytyväinen. Mutta hänen onnensa oli kuin kurpitsa, joka oli kasvanut yhdessä päivässä, ja jonka aamuaurinko oli näivettänyt.

Glory oli ollut joka päivä harjoituksissa sen viikon ajalla. Mennessään teatteriin maanantai-iltana oli hän sanonut itselleen: "Eihän siinä mitään pahaa ole, että harjoittelen — eihän minun silti tarvitse näytellä." Huolimatta Gloryn hermostuksesta tekijä oli kiittänyt hänen tuntehikasta, vilkasta näyttelemistään, ja mennessään kotiin mietti Glory: "Voinhan minä näytellä ensimmäisenä iltana ja sitten luopua kaikesta. Jos onnistun silloin hyvin, olisi kerrassaan ihanaa, suurenmoista, melkeinpä sankarimaista luopua kaikesta. Se olisi hurmaavaa." Kun John ei näyttäytynyt ollenkaan, arveli Glory hänen suuttuneen ja oli pahoillaan siitä. "Hän ei vielä tiedä, kuinka paljon minä aion uhrata hänen tähtensä", ajatteli hän. Ja näin joutui hän päivä päivältä yhä lujemmin tuon toisen minänsä, mielikuvituksen Glorian houkuttelun pauloihin.

Rouva Macrae lähetti lordi Robertin pyytämään Glorya aamiaispäivällisille sunnuntaina. "Eihän siinä ole mitään pahaa, vaikka menenkin sinne", ajatteli Glory. Hän läksi siis sinne Rosan kanssa ja ihastui kovasti tuohon vilkkaaseen, iloiseen, sukkelaan seurueeseen. Sukkelia ja kauniita naisia, viisaita ja miellyttäviä miehiä, ja melkein kaikki kuuluivat samaan toimialaan kuin Glory itsekin. Tämän talon emäntä otti vastaan vieraita "kirkkoparaatin" ["kirkkoparaati" = Lontoon hienoston kävely Hyde Parkin eteläkäytävällä joka sunnuntai kello 1-2. Suoment. muist.] jälkeen sunnuntaisin, ja hän istui itse pöydän päässä puettuna mustaan samettiin, arkkidiakoni oikealla puolellaan sekä eräs kuuluisa näyttelijä vasemmalla puolellaan. Lordi Robert istui häntä vastapäätä puhellen erään naisen kanssa, jonka huomautukset kuuluivat yli koko huoneen. Mutta lady Robert Ure ei ollut ollenkaan näkyvissä, ja kun hänen nimensä mainittiin, syntyi omituinen äänettömyys, ja sitten kerrottiin kuiskaillen, että hän oli riitautunut miehensä kanssa sekä tuottanut ikävyyksiä äidilleen jollain varomattomalla teolla.

Gloryn kasvot säteilivät, ja ensimmäisen puolen tunnin ajalla näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ihastuneena huutaa "hyvä!" tuolle kaikelle. Melkein vastapäätä Glorya istui nainen, jonka uneliaat katseet ja veltto ääni sekä väsähtänyt ilme osoittivat, että häntä ihailtiin ja että hän itse tiesi olevansa ihailun kohteena. Glorysta hän oli hyvin naurettava, ja hän herahti vähän väliä iloiseen nauruun, kun tuo nainen lausui väsyneitä, sarkastisia huomautuksiaan. Tämä veti muutamien herrojen huomion Gloryyn, ja heidän mielestään molempien naisten välinen vastakohta oli erittäin huvittava. Puhelu oli ensin täynnä viittauksia, pikku pistelyä, sukkelaa leikkiä, ja Glory tarttui niihin halukkaasti kuin kala syöttiin. Sitten kääntyi puhe pyöräilemiseen ja naisten polkupyöräpukuihin. Veltto neiti puolusti naisellista hametta ja lausui tuomionsa housuista, mutta Glory selitti, että ne olivat erinomaisen hauskoja vaatekappaleita. Kun sitten eräs herra tahtoi tietää, miksi Glory puolusti housuja, selitti tämä, että "kun tyttö raukka pukeutuu housuihin, tuntuu hänestä aivan kuin hän opettelisi näyttelemään miehen osaa ja hänessä syntyy toive saada todella ryhtyä tuon osan esittämiseen toisessa, paremmassa maailmassa."

