XIII.

Viikko oli kulunut. Aamiainen oli juuri syöty rouva Callenderin luona, ja John Storm katseli erästä viikkolehteä. "Kuulkaapa!" huudahti hän ja alkoi sitten lukea ivallisen pontevalla äänellä, joka vähitellen kumminkin muuttui käheäksi kuiskaukseksi:

"'Se myötätuntoisuus, jota Sohon yhtiökirkon myynti teatteriksi on herättänyt, todistaa hyvin hyvää yleisön tunteista —'"

"Ooh, todellako?" keskeytti rouva Callender. "— ja epäilemättä toivoo jokainen hartaasti, että isä Storm voisi unohtaa sen harmin, jonka tuommoinen häätö on hänessä tietysti herättänyt —'"

"Niinpä kyllä. On niin helppo kestää toisen harmia, poikaseni."

"'Mutta se vaara on kumminkin olemassa, että aikamme altruismi tässä tapauksessa voi synnyttää sentimentaalisuuden, joka ei ole aivan edullista yleiselle siveellisyydelle —'"

"Kun härkä kerran on tapettu, on aina useita teurastajia sen ympärillä, tiedättehän!"

"'Meidän asiamme ei ole nyt puhua siitä tarkoituksesta, johon kirkkoa vastaisuudessa käytetään, mutta tahdomme kumminkin varoittaa yleisöä liian herkästi kuuntelemasta siveellisyys-amatöörien kovin kiihkeitä puhtaussaarnoja. Mitä taaskin siihen toimintaan tulee, jota nyt Sohossa harjoitetaan, epäilemättä mitä parhaimmassa tarkoituksessa —'"

"Ah! On kovin mukavaa ensin varastaa hanhi ja sitten antaa sisälmykset almuina."

"'— saattaa todellakin kysyä, eiköhän liene seurakunnalle eduksi, että tuo toiminta nyt saadaan mitä pikemmin lopetetuksi. Isä Storm on jokseenkin lahjakas nuori mies, jolla on hyvä yhteiskunnallinen asema, mutta ei mitään erityistä kokemusta eikä maailmantuntemusta, sanalla sanoen, hän on heikko, liian sangviininen ja jokseenkin narrimainen intoilija —'"

"No niin, hän on maassa, polkekaa ja potkikaa nyt vaan minkä ennätätte."

"'— ja siksi olisi vallan mieletöntä sallia hänen kääntää nurin yhteiskunnallisen elämän järjestystä sekä järkyttää järjellisen ja käytännöllisen uskonnon lujaa, leveätä perustusta —'"

"Vähätpä siitä, poikaseni. Kovat tuulet puhaltavat vain korkeilla vuorilla!"

"'— Ja mitä taaskin tuohon 'langenneeseen sisareen' tulee, jonka hän on ottanut erityisesti siipiensä suojaan, tuntuu meistä, kuin hän olisi saanut jo vallan liian paljon myötätuntoa osakseen. Hänen askeleensa johtavat helvettiin, hänen asuntonsa on haudan tie, joka kulkee kuolon kammioihin —'"

Rouva Callender hypähti tuoliltaan. "Tämä on sitä armasta arkkidiakonia, pukinjalka pistää esiin!"

John Storm oli heittänyt lehden pois. "Voi millainen pelkuri tämä maailma on!" huudahti hän. "Mutta lopulta Jumala antaa hyvän voittaa. Sen täytyy voittaa, niin totta kuin Jumala elää!"

"So, so, poika, älä nyt taas kiihoitu. Et sinä voi kiivetä alpeille pyöräluistimilla, ymmärräthän sen! Mutta voi, voi, sitä arkkidiakonia! En minä ole kovinkaan ihastunut sinun 'sisarkuntaasi' ja 'siirtokuntiisi' ja muihin hassutuksiisi, mutta sen minä sanon, että olisipa ollut hienoston viikkolehtiä siihen aikaan, jolloin Herramme eli maan päällä, niin varmaan Simon farisealainen olisi ollut vallan viheliäisen leppeä kriitikko meidän nykyisiin herroihimme verraten."

Hetken perästä katsahti rouva Callender ulos ikkunasta ja samassa hän kohotti molemmat kätensä, huudahtaen: "Hyvänen aika! Se on hän itse! Se on pääministeri!"

