VIII.

Kun John Storm astui saliin, valtasi hänet omituinen pelon tunne. Vieno ilma siellä oli aivan kuin täynnä Gloryn läsnäoloa, ja hänen henkäyksensä tuntui elävän siellä. Sivupöydällä paloi punaisen varjostimen verhoama lamppu, ja kaikenlaisia pieniä hopeaisia korukaluja, viuhkoja sulkia kukkia y.m. oli aseteltu sinne tänne. Johnin askeleet eivät kuuluneet ollenkaan pehmeällä matolla. Kaikki täällä oli niin erilaista kuin siinä paikassa, mistä hän juuri oli tullut, nimittäin hänen omassa autiossa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa…

Hän olisi voinut kuvitella Gloryn juuri vastikään lähteneen tästä huoneesta. Pienen ebenpuisen kaapin ovi oli auki ja John saattoi nähdä sen sisustan. Alimmat hyllyt olivat täynnä kenkiä ja pikku tohveleita, muutamat nahkaisia, toiset satiinisia, muutamat mustia, toiset punaisia toiset valkoisia. Ne herättivät omituista hellyyttä John Stormissa, ja hänen täytyi kääntää katseensa pois niistä. Lampun juuressa oli pari valkoisia hansikkaita. Toinen niistä oli vallan käyttämätön, mutta toiseen oli pienoinen käsi jo painanut muotonsa. John tarttui siihen ja asetti sen omalle suurelle kämmenelleen, ja taas oli hellyyden puuska vallata hänet.

Uuninreunalla oli valokuvia, joista useimmat kuvasivat Glorya. Muutamat niistä olivat erittäin kauniita ja esittivät oivallisesti nuo säkenöivät silmät ja kiharan, aaltoilevan tukan. Yhdessä kuvassa nuo puoleksi avautuneet huulet ja hymyilevä suu näyttivät suorastaan hekumallisilta. Mutta eräs toinen kuva oli vallan erilainen — miten suloinen, miten hilpeä, miten koruton! John arveli, että se oli aikaisemmilta ajoilta, sillä siinä oli Glorylla sama puku, jota hän ennen käytti, yksinkertainen kudottu röijy ja merimieslakki. Oi, nuo päivät viattomine iloineen olivat olleet ja menneet! Glory! Hänen oma kaunis Glorynsa John oli kokonaan joutua liikutuksensa valtaan ja hän alkoi kysyä itseltään, miksi hän oikeastaan odotti siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän muisti kamalan asiansa, ja se näytti hänestä nyt hirveältä ja mahdottomalta. "Minä lähden pois", sanoi hän kääntyen oveen päin.

Pienellä hyllyllä oven vieressä oli toinen puitteisiin asetettu valokuva. John oli seisonut selin siihen, ja paitsi sitä ei punaisen lampun vieno valo voinut valaista koko huonetta selvään, mutta nyt hän huomasi tuon kuvan, ja katkeruus hänen sydämessään elpyi jälleen. Se oli Draken valokuva, ja sen nähtyään puhkesi John hurjaan nauruun ja istuutui jälleen.

Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän siinä istui. Tuskien raatelemat sielut eivät tiedä ajan kulusta. Tunti on heille kuin iäisyys, eikä iäisyys ole pitempi kuin tunti. Hän painoi kasvonsa käsivarsiinsa, jotka nojasivat pöytään, ja tuska ja epäilys kalvoivat hänen mieltään. Väliin hän sanoi itselleen, ettei Jumala vaatinut ihmistä murhaamaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sanoi hän taas, ettei tämä ollut murha, vaan uhri. Sitten tuntui ilkkuva ääni hänen sisässään virkkavan: "Mutta maailma on nimittävä sitä murhaksi, ja laki on rankaiseva sinua." Siihen hän vastasi sydämessään: "Kun lähden tästä talosta, menen itse ilmoittautumaan lähimpään poliisikamariin ja sanon: 'Ottakaa minut kiinni, minä olen Jumalan silmäin edessä täyttänyt velvollisuuteni, mutta kansani silmissä olen tehnyt rikoksen!'" Siihen vastasi ääni: "Siitä on vain seurauksena myöskin oma kuolemasi." Mutta silloin hän ajatteli: "Kuolema on voitto niille, jotka kuolevat aatteensa hyväksi, ja minun kuolemani on oleva protesti naisen alentumistilaa vastaan — se on oleva syyttäjänä miehille, jotka pitävät naisia leikkikaluinaan, uhreinaan, orjinaan." Kun hän näin ajatteli, tunsi hän omituista iloa kuvitellessaan, että maailma saisi kuulla hänen teostaan. "Mutta aamulla minä luen messun hänen sielunsa autuudeksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten häntä värisytti, ja hänen sydämensä kävi kylmäksi kuin kivi.

