I.

Buckinghamin palatsin takana on pienoinen puisto, jonka varrella on vaatimattomia taloja kaukana liikkeestä ja hyörinästä ja melkein yhtä hiljaisia kuin luostari. Eräässä puiston nurkkauksessa oli muita suurempi talo, mutta muutoin yhtä yksinkertainen ja vaatimaton kuin toisetkin. Tämän talon ruokasalissa istui vanhanpuoleinen rouva yksinään aamiaispäivällistä syömässä, mutta vastakkaisella puolen pöytää oli asetettu lautanen toisellekin.

"Onko huone jo kunnossa, Emma?"

"On, armollinen rouva", vastasi palvelustyttö.

"Onko lakanat tuuletettu ja patjat piiskattu? Entäs patjain päälliset — ovatko ne kunnossa?"

Palvelustyttö vastasi "on" joka kysymykseen, ja samassa kuului vaunujen kolinaa katuoven luota. Vanha rouva hypähti tuoliltaan.

"Siinä hän on itse", huusi hän juosten eteiseen kuin nuori tyttö.

Ovi oli avautunut ennenkuin hän ennätti sinne, ja syvä ääni sanoi: "Onko rouva Callender —"

"Se on John! Voi hyvänen aika! Se on John Storm!" huusi vanha rouva syöksyen ojennetuin käsin Johnia syleilemään.

"Hyvänen aika, poika, kuinka sinä säikäytit vanhan Jane-raukan! Enkö odottanut sinua, kysyt? Tietysti odotin, koko aamu on oltu hommassa sinun tulosi tähden, mutta minun vanhat aivoparkani ovat vallan sekaisin. Mutta", lisäsi hän hymyillen kesken kyyneleitään, "eikö minulla enää ole mitään poskia, koska sinun täytyy suudella kättäni? Tämäkö on sinun koirasi?" kysyi hän sitten katsahtaen verikoiraan. "Kysyt onko se tervetullut? Tietysti se on tervetullut. Mitä minä juuri tässä eräänä päivänä sanoin Emmalle? 'Voi, jos meillä olisi hyvä koira', minä sanoin, ja tässä se nyt on. Joudu, James, näyttämään herra Stormille tietä hänen huoneeseensa ja sitten laittamaan koiralle tilaa jonnekin. Onko kirjeitä, kysyt? On, poikaseni, ne ovat kaikki huoneesi pöydällä yläkerrassa. Mutta joudupas sitten alas syömään, sillä muutoin kala jäähtyy."

John Storm avasi kirjeensä huoneessaan. Yksi oli hänen sedältään, pääministeriltä: "Minä olen iloinen kuullessani sinun järkevästä päätöksestäsi. Tule syömään päivällistä luokseni tästä päivästä viikon perästä kello seitsemän. Minulla on paljon sanottavaa sekä paljon kysyttävää, ja toivon olevani silloin aivan yksin."

Toinen kirje oli hänen isältään: "Minua ei hämmästytä sinun menettelysi, sanon vain, että jos on olemassa mitään hullumpaa kuin luostariinmenosi, niin se on epäilemättä tuo löyhyys, jota olet nyt osoittanut erotessasi pois sieltä. Edellinen seikka oli yleisenä puheenaineena täällä, ja epäilemättä jälkimmäinen on herättävä yhtä suurta hälyä."

Johnin kasvot värähtivät aivan kuin niitä olisi lyöty, mutta sitten hän hymyili helpotuksen hymyn. Nähtävästi Glory kirjoitti kotiin, olkoonpa hän missä tahansa, ja se oli kumminkin hyvä uutinen. Hän meni alakertaan.

"Tule sisään, poika, ja salli minun katsella sinua taas. Mutta sinun poskesihan ovat kalpeat ja sinun kauniit silmäparkasi kuopallaan. Istupas nyt syömään. Ne ovat nähtävästi kiduttaneet sinua nälällä ja sanoneet sitä uskonnoksi. Huh! Tavallinen ihminen voisi ruveta juomariksi semmoisesta. Niin, niin, minä olen hyvin maallinen ja minun pitää saada vähän lihaa sinun luillesi. Munkkeja tosiaankin! Ja meidän vuosisadallamme. Se on semmoista että: 'tulkaa nyt hyvät ihmiset katsomaan kuinka hyvä minä olen!'"