Laiha, vanha mies, jolla oli hienot viikset ja päässään leveälierinen hattu sekä yllään musta, vanhanaikainen puku, astui juuri katuovelle.

"Niin, se on setäni", sanoi John, ja vanha rouva syöksyi ulos huoneesta vaihtamaan toista myssyä päähänsä.

"Minä olen kuullut, mitä on tapahtunut, John, ja siksi minä tulin sinua tapaamaan", sanoi pääministeri.

Ajattelikohan hän rahoja? Johnia hävetti, ja hän oli hieman levoton.

"Minä olen pahoillani, poikaseni, hyvin pahoillani!"

"Kiitos, setä!"

"Mutta kaikkeen on syynä tuo sinun hullu kuvittelusi, että me olemme kristitty kansakunta! Semmoista ei kukaan olisi voinut tehdä pakanallisen epäjumalan alttarille."

"Se oli vain vuokrattu kirkko, setä. Minä menettelin kovin tyhmästi."

"Myönnän, poikaseni, että et menetellyt viisaasti, mutta eihän se muuta asiaa. Tuon kirkon myynti tuntuu mitä likaisimmalta asian häpäisemiseltä, mutta yhtä pahaa sattuu ympärillämme joka päivä. Jos tahdot tietää, millainen kirkon alennustila on, niin katsele kirkollisten lehtiemme ilmoitusosastoa. — Orjakauppaa, John, pahempaa orjakauppaa kuin Afrikassa, sillä siellä myydään vain ruumiita eikä sieluja, kuten täällä!"

"Se on rikos, joka huutaa taivaan kostoa", sanoi John, "mutta siihen on syynä valtio eikä kirkko, setä."

"Me olemme koronkiskurikansakuntaa, poikaseni, ja kirkko on kaikkein pahin koronkiskuri kaikkine viisaine jumaluusopintohtoreineen, joilla on osakkeita varieteeyhtiöissä, ja kirkkoherroineen, jotka elävät mukavasti ja antavat vuokralle kapakoita. Sinäkin olet lainannut rahoja, mutta epävarmaa vakuutta vastaan. Mitä sinä nyt aiot tehdä?"

"Jatkaa työtäni, setä, ja tehdä yhdessä tunnissa sen, minkä ennen tein kahdessa."

"Saadaksesi samanlaiset potkut ja häpäisyt yhä uudestaan?"

"Vaikkapa niinkin! Jos Jumala antaa raskaan kuorman ihmisen kannettavaksi, antaa hän myöskin voimaa sen kantamiseen."

"John, John, minä tunnen itseni väsyneeksi ja masentuneeksi enkä voi enää kauan kestää paljon tämän tapaista. Minä alan käydä vanhaksi, ja elämäni on niin yksinäistä. Paitsi isääsi olet sinä minun ainoa sukulaiseni, ja minusta näyttää siltä kuin meidän vanha sukumme nyt tulisi kuolemaan sukupuuttoon. Voi, poikaseni, heitä nyt jo nuo surulliset naamiaiset! Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan naista, joka voisi auttaa minua saamaan sinut toiselle mielelle? Minä en välittäisi siitä, kuka hän on tai mistä hän tulee."

John oli punastunut korviaan myöten ja änkytti jotain todellisesta papista, joka ei saisi ajatella maallista avioliittoa, se kun estäisi häntä vapaasti antautumasta työhönsä. Rouva Callender tuli samassa takaisin sievänä ja hienona, hymyillen ja kumarrellen. Pääministeri tervehti häntä samanlaisella vanhanaikaisella kohteliaisuudella, ja sitten he kuhertelivat kuin kaksi vanhaa kyyhkystä, kunnes komeat vaunut ajoivat ovelle ja herttainen vanha herra läksi pois.

"Eikö hän ollut herttainen minulle?" sanoi vanha rouva yhä uudelleen ja uudelleen, ja kun John ei vastannut mitään, mutisi hän: — "Hyi! Millaisia mörököllejä nuoret miehet ovat vanhoihin herroihin verraten käytöksessään naisia kohtaan!"