Hän kohotti päätään ja kuunteli. Huoneessa oli aivan hiljaista, ulkoa puistosta ei myöskään kuulunut ääntä, mutta raollaan olevasta ikkunasta hän saattoi kuulla katujen yksitoikkoisen jyrinän. Suuri hiljaisuus näkyi vallanneen Lontoon, hiljaisuus, joka oli kamalampi kuin koko tämäniltainen hälinä ja melu. "Nyt on varmaan myöhä", ajatteli John, "kaiketi lienee jo puoliyö." Sitten hän mietti että ehk'ei Glory tulisikaan kotiin sinä yönä ja äkkiä riemastuen huusi hän sydämessään: "Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!"

Hän oli sanonut sen ääneensä, ja hänen oman äänensä kaiku tuossa hiljaisessa huoneessa herätti kaikki hänen aistimensa. Äkkiä hän kuuli muitakin ääniä ulkoa, nimittäin pyörien ratinaa ja vaunujen kolinaa. Vaunut lähestyivät lähenemistään. Ne seisahtuivat ulko-ovelle. Hevonen pudisteli päätään niin että suitset kalisivat. Vaunujen ovet avattiin. Naisen ääni sanoi: "Hyvää yötä!" Siihen vastasi miehen ääni: "Hyvää yötä, ja paljon kiitoksia, neiti!" Sitten vierivät pyörät taas poispäin.

John Stormin koko voima näkyi nyt keskittyneen kuuloaistiin, ja tuossa hiljaisessa paikassa hän kuuli joka risahduksen. Hän nousi seisaalleen odottaen.

Hetkisen kuluttua kuului avain rasahtavan katuoven lukossa. Naisen puku kahisi portailla, ilmassa tuntui hyvää tuoksua ja jonkinmoinen raikkauden ja terveyden tunnelma Sitten raollaan ollut ovi avautui, ja tuohon kynnykselle ilmestyi hitaasti, väsyneesti, mutta täynnä suloa hän itse, Glory. Johnin päätä pyörrytti, hän ei voinut kuulla eikä nähdä.

Kun Glory huomasi Johnin seisovan lampun vieressä kalmankalpeana, seisahtui hän hetkeksi sanatonna hämmästyksestä ja kohotti sitten kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkäistäkseen pois oudon näyn. Sitten hän tarttui kiinni tuolin selkämykseen huudahtaen heikosti.

"Ah, sinäkö täällä olet?" sanoi hän sitten koettaen hallita ääntään. "Kuinka minä säikähdin! Kuinka saatoin aavistaa näkeväni sinut täällä!"

John koetti vastata, mutta hänen äänensä ei totellut häntä. Glorya kammotti tämä hiljaisuus.

"Liisa kaiketi avasi oven — missä Liisa on?"

"Levolla", sai John vaivaloisesti sanotuksi.

"Entä Rosa — oletko nähnyt Rosaa?"

"En."

"Et tietysti! Tietysti et! Hän on arvatenkin toimistossa eikä palaa moneen tuntiin. Siis me olemme aivan kahden kesken!"

Glory ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän tuon sanoi, ja vaikka hän koetti teeskennellä iloa, värisivät hänen huulensa. Sitten hän naurahti, vaikkei mitään ollut naurettavaa, mutta sydämensä syvyydessä hän pelkäsi. Hän alkoi liikkua huoneessa koetellen tyyntyä ja näyttää levolliselta.

"Etkö aio auttaa takkia pois yltäni? Etkö? No sitten minun täytyy tehdä se itse."

Heittäen pois päällysvaatteena Glory astui huoneen poikki ja istuutui sohvalle, jonka vieressä John seisoi.