John puolusti veljiä. He olivat hurskaita miehiä, jotka elivät hurskasta elämää. Hän ei ollut kyllin hyvä heidän toverikseen.

"Mutta minä olen kumminkin kuin merimies, joka on päässyt satamaan", sanoi hän. "Kertokaa nyt minulle mitä on tapahtunut."

"Ristiäisiä, häitä ja hautajaisia. Niistäkö kerron? Minä arvaan, että sinä, kuten muutkin miehet, tahdot kuulla vain naismaailmasta. Vähän lisää lintupaistia. Etkö huoli? Pienoinen pala? Ai, ai, kuinka sinä olet muuttunut, poika. Mistä minä nyt aloitan?"

"Kanonikko — kuinka hän voi?"

"Niinkuin pumpulissa. Onko hän yhtä mainio saarnatuolissaan kuin ennenkin, kysyt? Tietysti, tietysti, mutta hänen ei milloinkaan pitäisi astua alas saarnatuolistaan, sillä ulkopuolella sitä häntä ei voi liiaksi kehua. Hän on diakoni nyt, siunatkoon, arkkidiakoni, tai jotain semmoista hassutusta, ja hänen tyttärensä aikoo mennä naimisiin sen pienen apulaispätkän kanssa, jolla on suu kuin kaniinilla ja jalat kuin aidanseipäät. Tytön ihailijamäärä oli sangen rajoitettu, kuten muistat."

"Entäs rouva Macrae?"

"Siirtynyt pyhien pariin. Kuollutko, kysyt, Ei, ei, älä hätäile liiaksi, poikani. Hän on muuttunut jumaliseksi, pitää lähetyskokouksia salissaan joka maanantai ja laittaa aamiaispäivällisiä näyttelijöille sunnuntaisin; semmoinen joka on koko elinaikansa työskennellyt armeliaisuuden ja kristillisyyden hyväksi, ei enää tule mitenkään toimeen hänen kanssaan."

"Entäs neiti Macrae?"

"Tyttöraukka, he saavat hänet naimisiin vihdoinkin! Tuon Uren kanssa, tuon lordipahasen, jolla on silmälasit. Ellen erehdy, oli tytön sydän muualla, ja minä tunnen vanhan eukon, joka mieluummin olisi suonut tytön saavan sen, jota hän rakasti, kuin näkevänsä pojan hautautuvan luostariin. Vihdoin on hänen täytynyt myöntyä, ja häät tulevat olemaan komeat, niin sanotaan. Muutamat näistä amerikkalaisista ovat hyvin kirjavaa karjaa — aivan kuin lännen juutalaiset — ja heidän täytyy aina esiintyä loistavan kirjavasti. Pitää olla jalokiviä, suuria kuin pähkinät, ja viiden jalan levyisiä kukkavihkoja, oikeita helmiä kierrettäviksi nuoramitalla kaulan ympäri ja pyhä näytelmä kirkossa. Niin juuri, näytelmä, ja diakoni, tuo kunnon mies, komeuden keskipisteenä."

John Stormin kalpeat kasvot värähtelivät. "Entäs sairashuone", sanoi hän, "onko siellä mitään tapahtunut?"

"Ei mitään."

"Ei mitään semmoista tapausta kuin silloin —"

"Ei sen jälkeen kuin tuo tyttöraukka —"

"Jumalan kiitos!"

"Se oli ainoa paha tapaus monen vuoden kuluessa. Hoitajattaret ovat hyviä naisia. Rohkeitako? Niin, mutta kumminkin niin suloisia, iloisia, onnellisia olentoja, ja arvelepas mitä kaikkea he saavat nähdä! Lakimiehet, lääkärit ja sairaanhoitajat saavat nähdä ihmiskunnan pimeimmät puolet, ja sydämetön on se, joka ei antaisi anteeksi paljon näille raukoille."