Syntyi yleinen nauru, ja sitten eräs herrasmies sanoi: "Tehän kuulutte itse näyttelijäammattikuntaan, neiti, eikö niin?"

"Minä vasta harhailen rajamaillanne", vastasi Glory, ja kun keskustelu sitten kääntyi erääseen silloiseen oikeudenkäyntiin ja veltto neiti sanoi, ettei hän voi käsittää, kuinka nainen saattaa olla sellainen pelkuri suhteessaan mieheen, iski Glory heti siihen väittäen, että aivan yhtä luonnollisesti nainen pelkää sitä miestä, jota hän rakastaa, kuin esim. hiiriä ja rottia tai jotain kummituksia sängyn alla.

"Ma chère", huudahti hento, pikkuinen neiti, joka istui lähellä (hän oli tullut Lontooseen esiintyäkseen eräässä pantomimissa), "te kuulutte olevan puolittain minun maanmiehiäni. Voi, puhukaa vähän ranskaa minun raukan kanssa!" Ja kun Glory sitten puhui, laputti pikku neiti käsiään selittäen, ettei hän ikinä ollut kuullut kenenkään englantilaisen puhuvan niin hyvää ranskaa.

"Sanokaamme irlantilais-ranskaa", sanoi Glory, "tai oikeammin irlantilais-manilais-ranskaa."

"Originelli hän on, eikö olekin?" sanoi muuan naurajista.

"Aivan kuin lokki kyyhkysten seassa!" lisäsi toinen, ja velttoa neitiä ympäröivä kasvihuoneilma haihtui pois raittiiseen, suolaiseen meren tuulahdukseen.

Mutta Gloryn hyvä tuuli hävisi heti kun he olivat astuneet kynnyksen yli mennäkseen pois. Kotimatkalla kulkivat heidän vaununsa sairashuoneen ohi ja alas pitkin Piccadillyä, ja Rosa virkkoi ylpeänä ja onnellisena: "Katsopas Glory, kaikki seuraelämä ei ole typerää eikä sielutonta. Siellä tapaa myöskin sinun oman ammattisi jäseniä, jotka koettavat toteuttaa sitä siveellisen luonteen ihannetta, mitä vielä nytkin vaaditaan englantilaiselta gentleman'ilta."

"Epäilemättä olet oikeassa, Rosa. Mutta on myöskin olemassa aivan toisenlaatuisia ihmisiä, joiden rakkautta täytyy kunnioittaa kuin uskontoa — ja jos minä kerran tapaisin sellaisen miehen — sellaisen, joka minun tähteni olisi valmis polkemaan koko maailman jalkainsa alle — niin luulen — niin olen varma siitä, että luopuisin kaikesta ja seuraisin häntä."

"Luopuisit kaikesta, tosiaankin! Se olisi kaunista! Nyt kun sinulla on niin täydellinen menestys ja maailma vain odottaa, milloinka se saa ruveta toitottamaan sinun kiitostasi!"

Rosa oli mennyt toimistoonsa, ja Glory katseli muutamia näyttämöpukuihin tehtyjä piirustuksia, kun Liisa tuli sisään ilmoittaen, että "isä" oli tulossa yläkertaan.

"Hän on tullut torumaan minua", ajatteli Glory. Siksi hän rupesi hyräilemään työnnellen kaikenlaisia esineitä pöydällään ja saaden aikaan melua huoneessa. Mutta kun hän näki Johnin rasittuneet kasvot ja suuret, avonaiset silmät, olisi hän tahtonut heittäytyä hänen syliinsä itkemään.

"Sinä olet tullut sanomaan minulle, ettet voi suostua pyyntööni", virkkoi Glory. "Tietysti et voi siihen suostua!"

"Ei", sanoi John hitaasti, hyvin hitaasti. "Minä olen miettinyt sitä tarkkaan ja päättänyt, että voin — että minun täytyy. Niin, Glory, minä suostun lähtemään pois täältä, ja olen valmis yhtä pian kuin sinäkin."

"Mutta minne — minne —?"

"En tiedä vielä, mutta odotan Jumalan käskyä. Olen valmis seuraamaan sitä askel askeleelta, mutta en tiedä, minne askeleeni vievät. Olen valmis menemään sinne, minne Jumala tahtoo, vieköönpä se sitten elämään tai kuolemaan."