"Oh, kuinka minua väsyttää! Voi, millainen päivä tämä on ollut! Toista kertaa ei semmoista enää jaksaisi! Missä sinä luulet minun olleen?"

"Minä tiedän, missä sinä olet ollut, Glory — minä näin sinut siellä."

"Sinä? Tosiaanko? Sinä siis kumminkin olit se, joka… Olitko sinä kukkulalla?"

"Olin."

John oli hiukan poistunut välttääkseen koskettaa Gloryyn, mutta seisoessaan siinä uunin vieressä tunsi nuori pappi väkisinkin tuon hienon maailmannaisen kasvoissa saman tytön piirteet, joka kerran oli ollut niin kallis hänelle. Hän näki samat säteilevät silmät, pitkät silmäripset, värähtelevät luomet ja huulten alituisen liikkeen. Hellyyden puuska valtasi taas John Stormin, ja hänestä tuntui kuin maa luistaisi pois hänen jalkainsa alta.

"Luetko rukouksesi tänä iltana, Glory?" sanoi John.

"Miksi en lukisi?" vastasi Glory koettaen naurahtaa.

"Rukoile sitten heti, lapseni."

"Miksi?"

John oli saanut Gloryn vapisemaan. Siitä huolimatta tyttö nousi ylös, astui lattian poikki Johnin luo, katsoi häntä silmiin hetkisen ja lausui vihdoin:

"Mitä tämä merkitsee? Miksi olet niin kalpea, John? Sinä et ole terve!"

"En; en ole terve", vastasi John.

"John, John, mitä kaikki tämä tarkoittaa? Mitä sinä mietit? Miksi tulit tänne nyt illalla?"

"Tulin pelastamaan sieluasi, lapsi. Se on suuressa, suuressa vaarassa."

Ensin Glory luuli tätä uskonnollisten tavalliseksi puhetavaksi, mutta katsottuaan vielä kerran Johnin kasvoihin ymmärsi hän, että tässä oli tosi kysymyksessä, ja hänen pelkonsa muuttui kauhuksi. Siitä huolimatta hän puhui huolettomasti, tuskin tietäen, mitä sanoi.

"Olenko minä siis niin hirveän paha? Taivas ei tarvinne minua vielä, John. Kerran… varmastikin… toivon —"

"Tänä yönä, tänä yönä, nyt!"

Gloryn posket kalpenivat, ja hänen huulensa kävivät valkoisiksi ja verettömiksi. Hän oli palannut sohvalle ja nousi nyt puolittain seisaalleen, istuutui jälleen ja ojensi toisen kätensä aivan kuin välttääkseen iskua, mutta tuijotti koko ajan tiukasti Johnin kasvoihin. Kerran hän vilkaisi ovelle ja koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Tuota sanatonta kauhua kesti vain hetkisen. Sitten hän toipui taas entiselleen ja katsahti pelotonna Johniin. Gloryn terävä järki oli taas toiminnassaan ja tunkeutui heti asian ytimeen.

"Tuo on mustasukkaisuuden hulluutta", ajatteli hän, "ja sitä saa kohdella vain yhdellä tavalla. Jos minä huudan — jos minä näytän pelkääväni — jos minä kiihoitan häntä, on kaikki menetetty." Silmänräpäyksessä hän käsitti, että tässä saattoi auttaa ainoastaan hilpeys, hellyys, järkevyys ja rakkaus.

Vavisten kiireestä kantapäähän astui Glory taas Johnin luo ja alkoi vienosti, hellästi puolustautua.

"John, rakas John, vaikka tapaatkin minut tuollaisten ihmisten seurassa ja semmoisissa paikoissa, ei sinun siltä pidä luulla että —"

Mutta John keskeytti hänet sanatulvalla.

"Minä en voi ajatella sitä, Glory. Kun katson tulevaisuuteen, en näe mitä sinuun tulee muuta kuin häpeää ja kurjuutta ja lankeemusta. Tuo mies tuhoaa sekä ruumiisi että sielusi. Hän johtaa sinut perkeleen valtaan ja helvettiin ja kadotukseen, enkä minä voi seistä tyhjin toimin sitä katsomassa."

"Usko minua, John, sinä erehdyt — erehdyt täydellisesti."

