I.

Kuusi kuukautta oli kulunut, ja ääretön kauhu oli vallannut Lontoon. Se oli noita kulkutaudin tapaisia kauhun kohtauksia, jotka ennen muinoin vanhoina aikoina kävivät suurten kaupunkien kimppuun. Kansan mieleen oli hiipinyt usko, että suuri vaara uhkasi Lontoota, että kamala käännekohta oli odotettavissa, että kaupunki oli perikadon partaalla.

Merkit olivat samanlaiset kuin ne, joiden ylipäänsä otaksutaan käyvän Messiaan toisen tulemisen edellä — pieni maanjäristys, joka kaasi vanhan muurin (jossakin Sohossa), ja pyrstötähden odotettu ilmaantuminen. Mutta nyt ei tulisikaan mikään toinen adventti, vaan tuho Lontoolle.

Jumala tulisi rankaisemaan Lontoota sen syntien tähden. Se oli maailman pahin kaupunki, siinä Lontoon häpeä. Koneellisen tieteen kehityksen ohessa, joka antoi ihmiselle melkein enkelin voiman ja aseman, vallitsi siveellinen rappeutuminen, joka alensi hänet eläinten tasolle. Yhteiskunnallisen ja filantrooppisen edistyksen kasvaessa turmeltui yleinen omatunto ja kovettui sydän. Lontoo oli tämän hämmästyttävän vastakohdan ilmeisenä kuvana.

Jumalattomuus, vääryys, saastaisuus ja valheellisuus olivat siellä ylimmillään, ja joko täytyi Englannin kadottaa asemansa kansakuntien seassa taikka sitten täytyi Kaikkivaltiaan tulla väliin, ja Lontoon pahuuden palkka oli lähellä.

Paljon teorioita oli olemassa siitä, millä tavalla Lontoon häviö oli tapahtuva, ja kansan pelko ja kauhu esiintyi eri tavalla. Muutamat odottivat suurta maanjäristystä, joka panisi Paavalin katedraalin vapisemaan ja Westminster Abbeyn tornit huojumaan ja kaatumaan tomupilvien ympäröiminä. Toiset odottivat koston tulta, joka polttaisi poroksi tuon suuren kaupungin Euroopan silmäin edessä todistuksena Jumalan vihasta ihmisten syntien tähden. Toiset taasen odottivat Thamesin paisuvan yli äyräittensä ja nielevän kaupungin, huuhtoen pois ja hävittäen kymmeniä tuhansia taloja ja satojatuhansia ihmisiä.

Mitä taasen aikaan tuli, oli kansalla varmempi käsitys. Tuho tulisi tapahtumaan Epsomin kilpa-ajojen suurena päivänä. Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä. Tämä urheilulle, pelille, juoppoudelle ja epäsiveellisyydelle omistettu Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä suuremmassa määrin kuin mikään muu päivä, johon liittyi tärkeän valtiollisen tapahtuman, voitokkaan taistelun tai henkisen saavutuksen muisto. Siksi Kaikkivaltias oli valinnut juuri sen, osoittaakseen kauhealla tavalla voimaansa ihmisille.

Siten oli Lontoon sydän taaskin järkytetty, ja häpeä ja kauhu levisivät siinä kulkutaudin tapaan. Seuraukset olivat samat kuin aina muulloinkin tällaisissa tapauksissa. Turhaan julkaisivat sanomalehdet kirjoituksia, joissa koetettiin ehkäistä tuota hulluutta viittaamalla ennen muinoin Lontoossa raivonneisiin samanlaisiin villityksiin. Oli syntynyt yleinen hyökkäys pankkeihin, ihmiset möivät liikkeensä, osakeyhtiöt hajosivat, useat muuttivat rahaksi tavaransa ja muuttivat asumaan maalle. Kaikki yhteiskuntakerrokset kärsivät suuria tappioita, ja hyvin suoriutuivat ainoastaan pörssijuutalaiset, joiden pelastuksena oli heidän uskottomuutensa.

Kun ihmiset kysyivät itseltään, kuka oli tuon kauhun alkuunpanija, ajattelivat he kaikki vaistomaisesti ja yksimielisesti erästä yksinäistä, mustasilmäistä miestä, joka astuskeli Lontoon katuja puettuna muukin tummaan kauhtanaan ja jolla oli vyöllään kolmisolmuinen nuora merkkinä elinkautisista valoista. Ei mikään puku olisi voinut soveltua paremmin hänen tummiin, ruskeahipiäisiin kasvoihinsa ja komeaan vartaloonsa. Tuota miestä ympäröi jonkinmoinen majesteettisuus. Hänen suuret, loistavat silmänsä, hänen heikko, surumielinen hymynsä, hänen vaitiolonsa, hänen saarnojensa hehkuva kaunopuheisuus näkyivät valloittaneen kansan mielikuvituksen, ja varsinkin näkyi kaikki tuo pitävän kuin pihdeissä naisten tunteellisia sieluja.