Mennessään Sohoon samana päivänä tunsi John omituista liikutusta nähdessään vähän matkan päässä erään vanhan miehen kulkevan katua samaan suuntaan kuin hänkin puettuna kauhtanaan ja nuora vyöllään. Se oli veljeskunnan johtaja-isä; Johnin sydämessä tuntui omituiselta, kun hän kiirehti saavuttaakseen hänet ja tervehti häntä.

"Ah, minä olin juuri menossa sinua tapaamaan, poikani."

"Olette siis kuullut, mitä on tapahtunut."

"Olen; perkeleen nuolet lentävät nopeasti." Sitten hän tarttui Johnin käsivarteen jatkaen: "Maalliset vastoinkäymiset muistuttavat meitä vain Hänestä, aivan samoin kuin munkin jouhipaita muistuttaa Hänen kärsimyksistään, ja tämä sinun vastoinkäymisesi, poikani, on Jumalan muistutus sinulle rikkomasi lupauksen tähden. Mitä minä sanoin sinulle sinun lähtiessäsi pois meiltä — että palaisit takaisin ennenkuin vuosi on umpeen kulunut. Ja sinä palaat! Jätä maailma, poikani. Se kohtelee sinua pahasti. Ihmishenki vallitsee sitä, ja kirkkokin on kristillinen yhteys, joka on taivaan hengen piirin ja ohjauksen ulkopuolella. Jätä kaikki tuo ja palaja täyttämään valaasi."

John pudisti päätään ja vei isän pappilaansa, jonne tytöt juuri kokoontuivat illanviettoon. "Kuinka minä voin jättää maailman, isä, jossa on tällaista työtä niin kosolta? Yhteiskunta tarjoaa näille herttaisille olennoille melkein aina valittavaksi: 'Myy itsesi tai kuole nälkään!' Mutta Herra sanoo: 'Elä, tee työtä ja rakasta!' Siksi yhteiskunta on tuomittu, ja sen ruumisarkku, valtio, on myöskin tuomittu, mutta kirkko tulee elämään, ja siitä on muodostuva uuden järjestelmän kulmakivi, ja se on seisova naisen ja maailman välillä, kuten se vanhoista ajoista saakka on seisonut köyhien ja rikkaiden välillä."

Isä saarnasi Johnin puolesta sinä iltana. Hän käsitteli tekstiä: "Liha sotii Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan." — Erotessaan Johnista sakariston ovella sanoi hän: "Hengellinen työ, poikani, voi ainoastaan silloin olla hyväksi, kun se tähtää etupäässä sielujen pelastukseen. Mitä sanoisit, jos Herra armossaan siirtäisi sinut täältä pois — käännytystyöhön — lähetysvainiolle?"

John kalpeni. "En usko, että minun täytyisi täältä paeta"; sanoi hän pelon loistaessa silmistä. "Lontoo on epäilemättä kyllin laaja lähetysvainio kenelle tahansa."

"Kuka tietää? Ehkäpä se olisi välttämätöntä sinun oman sielusi tähden, jottei turhamaisuus pääsisi sinussa vallalle taikka kunnianhimo taikka — taikka jokin muu saatanan pauloista pääsisi sinua sitomaan! Mutta hyvästi nyt ja Jumala olkoon kanssasi!"

* * * * *

John Stormin tullessa kotiinsa, oli siellä kirje odottamassa häntä. Se oli Glorylta.

