VII.

Glenfaba, "Saaripahanen."

Oi, armollinen ja laupias ystävä, vihdoinkin olette muistanut "yksinäistä olentoraukkaa", joka elää elävänä kuolleessa maassa! Jos minulla olisi ollenkaan sitä sappea, jota oikeaan katkeruuteen tarvitaan, niin lähettäisin teidän myöhästyneen kirjeenne takaisin ja kirjoittaisin "tuntematon" teidän "Hyvän Glorynne" poikki, koska näillä mailla ei enää ole ketään, jolla olisi oikeutta tuohon arveluttavaan nimitykseen. Mutta oi, voi! Ei ole ajat niinkuin oli ennen, ja häpeän kyynelin minä tunnustan, että joka ikinen kirje Lontoosta on minulle kuin enkelin kuiskaus, joka ilman läpi hengäistään korvaani.

Kun varmasti uskon teidän vaatimuksenne menevän niin pitkälle, että minun olisi pitänyt kirjoittaa ja kertoa tulostani, ja koska minä tiedän, että mies on syntynyt turhamaiseksi yhtä varmaan kuin kipinät lentävät ylöspäin, niin olen jo useamman kuin yhden kerran tarttunut kynään kirjoittaakseni. Mutta tässä saari-ilmassa on jotain niin nukuttavaa, että kaikki tähänastiset päätökseni ovat olleet kuolleena syntyneitä lapsukaisia, jotka ovat hengittäneet, mutta eivät ole huutaneet.

Tietäkää siis, että matkani tänne tapahtui tavallista kyytiä, eikä minulle sattunut mitään sen kummempia onnettomuuksia kuin muulloinkaan, jolloin olen tehnyt mitä minun ei olisi pitänyt tehdä ja jättänyt tekemättä mitä minun olisi tullut tehdä. Edellisistä mainittakoon tässä tapauksessa esimerkkinä useat itkupuuskat, jotka antoivat aihetta eräälle samassa vaunussa matkustavalle naisveijarille osoittaa osanottoaan — jälkimmäisistä olkoon mainittu se, että otin esille pikku laukkuni, mikä teki mahdolliseksi tuolle kohteliaalle olennolle vetää taskustani minun koruompeluilla koristettu nenäliinani ja viedä se mukanaan.

Minä ennätin hyvissä ajoin laivaan Liverpoolissa, ja se oli kuten tavallista ahdettu täyteen Lancashiren poikia ja tyttöjä, joissa rakastuminen on yhtä tarttuvaa kuin pussitauti. Koska minulla sattui olemaan mieli mustana, jakun muistin, minkä hurjan kiihkon ajamana olin kerran purjehtinut tänne, niin aloin huomata, ettei kyynelvarastoni vielä ollut läheskään loppuun kulutettu, mutta onneksi kiintyi huomioni rakastettavaan pojannallikkaan, joka kaikessa hiljaisuudessa oli kiertänyt käsivartensa naapurinsa vyötäisille ja katseli tuontuostakin ympärilleen niin viattomana kuin ei vasen käsi lainkaan tietäisi, mitä oikea käsi tekee.

Mutta me olimme tuskin ennättäneet ulapalle, kun ilman voimien hallitsija alkoi kadehtia noitten miekkosten onnea, ja jos olisitte nähnyt, millainen ilma meillä oli seuraavien neljän tunnin aikana, olisitte varmaan myöntänyt, että pirulla oli sormensa pelissä. Suuri laine vyöryi perän yli, ja matkustajat vyöryivät kannen alle hoiperrellen ja kirkuen kuin rotat olutpanimossa, ja me kiidimme kotkan siivillä aivan niinkuin Israelin lapset ennen muinoin lensivät ulos Egyptistä. Koska minun omat merijalkani olivat ennättäneet käydä hiukan epävarmoiksi, arvelin soveliaaksi mennä alas minäkin, koira kainalossani, ja koska löysin tyhjän penkin naisten salongissa, rupesin siihen nukkumaan enkä herännyt ennenkuin olimme jo saapuneet ristiaallokkoihin aivan saaren edustalle. Kesken kaikkia oihkimisia ja voihkimisia ja muita ääniä kuulin erään pahoinvoivan matkustajan kysyvän siistijättäreltä kyynelten sortamalla äänellä: "Onko mitään toivoa enää?"