John Storm oli noussut seisaalleen ja pyyteli punastuen anteeksi. Hänen täytyi pistäytyä sairashuoneessa, sillä hänellä oli sinne asiaa, ja paitsi sitä se oli mukava kävelymatka aterian jälkeen.

"Mene vain", sanoi rouva Callender, "mutta muista tulla päivälliselle kello kuusi. Ja kuulepas nyt, poika. Tämä talo on nyt sinun kotisi, kunnes saat paremman; siis pidäkin sitä kotinasi ja ole täysin vapaa. Jane Callender on nyt sinun tätisi, kunnes joku toinen tulee ja ottaa sinut pois häneltä, eikä sinun tarvitse suudella hänen kättään siinä pelossa, että posket olisivat ryppyiset, arvelen minä."

Päivä oli kirkas, aurinko paistoi ja kadut olivat täynnä hyvin hoidettuja hevosia ja komeita vaunuja, joiden ajurit olivat puetut loistaviin univormuihin. Kaikki olivat menossa kuningattaren syntymäpäivävastaanottoon. Kun John saapui palatsin kohdalle, oli siellä kova tungos. Ratsuväen soittokunta soitteli aitauksen sisäpuolella, ja käytävä palatsiin saakka oli täynnä juhlaunivormuisia upseereja, diplomaattikunnan jäseniä miekka vyöllä ja kolmikulmahatut päässä, naisia paksuissa silkkipuvuissa, orkideavihkot kädessä ja päässä säkenöiviä timanttikoristeita sekä valkoisia höyheniä.

Sairashuone näytti kovin vieraalta niin lyhyen poissaolon jälkeen. Uusia kasvoja näkyi hoitajattarienkin joukossa, jotka kulkivat käytävissä. John kysyi johtajatarta, joka otti hänet vastaan jäykän, väkinäisen kohteliaasti. Kuinka herra pastori voi? Oikeinko hyvin? Heillä oli nyt vakinainen sairashuoneessa asuva kappalainen, ja koska tämä oli täydellisesti papiksi vihitty, oli hänellä paljon puuhaa näin kuolon läheisyydessä. Mutta eikö herra pastori todellakaan ollut sairas? — John ymmärsi. Näytti siltä kuin hän olisi tullut jostakin yliluonnollisesta olotilasta, ja ihmiset katsoivat häneen melkein peloissaan.

"Minä tulin kysymään teiltä, tiedättekö mitään hoitajatar Quaylesta?"

Johtajatar ei tietänyt mitään. Tyttö oli mennyt, heidän oli ollut pakko erota hänestä. Mitään pahaako? Ei, ei mitään erityistä pahaa, mutta hän oli vain aivan kykenemätön hoitajattareksi. Hänellä oli tosin monta hyvää ominaisuutta — hän oli iloinen, hilpeä, hellä — ja noitten ominaisuuksien tähden ja siksi, että pastori oli pitänyt hänestä, olivat he koettaneet kärsiä hänen käsittämättömiä oikkujaan ja säännöttömyyksiään. Mikäkö hänestä on tullut? Sitä johtajatar ei todellakaan tietänyt. Ehkä sisar Allworthy tietäisi jotain — johtajatar tarttui taas kynäänsä.

John löysi sisar Allworthyn erään sairaan vuoteen äärestä, missä tämä seisoi kotilääkärin kanssa. Sisar vastasi lyhyesti, melkein tiuskaisemalla ja tuskin kääntäen päätään, ettei hän tiennyt yhtään mitään tytöstä — ja sitten hän kääntyi pois työhönsä. Johnin mennessä ulos seurasi tohtori häntä ja sanoi, että ehkä ovenvartia tietäisi jotain.

Ovenvartia oli ensin vastahakoinen, mutta vihdoin hän oivalsi asian ja myönsi vastaanottaneensa kirjeitä hoitajattarelle ja antaneensa ne hänelle, kun hän tuli niitä noutamaan. Mutta siitä oli jo pitkä aika. Hoitajatar oli viimeksi käynyt siellä uudenvuoden aattona. Silloin hän oli antanut ovenvartialle shillingin ja sanonut, ettei hän enää tulisi vaivaamaan häntä.