Mutta synkässä raivossaan John huusi:

"Voitko sinä väittää sitä vastaan?"

"Minä voin itse suojella ja pitää huolta itsestäni, John."

"Vaikka tuon miehen viimeiset sanat vielä kaikuvat korvissasi, niin sittenkin kiellät sen!"

Äkkiä Glory muisti, mitä Drake oli viimeksi kuiskannut auttaessaan häntä vaunuun, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Sinä et voi enää kieltää sitä! Se on totta! Tuo mies vie sinut turmioon, ja sinä tiedät sen. Sinä olet aina tietänyt sen, ja siksi sinä olet ansainnut kaiken, mitä ikinä sinulle tapahtuu. Tiedätkö mihin sinä olet syypää? Sinä olet syypää itsemurhaan, sielun itsemurhaan! Mitä on sellaisen kurjan, murtuneen raukan rikos, sellaisen, joka valitsee kuoleman välttääkseen nälkäännääntymistä ja häpeää, verrattuna tuommoisen onnettoman naisen syntiin, joka murhaa sielunsa maailman himojen ja turhuuksien tähden? Edellistä tuomitkoon ihmislaki, jälkimmäistä odottaa Jumalan kosto."

Glory itki peittäen kasvonsa, ja John rupesi tuntemaan syvää sääliä, niin suureen raivoon kuin hän olikin itsensä kiihoittanut. Hänestä tuntui kuin kaikki hänen päätöksensä valuisivat pois vähitellen ja hän itse seisoisi vyöryvällä laviinilla. Mutta hän koetti vakuuttaa itselleen ettei hän nyt kumminkaan horjuisi, hän täyttäisi aikomuksensa ja seisoisi vakavana kuin kallio. Syvään huokaisten hän käveli edestakaisin huoneessa.

"Voi Glory, Glory! Etkö sinä ymmärrä mitä se on minulle, että Jumala on määrännyt minut tuomionsa täyttäjäksi?"

Glory hengitti syvään, ja nyt tiesi hän varmaan sen, mitä hän tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. John oli tullut sinne kamalassa aikeessa, luullen itseään Jumalan lähettilääksi, vaikka hänen sydämessään ei ollut mitään muuta kuin mustasukkaisuutta.

"Minä olen koettanut tehdä kaiken voitavani, mutta kaikki on ollut turhaa. Minä olen koettanut pelastaa sinua noista vaaroista, mutta sinä et tahtonut minua kuulla. Minä olin valmis mihin muutokseen, mihin uhriin tahansa. Kerran tahdoin luopua koko maailmasta sinun tähtesi, Glory — sinä tiedät sen varsin hyvin — ystävistä, sukulaisista, isänmaasta, kaikesta, jopa työstäni ja velvollisuuksistanikin — itse Jumalastakin, vaikka Jumalan armo minut siitä pelasti!"

Johnin hellyys puhkesi taas moitetulvaan. "Minä kadotin sinut kumminkin. Viime hetkessä minä kadotin sinut — aivan viime hetkessä! Et tyytynyt oman sielusi murhaan, sinun täytyi koettaa murhata toisenkin sielu. Tiedätkö mitä sellainen työ on? Se on anteeksiantamaton synti! Sinä itket. Miksi?" Mutta hänen sitä sanoessaankin jokin ääni hänen sisässään kuiskasi, että hän vain odotteli noitten ihanien silmien taas kohoavan ja luovan loistavaa valoansa häneen.

"Mutta kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Se oli erehdys, ja kuilu meidän välillämme on ylipääsemätön. Minun tilani on nyt paljoa, paljoa parempi kuin silloin. Ilman ystäviä, ilman sukulaisia, ilman isänmaata voin pyhittää elämäni Herralle erilläni maailmasta ja yksin!"

Glory tiesi, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja että hänen täytyi voittaa tuo mies ja saada hänet luopumaan aikeistaan, olkootpa ne sitten millaisia taliansa. Ja tuohon tarkoitukseen saattoi käyttää vain yhtä ainoata asetta — Johnin rakkautta häneen.