Juna saapui Peeliin juuri auringon laskiessa jylhien, vanhojen linnanmuurien taakse, ja kun taas näin tuon rakkaan pikku kaupungin, herahti puoli kyyneltä silmistäni ja minut valtasi hurja halu hypätä ulos ja juosta sitä vastaan. Isoisä oli junalla "Cæsareineen" ja kiesseineen, ja kun minä olin lopettanut suutelemiseni ja hän oli lopettanut uhkimisensa ja puhkimisensa ynnä kaikenlaiset ihmettelevät hassutukset, aivan kuin minä olisin ollut kuningatar Viktoria ja Ranskan keisarinna yhdistettynä yhdeksi henkilöksi, — niin, kaiken tuon perästä minä olisin voinut purskahtaa itkuun nähdäkseni, kuinka pieneksi ja heikoksi isoisä oli käynyt sen jälkeen kun läksin pois. Me emme päässeet heti lähtemään, sillä viattomassa ilossaan minun kotiintulostani hän tervehti kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset tervehtivät häntä, ja torilla tuo rakas vanha fariseus puhalsi torveensa niin usein saadakseen ihmisten huomion kiinnitetyksi meihin, etten uskonut meidän enää mitenkään sinä iltana saapuvan Glenfabaan. Kun vihdoin viimein pääsimme perille, odottivat tätöset portilla, ja silloin isoisä taas alkoi päivitellä: "Eikö hän ole kasvanut pitkäksi? Katsokaa nyt häntä! Eikö hän nyt ole komea!" Ja sitten tädit rupesivat vanhaan tapaansa myöntelemään: "Jaa, jaa! Jaha! Niin, niin! Niinpä kyllä!" Kun sitten vihdoinkin olin suudellut kaikkia toistakymmentä kertaa, olin punasilmäinen kuin teiri.

Sitten mentiin sisälle, ja ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut käsittää, mikä kumma oli muuttanut tuon vanhan tutun paikan, kun se yhtäkkiä näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä. Tuntui aivan siltä kuin huoneitten seinät olisivat olleet harmonikan palkeita, joita joku äkkiä puristi kokoon. Mutta tuossa naksutti porstuan iso kello, ja tuossa kehräsi sir Thomas Traddles vanhalla paikallaan uunin matolla. Tuossa olivat myöskin samat lautaset kaapin päällä, ja lieden yläpuolella riippui sama Afrikan kartta, johon oli punaisella musteella merkitty se paikka, missä isäni kuoli.

Kuu kimalteli meren pinnalla sinä yönä, kun menin levolle, ja kun heräsin aamulla, paistoi aurinko aalloilla. Varis lensi vaakkuen ikkunani ohi, ja minä kuulin isoisän hyräilevän itsekseen puutarhan käytävällä. Ja pitkän Lontoossa-oloni jälkeen sekä edellisen päivän rautatiematkan perästä tuntui nyt kuin olisin nukkunut uneen myrskyssä vyöryvillä aalloilla ja herännyt jossakin tyynessä satamassa.