John antoi ovenvartialle viisi shillingiä ja kysyi eikö kukaan ollut käynyt hoitajatarta kysymässä. Oli, kerran. Kuka se oli? Eräs herra. Oliko hän sanonut nimensä? Ei, mutta hän oli luvannut kirjoittaa. Milloinka se tapahtui? Pari kolme päivää aikaisemmin kuin hoitajatar oli ollut siellä viimeisen kerran.

Drake! Se oli epäilemättä ollut Drake. John Storm katsoi kelloaan. Se oli neljännestä vailla neljä. Sitten hän pani kiinni takkinsa napit ja läksi kadun poikki puistoon päin mennäkseen St. Jamesin kadulle.

Horatio Drake oli pitänyt aamiaispäivälliset sinä päivänä kokonaan Gloryn ensimmäisen julkisen esiintymisen kunniaksi. Sinä iltana piti hänen näet esiintyä, ja aamupäivällä oli varieteeteatterissa ollut kenraaliharjoitus. Parikymmentä herraa ja naista, pääasiallisesti sanomalehtimiehiä ja taiteilijoita, oli ollut siellä saadakseen nähdä edes vilahdukselta aloittelijan ensi esiintymistä. Valokuvaaja oli ollut tirkistelemässä oviverhojen takana ja alkoveissa kuvatakseen hänen asentojaan, hänen ilmettään, hänen iloista hymyään, hänen veitikkamaisia temppujaan. Sitten oli seurue lähtenyt Draken luo. Aamiaispäivällinen oli nyt ohi, viimeinen vieras oli lähtenyt ja Drake oli yksin ruokasalissa.

Hän seisoi nojautuen uunin syrjään ja pitäen käsivarren matkan päässä kynäpiirrosta, joka kuvasi nuoren naisen kauniita kasvoja ja pehmoisaa vartaloa. "Sormenpäihin asti hänen näköisensä", ajatteli hän ja asetti sen peililasia vastaan.

Ulko-ovi kuului käyvän, ja lordi Robert astui sisään. Hän näytti kiihoittuneelta, levottomalta ja väsyneeltä. Vetäen hajuvedellä kostutetun nenäliinan taskustaan pyyhkäisi hän otsaansa, henkäisi syvään ja heittäytyi tuolille.

"Nyt se on tehty", sanoi hän. "Kaikki on lopussa."

Polly Love oli syönyt aamiaispäivällistä heidän kanssaan sinä päivänä, ja lordi Robert oli mennyt saattamaan häntä kotiin kertoakseen hänelle lähestyvistä häistään. Tytön riisuessa hattunsa ja takkinsa istuutui lordi Robert pianon ääreen kosketellen näppäimiä ja aprikoiden miten alkaa. Aivan äkkiä hän sitten sanoi: "Tiedätkö, kultaseni, että minä aion mennä naimisiin ensi lauantaina?" Tyttö ei virkkanut mitään ensin, ja lordi Robert soitti pianoa vimmatusti. Taivas! Mikä kamala mielentila! Miksi tyttö ei puhunut? Vihdoin kääntyi mies häntä katsomaan, ja tuossa hän seisoi purren hammasta, läähättäen ja kalman kalpeana. Äkkiä hän purskahti itkuun. Hyvä Jumala sitä itkua! Niin, niin, se oli nyt tehty. Asiat oli nyt joka tapauksessa järjestetty.

"Mutta kyllä kuluu aikoja ennenkuin taas ryhdyn semmoiseen leikkiin!"

Oli hetken äänettömyys. Drake nojautui uunin syrjään, jalat ristissä ja potkien toisella jalallaan uunimattoa. Molempia miehiä hävetti, ja he rupesivat puhumaan vähäpätöisistä asioista. Savuako? Olkoon vain. Intialaiset sikarit ovat sangen hyviä. Ei ne ole hullumpia.

Vihdoin sanoi Drake muuttuneella äänellä: "Julmaa, mutta välttämätöntä, Robert — välttämätöntä sitä naista kohtaan, joka kohta on oleva sinun vaimosi, julmaa tuota tyttöraukkaa kohtaan, joka on ollut vaimosi."