"En minä väitä, ettei sinulla olisi syytä olla suuttunut minuun", sanoi tyttö, "mutta älä luule, etten minä ole ollenkaan mitään uhrannut. Siihen aikaan, josta sinä nyt puhut, jolloin minä valitsin tällaisen elämän enkä lähtenyt sinun kanssasi Etelämeren saarille, minä uhrasin hyvin paljon — minä uhrasin rakkauteni. Etkö luule, että ymmärsin, mitä se on? Etkö luule minun käsittäneen, että tuottakoonpa taiteeni minulle mitä iloja tahansa, mitä kiitosta, kunniaa, aplodeja tahansa, niin on olemassa iloja, joita en koskaan saisi tuntea — en saisi koskaan tuntea sitä onnea, jonka jokainen naisraukka voi saada osakseen — vaimon ja äidin onnea, en koskaan saisi tuntea, että minulla on paikkani elämässä, vaikkapa pienikin ja vaatimaton ja tuntematon, ja että olen osallisena sukupolven liittämisessä toiseen sukupolveen! Ja vaikka maailma onkin ollut niin hyvä minulle, niin luuletko minun koskaan lakanneen suremasta tekoani! Luuletko, etten usein muistele sitä silloinkin, kun yleisö minua kiittelee, tai illalla kotiin tultuani tai herätessäni keskiyöllä? Ja etkö luule, että minä huolimatta kaikesta menestyksestä, mitä maailmassa olen saavuttanut, janoan tuota yhtä ainoata, mitä en voi millään menestyksellä ostaa — kunnon miehen rakkautta, sellaisen miehen, joka rakastaisi minua koko sielullaan, koko voimallaan ja kaikella, mitä hänellä on?"

Kurkku kuivana, karkeana vastasi John:

"Minä soisin ennen kuolevani tuhat kuolemaa kuin koskettaisin hiuskarvaakaan sinun päässäsi, Glory… Mutta Jumalan tahto on ankara!" lisäsi hän vavisten. Valtava intohimo oli temmata hänet, mutta hän taisteli sitä vastaan. — "Ja tuo sinun menestyksesi — se on sinulle kallis yhä vieläkin!" huusi hän väkinäisesti nauraen.

"Niin on", sanoi Glory pyyhkien pois kyynelet, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. "Minä en voi luopua siitä — en voi, en voi!"

"Mitä sinun katumuksesi siis hyödyttää?"

"Ei se ole katumusta. Se on sitä, mitä sanoit kerran tässä samassa huoneessa aikoja sitten… Me olemme kaksi en luonnetta, John, siinä pahin paha nyt ja aina Mutta tahdommepa tai ei, on elämämme liitetty yhteen ikipäiviksi. Me emme voi tulla toimeen ilman toisiamme. Jumala luo miehen ja naisen joskus semmoisiksi."

Johnin huulilla oli säälin hymy. — "Minä en ole koskaan epäillyt sinun tunnettasi minua kohtaan, Glory — en silloinkaan, kun haavoitit minua kipeimmin."

"Ja jos Jumala on meidät sellaisiksi luonut —"

"Minä en koskaan tulisi antamaan anteeksi itselleni Glory, vaikka taivas minulle antaisikin anteeksi!"

"Jos Jumala panee meidät rakastamaan toisiamme huolimatta kaikista esteistä, jotka koettavat meitä erottaa —"

"Minulla ei koskaan tule olemaan onnen hetkeäkään tässä elämässä, Glory, ei koskaan!"

"Miksi me ponnistelemme vastaan? Se on meidän kohtalomme, josta emme pääse. Sinä et voi luopua omasta elämästäsi, John, enkä minä omastani, mutta meillä on yksi sydän!"

Hänen äänensä kaikui kuin soitto Johnin korvissa, ja hänen pakottavassa sydämessään kuului kuiske: "Mitä ihmislait merkitsevät verrattuina niihin lakeihin, joita Jumala meille säätää?" — Äkkiä tunsi John jotain lämmintä. Se oli Gloryn henkäys hänen kädellään. Pyhän suitsutuksen kaltainen hyvä tuoksu tuntui ympäröivän Johnia Hän veti henkeään aivan kuin tukehtumaisillaan oleva ihminen ja istuutui sohvalle.