"Oletteko kuollut ja haudattu? Jos niin on laita, niin pyytäisin teitä ilmoittamaan siitä minulle, jotta voisin toimittaa hautakirjoituksen: 'Tässä lepää…' Niin juuri, lepää ja odotuttaa itseään turhaan, sillä vaikka te ette luvannut tulla, olisi teidän tietysti pitänyt tulla, ja siis te olette odotuttaneet itseänne turhaan. Te ette saa ajatella pahaa herra Drakesta. Minä nimitän häntä ihmisystävyyden kukaksi ja lordi Robertia sen okaaksi. Hänen mielialansa on kuin Kaspianmeri, jossa vuoksi ja luode eivät tunnu ollenkaan, kun taaskin teidän mielialanne on kuin Biskajanlahti! Ei voi siis odottaakaan, että te molemmat vetäisitte yhtä köyttä. Mitä minuun tulee, saatan kyllä olla vikapää seitsemään kuolemansyntiin, mutta minä en ymmärrä, miksi minua siitä syystä pitäisi näin boikottata. On olemassa eräs asia, josta minulla ei ollut mitään vihiä silloin, kun te olitte meillä, ja minä tahtoisin selittää sen nyt vihdoinkin. Tulkaa siis heti paikalla. Koska minä olen hidas vihaan ja runsas armosta, niin minä annan teille anteeksi, jos tulette kohta tänne. Ellette tule, niin — niin minä rupean ajamaan polkupyörällä — joka on naisille samaa kuin miehille juoppous. Jos nyt tunnustan aivan suoraan, niin olen jo vikapää siihen syntiin, sillä minä olen pyöräillyt ympäri puistoa varhaisella aamupuhteella, ylläni Rosan polkupyöräpuku, jossa minä todellakin olen yhtä hämmästyttävä kuin ihana näky, sillä Rosan puku on pari kyynärää liian laaja lanteiden kohdalta ja sitäpaitsi on sen kuosi mitä merkillisin. Jos kaikki tuo, mitä olen kertonut, ei houkuttele teitä tulemaan, niin aion ensi työkseni ruveta harjoittelemaan nyrkkitaistelua, ja kun vedän komeat taistelukintaat kouriini, on vaikutus epäilemättä mahtava.

"Mutta, oi, John Storm, oletteko todellakin kokonaan hylännyt minut? Aiotteko jättää minut aivan tykkänään? Ettekö luule, että minulla enää on mitään pelastuksen mahdollisuutta? Ja aiotteko todellakin antaa minun vaipua tähän lokaan ojentamatta pelastavaa kättä minulle? Oi, voi, voi, voi! Minä en ymmärrä mikä tätä tyhmää, vanhaa maailmaa nyt on vaivannut sen jälkeen kun minä tulin Lontooseen. Sen ankarista puremista päättäen se paraikaa kaiketi saa hampaita, ja minun tekisi mieli antaa sille lieventäviä rohtoja."

Johnin lukiessa tätä kirjettä värähtelivät hänen silmäluomensa, ja kova piirre hänen suunsa ympäri heltyi. Sitten hän luki sen uudelleen, ja hänen otsansa synkistyi.

"Minä en voi jättää häntä kokonaan tuollaisten miesten valtaan", ajatteli hän.

Taivas tiesi kuinka semmoiset miehet voisivat käyttää hyväkseen hänen viatonta rohkeuttaan, hänen lapsellista välinpitämättömyyttään kaikista terveellisistä etiketin säännöistä. Johnin täytyi mennä heti häntä tapaamaan, varoittamaan, neuvomaan. Se oli hänen velvollisuutensa — hän ei saanut sitä laiminlyödä.

* * * * *

Tämä oli ollut kiusallinen päivä Glorylle. Aikaisin aamulla lordi Robert oli käynyt hakemassa häntä uuden kappaleen lukuharjoitukseen. Sitä tarkoitusta varten oli vuokrattu eräs käyttämätön teatteri Strandilla. Sinne oli kokoontunut joukko kokeneita näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, jotka kohtelivat Glorya ystävällisen suvaitsevasti, kuten ainakin henkilöä, jonka huomattavaan asemaan ei ollut syynä taito ja kyky, vaan muut seikat. Tuo harmitti Glorya, hän tunsi asemansa luonnottomaksi, ja häntä suututti se, että hän oli sallinut Robertin tulla häntä hakemaan. Mutta kaikki tämä oli vain alkua hänen nöyryytyksiinsä.

Heidän odottaessaan teatterin johtajaa, joka oli myöhästynyt, astui Gloryn luo herra, viikset vahattuina ja yllään turkiskauluksella koristettu päällystakki, levitellen ympärilleen hajuveden ja huonon tupakan tuoksua. Hän ojensi nimikorttinsa. Glory tunsi hänet silmänräpäyksessä.

"Nimeni on Josephs", sanoi mies tuttavallisella äänellä. "Jos voin jollakin tavalla palvella teitä — hankkia paikkoja — mitä tahansa — olisin hyvin onnellinen."

Glory punastui vastatessaan: "Te ette näy muistavan, että olemme tavanneet toisemme ennen."

Mies hymyili kohteliaasti.