Lordi Robert nousi kärsimättömänä seisaalleen, ojensi käsivartensa, veti esiin raidallisen kalvosimensa ja astui lattian poikki.

"En minä, peeveli vie, olisi luultavasti pitänyt kiinni siitä pikku olennosta muuta kuin tuon ämmän takia. Sillä on ollut viime aikoina seuraelämässä menestystä. — Nyt on hän lisäksi saanut uskonnollisen hulluuden. — Ei, kyllä Polly olisi ollut hänen ainaisena silmätikkunaan." Taas äänettömyys, ja sitten taas keskustelua mitättömistä asioista.

"Minkähän tähden Benson taas on lennättänyt soodan pois pöydältä?"

"Soita, niin saat sitä."

"Se pikku olento todellakin pitää minusta, tiedäthän. Mutta onko se minun syyni. Minun täytyi hakea piilopaikka. Frank-poikaseni, sinä saarnaat aina minulle mimmoista käsimyllyä meidän täytyy vääntää seuraelämän takia ja niin edespäin, mutta kun velat painavat myllynkiven lailla miehen niskaa, niin mitä tehdä?"

"En minä sano, että sinä olet pahempi kuin muutkaan, hyvä mies, taikka että tuon yhden lapsiraukan uhraaminen tulee asioita paljon parantamaan."

"Ei, ei se nähtävästi tule parantamaan minun omaatuntoani myöskään."

"Mutta tuo mies, tuo John Storm, oli jokseenkin oikeassa kumminkin. Meidän 'nuorison kukka' vetää vielä moniavioisuudellaan Jumalan tuomion tämän kansan yli."

Lordi Robert purskahti äkkiä ivalliseen nauruun: "Jatka", huusi hän, "jatka, jatka, poikaseni! On todellakin ilahduttavaa kuulla sinua — ja varsinkin tämän päivän tapahtumien jälkeen." Hän katsoi tarkoittavasti ruokapöytään.

Drake löi nyrkkinsä uunin reunaan. "Pidä suusi, Robert! Kuinka usein minun pitää sanoa sinulle, että tämä on vallan toinen asia? Siksi, että minä löydän neron ja koetan auttaa häntä semmoiseen asemaan, jonka hän ansaitsee —"

"Tekopyhä! Olisipa se ollut mies eikä hurmaava pikku tyttönen, jolla on suuret silmät, niin —"

Mutta ulkoa kuului soittoa, ja Benson tuli sisään sanoen, että eräs pappi odotti alikerrassa.

"Taas pikku Golightly!" huudahti lordi Robert väsyneesti. "Eivätkö nuo ikuiset puuhat jo —"

Palvelija keskeytti hänet. Ei se ollut herra Golightly, se oli vieras. Hän ei sanonut nimeänsä, mutta hän oli katolisen papin näköinen ja hän oli ollut siellä ennenkin.

"Voisiko se olla — mitä pirua —"

"Käske hänet tänne", sanoi Drake. Ja Draken purressa huultaan sekä puristaessa nyrkkiään ja lordi Robertin avatessa hajuvesipullon sekä ruiskuttaessa eau de Cologne'a päällensä astui huoneeseen pitkään papin viittaan puettu mies — tyynenä, vakavana, hillittynä, hyvin kalpeana, sileiksi ajetut posket kuopalla ja tummat silmät syvällä päässä hehkuen omituista tulta ja tukka niin lyhyeksi leikattuna, että pää näytti melkein kaljulta.

John Stormin viha oli lauhtunut. Kun hän kulki puiston läpi, oli hänen sielunsa tulisuus muuttunut peloksi, ja hänen seisoessaan eteisessä, jossa hän tunsi hyvää tuoksua ilmassa ja jonkinmoista hentoa naisen läsnäoloa, muuttui hänen pelkonsa kauhuksi. Siksi hän ei tahtonut sanoa nimeään ja mennessä ylös vaatteella verhottuja portaita myöten teki hänen äkkiä mieli paeta pois, ettei hän näkisi Glorya täällä. Kun hän sitten huomasi, että huoneessa oli kaksi miestä vain, palasi hänen rohkeutensa ja hän inhosi itseään, kun oli ajatellut niin huonoa Glorysta.