Siis minä olen palannut takaisin Glenfabaan, vanhaan pikku kamariini, entiseen pikku vuoteeseeni, ja kaikki on samanlaista kuin ennen muinoin. Minä alan uskoa, että te menemällä luostariin ennätitte vain hiukan minun edelleni kuolemisessa pois tästä maailmasta. Olihan täällä ennen edes muutamia ihmisiä, mutta nyt ei ole jälellä muuta kuin koira. Kaikki nuoret ovat menneet "muille maille", ja kaikki vanhat — "taivas tiesi minne." Joskus kuuluu vuorilta lampaitten määkymistä, joskus lokkien kirkumista ilmasta, ja joskus pitävät koko maailman harakat kokousta jalavassa ruohokentällä. Me emme ajattele huomispäivää, mitä me syömme taikka millä me itsemme vaatetamme, ja sunnuntaisin me menemme kirkkoon niinkuin Israelin lapset erämaassa, puettuina vaatteisiin, jotka ovat pysyneet Vanhenematta, vaikka niitä on käytetty neljäkymmentä vuotta. Viikon muina päivinä me katselemme, kuinka kärpäset lyövät tyhmät päänsä kattoon, ja kuuntelemme sirkkain laulua ruohikossa ja nukumme mehiläisten suristessa ja heräämme vanhan Neiluksen aasin huutaessa hii-haa ja meidän ikämme on seitsemänkymmentä vuotta ja jos… oo-hoi (haukotus).

Tietysti se on hirveän kiittämätöntä, että minä puhelen näin, sillä tämä rakas paikka on aivan kylliksi kaunis häiritäkseen kuvitelmiamme paratiisista ja tämä aamu on raitis kuin kaste ruohikossa. Leivoset visertelevät ilmassa, virta kohisee tuolla alhaalla ja pilvet leijailevat kuin vaahtokiehkurat meren yli. Ja mitä taaskin tulee noihin kolmeen vanhaan ihmislapseen, jotka rakastavat minua paljoa enemmän kuin ikinä ansaitsen, häpeän koko sielustani kuullessani, kuinka he pohtivat, mitä herkkuja he keksivät minulle syötäväksi ja mitä ihmeellisiä hauskuuksia he voisivat saada aikaan, ettei minulle tulisi ikävä ja etten kaipaisi komeutta, johon olen tottunut. "Kuulkaa, minä pelkään, että Glory ei välitäkään herajuustosta", kuulin isoisän kuiskaavan Anna-tädille eräänä aamuna, ja puoli tuntia myöhemmin hän torui Rakel-tätiä siitä, että täti muka kiusasi minua liiaksi tulemaan köyhäinkeittolaan keittoa jakelemaan.

He pitelevät minua kuin pientä paitaressua, ja tietysti minä lapsen tavalla palkitsen hallitsemalla koko taloa. Mutta ei, voi, voi! Ikipäiviksi menneet ovat ne ajat, jolloin saatoin elää vesivellillä ja olla onnellinen reikätuolissa. Niin, niin, muutos on minussa itsessäni eikä heissä tai vanhassa kodissa, ja mitä hyötyä olisi kellon viisarin työntämisestä taaksepäin, kun aurinko kumminkin itsepäisesti kulkee kulkuaan eteenpäin. Minä voisin ehkä vieläkin olla onnellinen Glenfabassa, jos vain saisin takaisin ne päivät, jolloin puutarhan puut olivat minun voimistelutelineinäni ja minulla oli tapana kiikkua oksalla laulellen kuin lintunen, taikka jolloin johdin kylän poikia varastamaan omenoita meidän omasta puutarhastamme — uljas teko, jonka vuoksi piispa Anna singahutti minua sekä muita alaisiaan vastaan mitä ankarimman rangaistusjulistuksensa — käyttäen siinä muistaakseni omaa tohveliaan vertauskuvana. Mutta minä en voi enää päivät pitkät juosta avojaloin märässä hiekassa rannalla, missä suolainen vaahto räiskähtää kasvoihini, ja yksikolmattavuotias neitonen on hyvin harvoin hippasilla tai rosvosilla kymmenvuotisten kylätyttöjen kanssa aukeilla paikoilla.