"Kyllä muistan. Minä olen koko ajan seurannut teidän kehitystänne. Silloin, kun me tapasimme toisemme, ette vielä ollut esiintynyt, enkä minä tietysti voinut tehdä paljoa teidän hyväksenne, mutta nyt — jos te nyt soisitte minulle ilon —"

"Paikanvälittäjä on siis semmoinen henkilö, joka ei voi tehdä mitään silloin kun joku todellakin tarvitsisi hänen apuaan, mutta silloin kun häntä ei tarvita —"

Mies rupesi nauramaan peittääkseen nolouttaan.

"Hm, minä olen agentti — tiedättehän, että agentti johtuu sanasta agere, tehdä, toimia, ja me toimimme aina, toimeliaasti, kun tiedämme, että se tuottaa jotain. Ha, ha, haa! Mutta jos te suostutte unohtamaan entiset, niin olen valmis mihin hyvänsä."

Gloryn posket hehkuivat. "Tahtoisiko joku mennä hakemaan ovenvartiaa?" sanoi hän, ja eräs seurueesta läksi toimittamaan asiaa. Sitten hän lausui jokseenkin kovalla äänellä:

"Herra Josephs, kun minä olin aivan tuntematon ja koetin pyrkiä eteenpäin ja sain taistella vaikeuksia vastaan, kuten kaikki muutkin, silloin te petitte minut mitä ilkeimmällä tavalla, vaikka minä olen nainen. Minä en kanna mitään vihaa teitä kohtaan, mutta kaikkien Lontoossa työskentelevien köyhien tyttöjen vuoksi aion nyt toimittaa teidät ulos tästä huoneesta."

"Mi… mitä!"

Ovenvartia oli tullut sisään. "Ovenvartia, näettekö tuon herran tuossa? Hän ei saa milloinkaan astua jalallaan tähän teatteriin niin kauan kun me olemme täällä, ja jos hän koettaisi tulla väkisin, tulee teidän pyytää poliisi avuksenne ja viskata hänet kadulle."

"Kyllä ymmärrän." Ja vahatut viikset irvistelevän suun yläpuolella näyttivät aivan leikkaavan kasvot kahtia.

Kun Josephs oli kadonnut, huomasi Glory, että välinpitämätön ilme jokaisen kasvoista myöskin oli kadonnut. "Hänestä tulee jotain", sanoi eräs. "Hänessä on hyviä aineksia", sanoi toinen, mutta Glory itse värisi pelosta, eivätkä hänen ikävyytensä vieläkään olleet lopussa.

Pikkuinen lihavanläntä herrasmies astui sisään, paperikäärö kädessä. Hän astui lordi Robertin luo, pyysi anteeksi viipymistään ja pyyhki kaljua päätään sekä punakoita kasvojaan. Se oli Sefton.

"Tässä on meidän regissöörimme", sanoi lordi Robert, ja Sefton nyökäytti päätään, vilkuili silmillään ja huudahti:

"Olen ihastunut tästä kunniasta, olen vallan ihastunut!"

Glory olisi voinut vaipua maan alle häpeästä, mutta siinä silmänräpäyksessä hän käsitti tuon masentavan totuuden, että kun naista on loukattu kaikkein arimpaan kohtaan — hänen kunniaansa — on kaikkein parasta, ettei ole huomaavinaan koko asiaa.

Seurue istui ympäri salia, ja ensimmäinen lukeminen alkoi. Ensin luettiin henkilöiden nimet sekä niitä esittävien näyttelijäin nimet. Kaikkein viimeisenä siinä luettelossa oli Gloryn nimi ja rooli, ja hänen hermonsa värähtelivät äkillisestä tuskasta, kun regissööri luki "ja Gloria — neiti Glory Quayle."

Nyt seurasi hiukan hälinää, mutta sitten seurue asettui kuuntelemaan. Se oli Glorian kappale. Tämä päähenkilö oli jokseenkin kevytmielinen. Ensimmäisen näytöksen perästä arveli Glory, että siitä tulee Neil Gwynnen tarina sovitettuna nykyaikaan. Toisen näytöksen perästä hän arveli, että se kuvaisi lady Hamiltonin vaiheita ja kolmannen näytöksen loputtua, missä Gloria viettelee ja saattaa turmioon valtakunnan ensimmäisen miehen, hän tiesi, että koko kappale olikin "Harlot's Progress" ["Harlot's Progress" on William Hogarthin maalaama kuvasarja, joka esittää langenneen naisen elämää. Suoment. muist.] uudessa asussa ja sen täytyi myöskin loppua samalla tavalla.