"Suokaa anteeksi, että tulen näin häiritsemään teitä", sanoi hän kääntyen Drakeen.

Drake viittasi kädellään häntä istumaan. John kumarsi, mutta jäi seisomaan.

"Teidän ystävänne ehkä muistaa, että olemme ennen tavanneet toisemme?"

Lordi Robert kumarsi ja leikki hajuvesipullolla.

"Silloin asiani oli kiusallista laatua ja koski tyttöä, joka oli ollut hoitajattarena sairashuoneessa. Tuo tyttö ei merkinnyt mitään minulle, mutta hänellä oli toveri, joka oli minulle kallis."

Drake nyökäytti päätään, ja hänen huulensa jäykistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään.

"Siitä saakka olen ollut poissa sairashuoneesta ja sieltä lähtiessäni kirjoitin teille siitä asiasta, muistattehan sen?"

"No niin, entä sitten?" sanoi Drake.

"Minä olen juuri palannut takaisin ja tulen nyt suorastaan sairashuoneesta."

"Entä sitten?"

"Minä näen, että ymmärrätte, mitä tarkoitan, herra Drake. Minun nuori ystäväni on mennyt. Voitteko sanoa, missä minä voin löytää hänet?"

"Ikävää, etten voi", sanoi Drake kylmästi, ja häntä pistätti tuo ääretön rauhoittumisen ilme, joka levisi Johnin surumielisille kasvoille.

"Te ette siis tiedä —"

"Sitä en sanonut", vastasi Drake, ja tuskan ilme palasi Johnin silmiin.

"Hänen kotiväkensä pyynnöstä toin hänet tänne Lontooseen. Tietysti he odottavat minulta tietoja hänestä, ja minä tunnen olevani vastuunalainen hänen onnestaan."

"Koska asian laita on niin, täytyy teidän suoda minulle anteeksi, jos sanon, että olette todellakin hyvin kevyesti käsitellyt tuota velvollisuuttanne."

John Storm tarttui tuolin selkämykseen, ja syntyi hetken äänettömyys.

"Olkoonpa minulla mitä tahansa kaduttavaa menneisyydessä, rauhoittaisi minua tieto, että hän on terve ja onnellinen ja vapaana huolista."

"Hän on terve ja onnellinen ja hyvässä turvassa myöskin — sen voin kertoa teille."

Oli taas hetken vaitiolo, ja sitten John Storm lausui katkonaisesti ja koettaen hallita ääntään: "Minä olen tuntenut hänet lapsesta saakka… Te ette aavista, kuinka paljon helliä muistoja… On melkein vuosi siitä, kun hänet viimeksi näin, ja kuka ei tahtoisi tavata vanhoja ystäviä pitkän eron jälkeen!"

Drake ei puhunut. Hän käänsi pois päänsä, sillä Johnin silmät alkoivat kyyneltyä.

"Me olimme hyviä ystäviä… Lapsuuden tovereita melkein. Veli ja sisar, voisi sanoa, sillä minä pidin silloin itseäni hänen vanhempana veljenään, jonka tuli pitää huolta hänestä."

Toisesta päästä huonetta kuului pieni ivallinen hymähdys, ja lordi Robert asetti hajuvesipullon kolisuttaen pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta. Silloin John Storm ojentautui ja lausui varmalla äänellä:

"Hyvät herrat, miksi peittelisin tosiasioita? En tahdo enää tehdä sitä. Tyttö, josta puhumme, on minulle kalliimpi kuin kukaan muu maailmassa. Ehkä hän oli yhtenä syynä siihen, että menin luostariin. Varmaa on, että hän on syynä minun lähtööni sieltä. Minä olen tullut hakemaan häntä. Minun täytyy löytää hänet. Jos hän on huolestuttavassa tai vaarallisessa asemassa, koetan pelastaa hänet. Sanotteko minulle, missä hän on?"