Omituinen salaperäisyys, joka ympäröi hänen elämäänsä, enensi paljon tuota harvinaista viehätystä. Kun koko Lontoo rupesi hänestä puhumaan, sanottiin, että hän oli ylhäinen aatelismies ja pappi, joka oli luopunut kaikista maailman iloista ja rikkauksista Jumalan valtakunnan tähden. Hän oli pyhittänyt elämänsä köyhille ja kurjille, varsinkin Magdalenoille ja heidän onnettomille lapsilleen. Vaikka hän oli munkki, joka eli kuuliaisena erään Anglikaanisen veljeskunnan säännöille, oli hän samalla pappina yhdessä Westminsterin seurakunnista. Hänen kirkkonsa oli hengellisen elämän keskipisteenä tässä kurjassa piirissä, ja siihen oli yhdistetty kokonaista kolmekymmentä seurakunnan hyväksi muodostettua seuraa, nimittäin klubeja, raittiusyhdistyksiä, säästöpankkeja ja ennen kaikkea turvakoteja ja orpolasten koteja tytöille ja heidän pikku lapsilleen, jotka pastori oli ottanut erityiseen suojaansa.

Hänen pääapulaisinaan oli joukko hurskaita naisia, etupäässä noista komeista kaupunginosista, jotka ympäröivät Westminsterin kurjaa aluetta. Nämä naiset olivat yhtyneet sisarkunnaksi. Papillista apua hän sai vain veljeskuntansa munkeilta, ja kaikki rahat, jotka hänelle annettiin vapaaehtoisina lahjoina, hän jakoi köyhille, sairaille ja onnettomille. Omia rahoja hänellä ei ollut ollenkaan, ja hänen kukkaronsa oli aina tyhjänä hänen suuren anteliaisuutensa tähden. Huhu kertoi monen tuhannen punnan omaisuudesta, jonka hän oli uhrannut kokonaan toisten hyväksi rakentamalla tai ylläpitämällä kouluja ja sairashuoneita, turvakoteja ja hoitolaitoksia. Hän eli mitä ankarimmassa kristillisessä yksinkertaisuudessa eikä välittänyt vähääkään omasta mukavuudestaan. Hän asui kahdessa huoneessa (joita ennen oli käytetty kuoron harjoituksiin) kirkkonsa alapuolella olevassa pohjakerroksessa ja kerrottiin hänen nukkuvan telttasängyssä kääriytyneenä samaan päällystakkiin, jota hän talvella käytti kaapunsa päällä. Hänen ainoana palvelijanaan tässä luostarintapaisessa asunnossa oli eräs hänen veljeskuntaansa kuuluva maallikkoveli — suuri, kömpelö, lapsellisen näköinen poika, joka palveli häntä ja rakasti häntä ja seurasi häntä uskollisesti kuin koira. Paitsi sitä hänellä oli toisenkinlainen koira — verikoira, jonka rakkaus isäntäänsä oli kaikkien niitten kauhuna, jotka jollakin lailla olivat herättäneet koirassa luulevaisuutta tai vihaa isännässä. Ihmiset sanoivat, että tuo pappi oli oppinut täydellisen kieltäymyksen ja oli eniten Kristuksen kaltainen olento, minkä he ikinä olivat tunteneet. Häntä nimitettiin isäksi.

Sellainen oli se mies, jota yleinen mielipide piti raivoavan kauhun alkuunpanijana, vaikka ei kukaan voinut selittää millä erityisillä perusteilla juuri häntä syytettiin tuho-ennustuksista. Jälestäpäin muistettiin, että kaikki uudet hullutukset pantiin hänen syykseen. "Isä sanoo niin tai niin", tai "isä sanoi niin, ja niin tapahtuu varmaan", ja sitten kerrottiin ennustuksista, joita isä ei ikimaailmassa ollut ajatellutkaan. Olipa asia kuinka mieletön tahansa, jos se vain pantiin isän suuhun, oli aina olemassa sen uskojia, sillä niin tavattoman mahtavasti oli tuo mustakauhtanainen pappi, jota verikoira aina seurasi, vaikuttanut kansan mieleen, ja niin varmasti olivat kaikki vakuutetut siitä, että hänessä asui Jumalan henki.

Se tiedettiin varmaan, että isä saarnasi aikakauden epäpuhtautta ja vääryyttä vastaan äärettömän kiivaasti, ja hänen puhuessaan maailman pahuudesta naisia kohtaan, kaikista sen viettelyksistä naisille — pukujen, loiston, väärän maineen viettelyksistä — ja selittäessään, kuinka julmalla tavalla naiset heitetään oman onnensa nojaan, sitten kun heidän kesänsä on kulunut ja talvi ehtinyt, hänen huulensa näyttivät imeneen hehkua alttarin tulesta ja hänen silmänsä säkenöivät kuin helluntain pyhät liekit. Kaupungit ja kansakunnat, jotka sietivät ja kannattivat sellaista väärän sivistyksen turmelusta, saivat kokea Jumalan vihaa. Jumalan tuomio oli lähellä, se oli tuossa paikassa tapahtuva, ja ellei noitten rikkaiden, ylhäisten ja mahtavain elämässä olisi ollut useita tosi jalouden piirteitä, olisi tuo naurettava pilanäytelmä Englannin kansallisesta olemuksesta jo aikoja sitten loppuun näytelty — ellei Sodomassa vielä olisi ollut muutamia hyviä ihmisiä, olisi tämä kauhujen kaupunki jo aikoja sitten hävitetty.