"Sinä erehdyt, armas, jos luulet minun välittävän tuosta miehestä, josta puhut. Hän on ollut hyvin hyvä minulle ja auttanut minua eteenpäin, mutta hän ei merkitse mitään minulle — ei kerrassaan mitään… Mutta me olemme niin vanhoja ystäviä, John! Minun on mahdoton muistaa sellaista aikaa, jolloin emme olisi olleet tovereita, sinä ja minä! Joskus uneksin noista pikku saarella vietetyistä rakkaista entisistä ajoista. Oi, ne olivat niin, niin ihania! — Muistatko venettäsi — Gloriata — muistatko sitä?"

John puristi nyrkkiään aivan kuin pitääkseen kiinni päätöksestään, mutta se solui pois sormien lomitse kuin hieta.

"Voi niitä aikoja! Kun sousimme linnan takaa kesäöinä, ja lahdelma ja taivas olivat kuin kaksi hopeapeiliä jotka heijastivat toisiaan, silloin sinä ja minä lauloimme 'John Peel'. (Värisevällä äänellä hän lauloi pari säettä.) 'Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin?'… Muistatko, John?"

Glory vuoroin itki, vuoroin hymyili. Hän oli taas oma entinen itsensä, ja nuo julmat vuodet näyttivät ikipäiviksi menneen. Mutta John taisteli yhä vielä. "Mitä on ruumiiseen kohdistuva rakkaus verrattuna sielun rakkauteen?" sanoi hän itselleen.

"Sinulla oli silloin flanellipaita ja minulla valkoinen jersey-röijy — tällainen, näetkö", ja Glory sieppasi uunin reunalta saman valokuvan, jota John oli katsellut. "Siinä puvussa minä opin ensimmäiset matkimis-alkeeni, ja usein vieläkin palaa mieleni kesken kaikkea tuohon suloiseen menneeseen aikaan, ja minun täytyy itkeä."

John työnsi pois valokuvan.

"Miksi sinä muistutat minulle noita aikoja?" sanoi hän. "Siksikö vain, että paremmin huomaisin, kuinka sinä siitä ajasta olet muuttunut?"

Mutta silläkin hetkellä nuo ihmeelliset silmät tunkeutuivat hänen sisimpään olemukseensa.

"Olenko minä niin paljon muuttunut, John? Olenko minä? Ei, ei armas! Minun tukkani on vain kammattu eri lailla, Katso nyt!" Ja hän irrotti vapisevin sormin tukan solmun. Kiharat valuivat tuuheina hänen hartioilleen ja kasvoilleen. John tahtoi silittää niitä kädellään, ja hän kääntyi Gloryyn päin, mutta samassa taas pois, taistellen itsensä kanssa kuin vihollista vastaan.

"Vai tämä inhoittava pitsiriepuko se on niin erilainen kuin vanha jersey-röijyni? Tuossa — tuossa se on!" huusi tyttö repien pitsin pois kaulastaan ja heittäen sen lattialle sekä polkien sitä jalallaan. "Katso minuun nyt, John — katso minuun! Enkö minä nyt ole sama kuin ennenkin? Miksi sinä et katso?"

Glory taisteli henkensä puolesta. John syöksyi seisaalleen astuen Gloryn luo hammasta purren ja tuijottavin silmin. "Tämä on vain saatanan viettelyä. Rukoile rukouksesi, lapsi!"

Hän tarttui oikealla kädellään Gloryn vasempaan käteen. Se vei Glorylta melkein kaikki voimat ja hän oli pyörtyä. Liikutuksen puuskassa valtasi Johnin äkillinen hurja hävittämisen halu. Hän tahtoi fyysillisesti purkaa tunteitaan.

"Rukoile rukouksesi, rukoile, rukoile!" huusi hän. "Jumala on lähettänyt minut surmaamaan sinut, Glory."

Omituinen kauhun ja samalla riemun tunne valtasi Gloryn. Hän sulki silmänsä puoleksipa kiersi toisen käsivartensa Johnin kaulaan.

"Ei, vaan rakastamaan minua!… Suutele minua, John!"

John huudahti niinkuin mies, joka heittäytyy äkkijyrkänteeltä syvyyteen. Hän puristi Gloryn syliinsä, ja tytön hajallaan olevat kiharat valahtivat Johnin kasvoille.