Luonnollisena seurauksena kaikesta tästä on, että minun entiset seikkailuni ovat nyt supistuneet ratsastusmatkoiksi pikku Cæsarin selässä. Mutta Cæsar on käynyt niin vanhaksi ja lihavaksi ja se huojuu kuin vanha ankka, joten ratsastaminen sillä on samanlaista kuin matruusina ponnisteleminen kiikkuvalla laivalla. Minä siis pakotan itseni istumaan ompeluseuroissa ja hankaamaan riimukirjoituksia isoisälle, pesemään maitokehloja Anna-tädille ja alistumaan semmoisiinkin pyhiin ajanviettoihin kuin säännölliset kirkossakäynnit ovat, jolloin saan ihailla vanhaa Neilusta hänen kantaessaan haavia ympäri kirkkoa seurakunnan veisatessa "sun 'valos' meille paistaa suo" — "valon" on Neiluksen käytännöllinen järki nähtävästi käsittänyt synonyymiksi "hopea" sanalle, joka nyt on paistava kolmen pencen kappaleissa.

Mutta oi, voi, voi! Minä olen kumminkin susi lammaslaumassa tällä saarella. Rakkaat vanhat lapsukaiset eivät vielä ole sanoneet sanaakaan minun siirtymisestäni vihamiehen leiriin (s.o. perkeleen ja varieteeteatterien), ja jos vain puhe sattuu joskus hiukan luiskahtamaan siihen suuntaan, niin syntyy heti kuolonhiljaisuus ympäristössäni. Tämä ei kuitenkaan ole mitään siihen kamalaan kauhuun verraten, joka valtaa jokaisen, kun vieraat, jotka käyvät Glenfabassa, kyselevät millä minä itseni elätän Lontoossa. Tuskin tiedän pitäisikö itkeä vai nauraa tuolle helpotuksen huokaukselle, joka puhkeaa tätösien sydämestä, kun minä pääsen pujottelemaan karien läpi valehtelematta. Mutta ankeriasta ei voi piilottaa säkkiin, ja minä olen varma siitä, että totuus vielä jonakin päivänä pujahtaa esiin. Eilispäivänä viimeksi, kun kävin Rakel-tädin kanssa köyhiä tervehtimässä, narrasi eräs kunnon mies, joka pitää ravintolaa kalastajille, tädin ja minut kapakkansa vierashuoneeseen katsomaan "Glorian" kuvaa, jonka hän oli leikannut eräästä kuvalehdestä ja kiinnittänyt nuppineuloilla kamarin seinään "koska se oli niin kovasti minun näköiseni." Oi, voi, voi, voi! Minä olisin todellakin tahtonut ilmoittaa asian oikean laidan heti paikalla siinä pahan maineeni näkyväisen todistuksen edessä, mutta huomatessani pikku tätiraukan kauhistuneen katseen rupesin lavertelemaan kuin myllyn ratas ja kiitän Jumalaa, että loput Peelin asukkaista eivät ole kuin muut ihmiset eivätkä myöskään niinkuin tämä publikaani. [Sama sana englanninkielessä merkitsee ravintoloitsijaa ja publikaania. Suoment. muist.]

Minä olen myöskin saanut sanomalehtiä, joita ystäväni Rosa on minulle lähettänyt, ja niin kauan kuin uutisten onkijat kertoivat minun hyvistä ja pahoista töistäni valehdellen hellästi kuin hautakirjoitus minun katoamisestani Lontoosta, leikkasin lehdet palasiksi ja poltin ne. Mutta kun he sitten unohtivat minut ja rupesivat kertomaan muitten ihmisten menestyksestä, valitsin Neiluksen paperikorikseni sillä nimenomaisella suostumuksella, että sanomalehdet annettaisiin kalastajille, jotka juuri olivat palanneet Kinsalesta. Vähän väliä hän kertoi minulle, että ne "kiertävät ympäri, neiti, kiertävät ympäri", uskotellen siten minulle, että niiden kiertokulku oli laajin maailmassa. Ja se olikin kyllä tavallaan totta, vaikka tuo vanha veijari jätti sanomatta, että ne kiersivät ympäri paperitehtaassa muuttuen vähitellen paperimassaksi.