Oli ihmisiä, jotka nauroivat näille ennustuksille, mutta he vain kaasivat öljyä tuleen, joka leimusi entistä suuremmalla liekillä.

Vähitellen syntyi isän ympärille jonkinmoinen yliluonnollinen ilmakehä, ja häntä pidettiin Jumalan lähettämänä profeettana. Eräänä päivänä hän kävi katsomassa sairasta lasta, joka sai hampaita. Hän kosketti lapsen suuta sanoen: "Kyllä se kohta paranee". Lapsi paranikin aivan heti, ja siitä päivin pidettiin isää tautien parantajana. Ihmiset jäivät odottamaan häntä saadakseen koskettaa hänen kättään. Joskus saarnan jälkeen hänen täytyi odottaa puoli tuntia, kunnes seurakunta oli kulkenut hänen ohitsensa. Viisaiden ihmisten, jotka olivat hyvin järkeviä ja arvostelukykyisiä jokapäiväisessä elämässä, kuultiin väittävän, että sähkövirta syöksyi heidän lävitsensä heti kun hän puristi heidän kättään. Sairaat sanoivat parantuneensa nähtyänsä hänet, ja kaikenlaiset puoskarit myyskentelevät nenäliinoja, jotka hän muka oli siunannut. Alituiseen hän koetti tuota kaikkea vastustaa selittäen, ettei ollut ollenkaan tarpeellista koskettaa häntä, tai edes katsoakaan häneen. Teidän uskonne vain teidät terveiksi tekee. Mutta villitys kasvoi, ihmisiä tulvaili tulvailemalla hänen ympärilleen seuraten häntä kaduilla ja anoen häneltä siunausta.

Joku sai selville, että hän oli syntynyt joulukuun 15 p:nä ja oli nyt juuri 33 vuoden vanha. Silloin nousi hulluus ylimmilleen. Hänen kasvoissaan ja pään muodossa huomattiin yhtäläisyyttä perinnäisen Kristus-tyypin kanssa, ja kansa tahtoi välttämättömästi panna hänet jonkinmoiseen salaperäiseen yhteyteen Jumalan Pojan kanssa. Hysteeriset naiset suutelivat hänen käsiään ja tervehtivät häntä Vapahtajanaan. Hän vastusti ja koetti estää hullutusta, mutta turhaan. Hurjuus kasvoi kasvamistaan, ja hänen vastustuksensa antoi sille yllykettä.

Kun se päivä läheni, jolloin tuo suuri tuho oli kohtaava Lontoota, joutui hänen kirkkonsa, joka ennenkin oli ollut tulvillaan väkeä, täydelliseen piiritystilaan. Kerrottiin, että hän ilmoittaisi saarnassaan Jumalan säästävän muutamia hurskaita tuossa suuressa tuhossa, niinkuin hän säästi Israelin lapsia Egyptin vaivoista. Oli tuhansia, jotka olivat liian köyhiä lähteäkseen pois Lontoosta; he olivat päättäneet viettää yön vasten tuhopäivää taivasalla, ja nyt heitä jo tulvaili Hampsteadin, Highgaten ja Blackheathin kentille ja puistoihin. Kauhu alkoi muuttua vallan kammottavaksi, ja sanomalehdet vaativat viranomaisia ryhtymään asiaan. Pelättiin yleisen rauhan häiriintyvän, ja viranomaisten velvollisuus oli saattaa heti vastuuseen se mies, joka oli pääsyynä tuohon kaikkeen. Vähät siitä, ettei hän millään tavalla itse asiassa ollut kiihoittanut kansaa, vähät siitä, että hän oli uhrannut elämänsä uskonnollisille ja hyvää tarkoittaville uudistuksille, vähät siitä, että hänen elävä uskonsa ja luottamuksensa Jumalaan sekä hänen kuuliaisuutensa taivaalliselle Isälle olivat pimeässä loistavana valona, ja vähät siitä, ettei hän millään lailla ollut syynä ihailijainsa hurjiin ennustuksiin — "isä" oli vaarallinen, hän oli häiriön synnyttäjä ja siis hänet oli vangittava ja pidettävä kiinni.

Derby-päivän aamu koitti harmaana, painostavana ja autereisena. Se oli sellainen kesäaamu, joka ennustaa ukkosilmaa ja kovaa kuumuutta. Lontoo heräsi silloin kahden kovan kuumeen vallitessa — taikauskoisen pelon kuumeen ja peli- ja urheilukuumeen.