"Mutta sinun työsi Lontoossa — sinun suuri, suuri työsi — —"

"Kyllä Jumala siitä huolen pitää, Glory. Hän voi kyllä tulla toimeen ilman meidän apuamme. Ei kukaan meistä tule toimeen ilman Häntä. Laskeehan aurinko ilman minun apuani, eikö niin?" Ja nuo kalpeat kasvot koettivat hymyillä.

"Mutta John, rakas, armas John, sitä sinä et odottanut, sitä sinä et uneksinut etkä toivonut."

"En", sanoi John, "ja sinun tähtesi olen pahoillani, hyvin pahoillani. Minä ajattelin niin jaloa uraa sinulle, Glory. Ei ainoastaan pelastustyötä — mutta muut tehkööt sen nyt. Onhan niin paljon hyviä naisia maailmassa — melkein kaikki naiset ovat hyviä, mutta harvat vain ovat suuria — ja Englannin pelastukseksi tarvitaan juuri suuria naisia… Mitä minuun tulee — ymmärtää Jumala sen asian parhaiten. Hänellä on omat tiensä, joilla Hän johtaa meitä pois turhuudesta ja perkeleen pauloista. Sinä olit vain aseena Hänen kädessään, lapsi, sinä tuskin tiesit, mitä teit. Ehkä Hän on määrännyt meille työtä jossakin — kaukana täältä — jollakin vieraalla lähetysvainiolla — kenties." Omituinen kauhun tunne puristi Gloryn rintaa, ja hän loi pelokkaan katseen Johniin.

"Oikeastaan minä olen iloinen siitä, mitä on tapahtunut", sanoi John. "Se auttaa minua voittamaan itseni, luopumaan siitä ikipäiviksi ja näyttämään maailmalle jättäessäni Lontoon, että en ole ollenkaan ottanut lukuun omaa itseäni, enkä ajattele muuta kuin työtäni."

Hehkuva puna kohosi Gloryn poskille Johnin puhuessa, ja taas hänen teki mieli heittäytyä Johnin syliin itkemään. Mutta John oli nyt liian tyyni, liian vakava, liian henkevä. Kun nuori pappi nousi mennäkseen pois, ojensi Glory hänelle molemmat kätensä, ja John puristi niitä, nosti ne huulilleen ja suuteli niitä.

Jäätyään yksin heittäytyi Glory sohvalle huudahtaen: "Oi Herra, anna minulle voimia seurata tuota miestä, joka luulee rakkautensa minuun olevan rakkautta Jumalaan!" Mutta nytkin, istuessaan siinä pää kumarassa ja kädet kasvoilla, tunsi hän taas, kuinka tuo toinen nainen hiipi hänen sydämeensä tahtoen anastaa sen itselleen. Hänen parempi minänsä oli voittanut taas, mutta millä hinnalla! Vieraat lähetysvainiot — mitä ne häntä liikuttivat? Ei hänellä ollut muuta yhteistä niitten kanssa kuin muisto isänsä yksinäisestä elämästä ja kuolemasta ilman ystäviä.

Glory tunsi kylmää ja värisi. Samassa ovi aukeni ja Rosa astui sisään.

"Hän tuli siis takaisin?"

"Tuli."

"Sen kyllä arvasinkin", ja Rosa nauroi kylmästi.

"Mitä tarkoitat?"

"Sitä, että kun uskonnollinen villitys valtaa ihmisen, ei hän valikoi keinoja päämääränsä saavuttamiseksi."

"Rosa", sanoi Glory punastuen kovasti, "jos sillä tarkoitat, että minun ystäväni voisi tehdä tai ajatella jotain halpamaista, niin täytyy minun pyytää sinua heti paikalla peruuttamaan sanasi!"

"Kuten suvaitset, kultaseni. Minä ajattelin vain sinun omaa parastasi. Me työtä tekevät naiset emme saa turmella omaa elämäämme emmekä myöskään sallia kenenkään muun turmella sitä. 'Velvollisuus', 'kieltäymys' — kyllä minä tunnen nuo vanhat opit, mutta minä en usko niihin. Tottele omaa sydäntäsi, ystäväni, se on ensimmäinen velvollisuutesi. Sellainen mies kuin Storm voisi riistää sinut omalta itseltäsi ja keskeyttää kehityksesi ja —"

"Voih, tuo minun kehitykseni, kehitykseni! Minä olen niin kyllästynyt siihen!"