Näyttelijät kuuntelivat jännittyneen tarkkaavaisina omia osiaan ja osoittivat merkitsevillä silmäyksillä, mitkä paikat olivat erittäin vaikuttavia, mutta Glory oli aivan hämillään. Kuinka hän saattaisi näytellä tuon huonon naisen osaa? Myrkky tunkeutui aivan luihin saakka, ja jos hyvän naisen piti esittää tuommoista naista, täytyi hänen muuttaa koko olentonsa. Lukeminen loppui vihdoinkin, ja kukin seurueessa onnitteli jotakin toveriaan, mikä mistäkin syystä. Sefton tuli Gloryn luokse kysyen, eikö tuo kappale ollut ihmeen voimakas ja eikö etenkin hänen osansa ollut loistava.

"On", sanoi Glory, "mutta ainoastaan huono nainen voi esittää tuon roolin kunnollisesti."

"Te tulette onnistumaan mainiosti, rakas neiti, te käsitätte sen aivan omalla tavallanne!" vastasi Sefton iloisesti, ja Glory palasi kotiinsa hämillään, surullisena, masentuneena ja häpeissään.

Eräs sanomalehti oli heitetty hänen ovelleen. Se oli jonkinmoinen huononpuoleinen teatterilehti, jonka painomuste ei vielä ollut ennättänyt kunnollisesti kuivua. Päällekirjoitus oli Josephsin käsialaa, ja eräs palsta oli merkitty sinisellä kynällä. Siinä kerrottiin Gloryn lyhyestä näyttelijäurasta ja siinä oli mainittu kaikki seikat — ohjelmien myynti, Gloryn olo Betty Bellmanin pukijattarena, ulkomaalaisten klubit — kaikki hänen entisen elämänsä pimeimmät kohdat. Niistä kerrottiin ilkeällä tavalla, jotta jokainen voisi selvästi käsittää Gloryn olleen hyvin huonossa seurassa, vaikkei hänestä itsestään sanottu mitään suoranaista pahaa. No, mitäpä siitä! Hän oli itse valinnut uransa ja sai siis tyytyä osaansa. Mutta voi kuinka kova maailma on naisia kohtaan, kun heidän menestystäänkin käytetään heidän häpäisemisekseen! Glory tunsi, että menneisyys oli jälleen tarttunut kiinni häneen — tuo armoton menneisyys — hän ei ikinä pääsisi kohoamaan siitä loasta.

Samana iltana hän kirjoitti John Stormille, ja aamulla jo ennenkuin Rosa oli noussut ylös — Rosan näet täytyi toimistotyönsä vuoksi iltaisin valvoa kauan ja siksi hän nousi ylös myöhään — Glory kuuli tutun äänen alakerrasta. Hänen rakkinsa kuuli sen myös ja alkoi haukkua. Seuraavassa silmänräpäyksessä John astui huoneeseen, ja Glory nauroi herttaisesti katsoen suoraan Johnin loistaviin mustiin silmiin, sillä John oli yllättänyt Gloryn juuri kun tämä heittäytyi sohvalle tukkien rakin kuonoa ja koettaen kuunnella.

"Tekö se olette? Kuinka ystävällistä, että tulitte niin aikaisin. Mutta tämä rakki" — ja nyt hän alkoi puhua Manin murretta — "se on niin hirveä!"

Sitten hän nousi ylös ja rupesi vakavaksi.

"Minä olin aikeessa kertoa teille, etten minä tiennyt ollenkaan mitään siitä kirkkojutusta. Minulla ei ollut pienintä aavistustakaan siitä… He eivät kertoneet minulle sanaakaan siitä — se oli niin väärin. Minä en aavistanut mitään ennenkuin näin sen sanomalehdistä."

John nojautui uunin syrjään. "Jos he pettivät teidät sillä tavalla, kuinka siis voitte jatkaa seurusteluanne heidän kanssaan?"