"Herra Storm", sanoi Drake, "minä olen pahoillani, hyvin pahoillani, mutta te pakotatte minut puhumaan suoraan. Puheena oleva neiti voi hyvin, on turvassa ja tyytyväinen. Jos hänen kotiväkensä on levoton hänestä, voi hän itse tyynnyttää heitä ja on epäilemättä sen tehnytkin. Mutta siinä asemassa jossa hän nyt on, te olisitte hänelle vaarallinen mies. Voihan olla niinkin, ettei hän tahdo ja ettei hänelle ole hyödyllistä nyt tavata teitä enkä minä voi sallia, että hän joutuu tuon vaaran alaiseksi."

"Niinkö pitkälle on tultu? Onko teillä oikeutta puhua hänen puolestaan?"

"Ehkä minulla on —", Drake epäröi, mutta sitten hän virkkoi äkkiä: "oikeus suojella häntä fanaatikkoa vastaan."

John Storm hillitsi itsensä. Hän oli käynyt pitkää koulua. "Mies, olkaa rehellinen", sanoi hän. "Teidän intressinne on joko hyvä tai paha, joko itsekäs tai epäitsekäs. Kumpiko se on?"

Drake ei vastannut.

"Mutta turhaa on tuhlata sanoja. En ole tullut tänne siksi. Sanotteko minulle, missä hän on?"

"En."

"Siis meidän välillämme on oleva kaksintaistelu — niinkö? Te taistelette tytön ruumiin, minä hänen sielunsa puolesta. No hyvä, minä suostun taisteluun."

Syntyi vielä kerran äänettömyys, ja John Stormin katse harhaili ympäri huonetta. Se kiintyi vihdoin peilin luona olevaan kynäpiirrokseen.

"Viime kerralla käydessäni täällä otettiin minut samalla tavalla vastaan. Tyttö saattoi pitää huolta itsestään. Se ei liikuttanut minua. En kysy, kuinka tuo suhde on päättynyt. Mutta tämä —"

"Tämä on vallan toinen asia", sanoi Drake, "ja minä pyydän teitä muistamaan —"

Mutta John Storm risti rintaansa sanoen aivan kuin rukouksena: "Suokoon Jumala, että se aina olisi toinen asia!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä John oli poistunut huoneesta. Molemmat miehet jäivät seisomaan paikoilleen, kunnes hänen askeleitaan ei enää kuulunut portaissa ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten Drake huudahti: "Benson — sähkösanomalomake! Minun pitää sähköttää Koenigille heti."

"Niin, niin, kyllä tuo mies seuraa hellittämättä hänen jälkiään", sanoi lordi Robert. "Mutta mitäpä siitä? Hänen kasvonsa kyllä voivat säikähdyttää minkä tytön tahansa. Huh! Kuolleen kasvot!"

Sinä iltana John Storm oli tavallista hiljaisempi. Hälventääkseen hiukkasen hänen totisuuttaan rouva Callender kysyi häneltä, mihin hän nyt aikoi ryhtyä.

"Aion suorittaa täydellisen papintutkinnon niin pian kuin mahdollista", sanoi John.

"Entä sitten?"

"Sitten", sanoi hän kohottaen värisevät, surumieliset kasvonsa, "sitten aion koettaa hyökätä sitä perkeleen valtakunnan mahtavaa linnoitusta vastaan, missä nainen on suoranaisena ja välittömänä uhrina, aion kertoa hienostolle yhä uudestaan ja uudestaan, että se on järjestetty tekopyhäinseurue, jonka tarkoituksena on naisen turmeleminen, aion sanoa kirkolle, että sen poikamiesten elämä ei ole samaa kuin selibaatti ja että monivaimoisuus on Jumalan lakia vastaan, aion hakea noita poljetuita ja murtuneita olentoja, jotka elävät sinne tänne viskeltyinä meidän raakalaiskaupungeissamme ja aion puolustaa heitä ja suojella heitä, olkootpa ketä tahansa, olkootpa langenneet kuinka syvälle tahansa, sillä he ovat minun sisariani ja minä rakastan heitä."

"Jumala siunatkoon sinua, poika! Se oli miehen puhetta", sanoi vanha rouva nousten seisomaan.

Mutta John Stormin kalpeat kasvot olivat jo punastuneet silmiä myöten ja hän loi katseensa maahan aivan kuin olisi hävennyt.