Mutta hohhoo! En minä tarvitse mitään sanomalehtiä muistaakseni Lontoota! Kuten pyhällä Paavalilla on minullakin paholainen, joka takoo minua nyrkeillään, ja aina kirkkaina päivinä, kun silmä kantaa kauas, tuo sama paholainen pakottaa minut kiipeämään Slieu Whallinin [vuori Man-saarella. Tekijän muist.] harjalle ja istumaan majakan viereen tuntikausiksi sekä tuijottamaan Englantiin päin nähdäkseni siitä vilahduksen. Silloin on minussa sama tunne kuin Lotin vaimossa hänen katsoessaan taaksensa vanhaan kotiinsa, ja sitten astun alas sydän raskaana ja suussani kyynelten maku, aivan kuin minäkin olisin muuttunut suolapatsaaksi. Rakas vanha Lontoo! Mutta kaiketi se kulkee vanhaa kulkuaan liikevirtoineen ja tungoksineen ja vaeltavine kaupittelijoineen, jotka kirkuen tarjoavat tavaroitaan, ja kaikki on entisellään, vaikkei Glory olekaan siellä!

Kello puoli 11 illalla. — Minun piti keskeyttää kirjoitukseni aamupäivällä, sillä isoisä sairastui äkkiä ja sai pyörtymiskohtauksen. Tietysti lähetimme heti hakemaan lääkäriä, mutta ennenkuin hän saapui, oli isoisä toipunut. Tohtori katsoi siksi meihin niin rikkiviisaan näköisenä, kuin isoisä olisi ollut kuva-arvoitus, joka olisi selitettävä ennen hänen ensi käyntiään, ja sitten hän kirjoitti meille nimensä (vallan ihmeellisiä harakanvarpaita) sekä läksi pois. Sen jälkeen on isoisää hoitanut paljoa puheliaampi tohtori, jota isoisä nimittää "Glenfaban kukaksi" (minä näet olen se), ja kun olin laverrellut vanhalle lapselleni koko päivän sekä pelannut sakkia hänen kanssaan illalla, meni hän levolle nauraen, ja minä palasin omaan huoneeseeni lopettamaan kirjettäni kevyemmällä mielellä. — Viimeisen puolen tunnin aikana ovat revontulet leimunneet pohjoisella taivaankannella, ja minä olen ajatellut, että ne ovat kaiketi myrskynmerkkejä taivaassa aivan samoin kuin rakeet ja sumu sekä vihurinpuuskat ovat myrskyn ennustajia maan päällä. Mutta revontulet alkavat jo hälvetä, ja jälellä on vain sysimusta yö, jonka kuluessa Knockaloen sekä Ballamoarin koirat ulvoen lähettävät sanomia toisilleen.

Oi, armias! Vasta puoli yksitoista! Kuinka omituista on ajatella, että nyt, kun me täällä maalla juuri olemme menossa nukkumaan ja kaikki on haudan hiljaista ympärillämme, nyt vasta liike alkaa Lontoossa! Maatessani vuoteellani ja koettaessani nukkua näen taas nuo laajat puistot, joitten keskellä on jonkun muistopatsas, ja teatterin ovella kimaltelee lyhtyjä, ja koko tuo ihmeellinen pääkaupunki uhkuu eloa! Huh! Tuntuu aivan kuin olisin oma aaveeni, joka kulkee yläkerran huoneissa ja pimeissä käytävissä kuunnellen musiikin kaikua ja tanssin humua alakerran tanssisalista.