"Glory!"

"Ja kenties en kumminkaan tule jatkamaan siihen suuntaan enää!"

"Vaikka olisitkin kadottanut kaiken velvollisuudentunnon itseäsi kohtaan, et suinkaan liene unohtanut velvollisuuttasi herra Drakea kohtaan. Muistapas, kuinka paljon herra Drake on tehnyt sinun hyväksesi."

"Herra Drake! Herra Drake! Hänkin inhoittaa minua!"

"Kuinka kummallinen sinä olet tänään, Glory!"

"Olenko? Samoin sinä. Aina vain herra Drake ja herra Drake! Tahtoisitko sinä pakottaa minua hyppäämään hänen syliinsä?"

"Sinäkö sen sanot, Glory — sinä! — ja minulle? Etkö sinä näe, että tämä on jotain aivan toista? Ja jos minä ajattelisin omia tunteitani — kysyisin neuvoa omalta sydämeltäni —"

"Rosa!"

"Se on sinusta tietysti hyvin mieletöntä? Hän on nuori ja kaunis ja rikas ja lahjakas — ja minä — minä olen naurettava."

"Ei, Rosa, ei; en minä sitä tarkoita!"

"Mutta minä tarkoitan. Ja kun sinä tulit meidän välillemme — nuorena, kauniina, lahjakkaana — sinulla oli kaikki, mitä minulla ei ollut ja mitä en koskaan saattanut toivoa saavani — ja hän kiintyi sinuun — mitä minun olisi pitänyt tehdä? Ruveta hellimään toivotonta, naurettavaa rakkauttani — vaiko ajattelemaan häntä ja hänen onneaan?"

"Rosa, oma rakas Rosa, anna anteeksi! Anna minulle anteeksi!"

Tuntia myöhemmin, kun päivällinen oli syöty, palasivat Glory ja Rosa saliin. Rosa kirjoitti pöydän ääressä eikä kuulunut muuta kuin kynän rapina ja käsikirjoituksen kahina sekä iltarukoukseen kutsuvien St. Clement's Danesin kellojen kaiku. Glory istui pulpetin ääressä akkunan luona nojaten otsaansa käteen sekä tuijottaen puutarhaan. Hänen surullisen sydämensä pohjukasta nousi kysymys: "Voisinko minä sen tehdä? Voisinko luopua tuosta ainoasta, jota rakastan, jos se olisi hänelle hyväksi? Voisinko unohtaa itseni ja ajatella yksinomaan häntä." Ja sitten kavala ulkokultaisuus hiipi hänen sydämeensä, ja hän ajatteli: "Minä voisin, voisin sen tehdä", ja hän rupesi hermostuneen kiihkeästi kirjoittamaan kirjettä:

"Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja samoin naisen tahto. Minä en voi lähteä muille maille sinun kanssasi, armas, sillä minä en saa murtaa sinun elämääsi — se olisi sen murtamista, tiedäthän sen itsekin! On olemassa kymmeniä tuhansia miehiä, jotka kelpaavat työskentelemään vierailla lähetysvainioilla, mutta koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa mies, joka kykenee toimittamaan sinun tehtävääsi Lontoossa. Tämäkin on semmoinen asia, joka on kätketty viisailta ja ilmoitettu lapsille ja hupsuille. Olisi väärin, jos ottaisin sinut pois suurelta näyttämöltäsi. Minä en uskalla sitä tehdä. Minun vastuunalaisuuteni olisi liian suuri. Varmaankin oli omatuntoni kuollut ja haudattu, kun ajattelin semmoista mahdollisuutta! Jumalan kiitos, että se on noussut ylös kuolleista, ennenkuin oli liian myöhäistä."

Mutta kun kirje oli pantu kuoreen ja postimerkki liimattu sen päälle ja lähetetty postiin, ajatteli Glory: "Minä olen aivan hullu, eikä minun hulluudessani ole mitään metodia. Mitä minä tahdon? — Tahdonko jakaa hänen elämäänsä Lontoossa?" Ja kun hän sitten muisti, mitä hän oli kirjoittanut, tuntui hänestä, kuin olisikin tuo toinen nainen, tuo haavenainen, kirjoittanut sen, tuo sama nainen, joksi hän oli päivä päivältä muuttumaisillaan.