Mutta, oi armahin Glory! (Sillä tavalla minä vielä voin aivan syystä huudahtaa). Mitä huolia voisi iloisella olla — ja minä olen aina iloinen! — Kuinka teidän koiranne voi? Minun rakkini kirjoittaisi kirjeen sille, mutta rakkiraukan sydän on särkymäisillään, ja jos vain tällaista asiain menoa jatkuu, täytyy sen kohta ryhtyä laatimaan testamenttiaan. Parast'aikaa se makaa vuoteeni jalkopäässä miettien syviä asioita ja käskien minua kertomaan teille, että koetettuaan yhä uudelleen ja uudelleen päästä kokemasta Glenfaban home rulea (koska hän ei ole noita luonteita, joita kärsimykset vain jalostavat, kuten esim. hänen emäntäänsä) pysyy hän nykyään elävien joukossa vain "oman tahdonlujuutensa avulla" tässä talossa, joka on täynnä vanhojapiikoja ja jossa ei ole mitään muuta jahdattavaa kuin vanha kissa; ja sitä todellakaan ei maksa vaivaa ajaa, sillä tuolla kurjalla ei ole edes häntääkään. Tietysti hän (nimittäin rakki) koettaa elää tahratonna (kuten eräs toinenkin) tässä matoisessa maailmassa, joka on niin täynnä viettelyksiä, mutta hän tunnustaa kumminkin rehellisesti, että pieni annos "pirullisuutta" silloin tällöin auttaisi häntä katselemaan elämää hurskaammalta kannalta.

Minä toivotan teille "onnea ja lykkyä tykö" uuteen puuhaanne, mutta jos aiotte ruveta naisen ritariksi tässä maailmassa — puolustamaan hänen hyviä ja pahoja puoliaan — niin ei teidän pitäisi olla niin äärettömän ankara moraalissanne. Minä kuulin täällä kertomuksen eräästä kauniista nuoresta pastorista, joka alituiseen saarnatuolissaan toisti: "Rakastatko minua?" kunnes eräs neitonen seurasi häntä sakaristoon tunnustaen, että kyllä hän (neitonen) rakasti pastoria. — Vakavasti puhuen on teidän aikeenne suuri ja jalo, joten minun melkein tekisi mieli rakastaa teitä sen tähden. Jos miehet tahtovat, että naisten pitää olla hyviä, niin he ovat hyviä, sillä naiset tanssivat miesten nuottien mukaan, kuten he ovat tehneet Aatamin ajoista saakka — minä en nyt ollenkaan unosia mainitun herran kiusausta enkä myöskään hänen puolustustaan: "Vaimo, jonka annoit minulle", mikä osoittaa, ettei hän ollut, herra paratkoon, kovinkaan ihailtava aviomies, vaikka tosin toiselta puolen täytyy myöntää, ettei hänellä myöskään ollut hyvin suurta valitsemisen varaa hakiessaan rouvaa itselleen.

Terveiseni rakkaalle vanhalle Lontoolle! Joskus tekisi mieleni riistäytyä irti ja lähteä itse viemään terveisiäni. Ehkä tekisinkin sen, ellei Rosa kirjoittaisi minulle, että hän tahtoisi tulla viettämään kesälomaansa Peeliin. Enkö ole kertonut teille Rosasta? Hän on se naiskirjailija, jolle herra Drake esitteli minut. Mutta

'Nukkumaan sä houkkio, Nukkumatti kutsuu jo!'

Glory.

J.K. — Tärkeätä. — Lontoosta lähdettyäni on minua koko ajan kiusannut muisto Polly-raukan lapsesta. Hän antoi sen hoidettavaksi rouva Jupelle, josta kerroin teille, ja tämä henkilö vei sen jollekin toiselle. Äidin eläessä minä en voinut sekaantua asiaan, mutta nyt minä en saa tuota orporaukkaa mielestäni. Mikähän hänen kohtalokseen lienee tullut? Toivottavasti hän on Jeshurunin tavoin lihonut ja oppinut potkimaan, mutta kumminkin te menettelisitte miehen ja pappismiehen tavoin, jos ottaisitte minun laiminlyödyt velvollisuuteni niskoillenne ja menisitte katsomaan, onko tuolla lapsiraukalla ketään koko maailmassa, joka rakastaisi sitä. Rouva Jupen osoite on 5 A Little Turnstile, Holbornin ja Lincoln's Inn Fields'in välillä.