"Te tarkoitatte" (Glory oli asettunut toiselle puolen uunia ja puhui katkonaisesti) — "te tarkoitatte, että minun pitäisi luopua siitä kaikesta. Mutta se on nyt liian myöhäistä. Se oli jo myöhäistä silloinkin, kun sain siitä ensin tiedon. Sitäpaitsi ei siitä olisi mitään hyötyä. Te olisitte samassa asemassa kuin nytkin, ja mitä minuun tulee — hm — joku toinen ottaisi teatterin haltuunsa — ja mitä se hyödyttäisi?"

"Minä ajattelin tulevaisuutta, Glory, enkä menneisyyttä. Ne ihmiset, jotka pettävät meidät yhden kerran, voivat pettää toisenkin kerran."

"Se on totta — totta — mutta — mutta —" Gloryn ääni sortui, ja John käänsi päänsä pois hänestä sanoen: "No niin, kaikki on lopussa nyt, sitä ei voi enää auttaa."

"Niin, sitä ei voi enää auttaa."

John koetti miettiä, mitä hän oikeastaan oli aikonut sanoa, mutta hän ei voinut muistaa. Heti kun hän katsoi Gloryyn, katkesi hänen ajatuksensa lanka, sillä Gloryn läsnäolon sulo, Gloryn ruumiillinen läheisyys vaikutti vastustamattomasti Johniin. Hän nyppi hattuaan ja liikahti.

"Joko te aiotte mennä?"

"Minulla on niin paljon töitä, ja —"

"Oh, teillä mahtaa todellakin olla paljon töitä nyt."

"Ja paitsi sitä, miksi… miksi jatkaisimme kiusallista keskustelua, Glory?"

Glory vilkaisi häneen syrjäkatsein. Johnin silmissä oli tuskallinen ilme, mutta niissä loisti myöskin jotain, joka pani Gloryn sydämen sykkimään.

"Onko se niin kiusallista, siis?"

"Glory, minä aioin sanoa teille, etten voi enää tulla tänne."

"Ettekö? Eihän teillä kumminkaan liene niin paljon työtä, vai mitä? Ettehän" (ja nyt seurasi taas Manin murretta ja hengitys muuttui nopeaksi) "ettehän ole niin ahkera sentään, ettette joutaisi hiukan pistäytymään silloin tällöin tyttöraukan luo."

John kohotti kättään. "Se häiritsee — se saattaa minut levottomaksi —"

"Oh, eikö muuta? Sittenpä", ja hän nauroi väkinäisesti, "minä tulen teitä katsomaan sen sijaan. Niin, sen tosiaankin teen."

"Ei, Glory, sitä ette saa tehdä. Se kiusaisi vain —"

"Kiusaisi! Taivas siunatkoon! Miksi se kiusaisi teitä?" Ja äkkiä leimahti omituinen liekki Gloryn silmissä.

"Siksi, että" — John puhui vaivaloisesti, ja Glory saattoi nähdä, kuinka hänen huulensa vavahtelivat. Mutta sitten jatkoi nuori pappi tyynesti, hyvin tyynesti, lausuen joka sanan hitaasti ja äänellä, joka tuntui jäädyttävän kylmältä: "Siksi, että rakastan teitä!"

"Te?"

"Ettekö ole tiennyt sitä?" Johnin ääni tuntui tulevan syvältä kurkusta. "Ettekö ole aina tietänyt sitä? Miksi teeskentelette? Te olette pakottanut minut sanomaan sen. Tahdoitteko siten vain näyttää voimaanne?"

"Oh!"

Glory oli kuullut sen, minkä hän tahtoi kuulla, ja vaikka hänelle olisi luvattu maailman kalleudet, ei hän olisi tahtonut olla kuulematta sitä, mutta kumminkin häntä peloitti ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Me molemmat olemme erilaisia luonteita, Glory, se se juuri erottaa meidät ja se on aina ollut meidän onnettomuutemme. Meillä ei ole mitään yhteistä — ei kerrassaan mitään. Te olette valinnut elämänne uran, eikä se ole minun urani. Minä olen valinnut oman urani eikä se ole teidän. Teidän ystävänne eivät ole minun ystäviäni. Me olemme kaksi vallan erilaista olentoa, ja kumminkin — kumminkin minä rakastan teitä. Siksi en voi tulla tänne enää."

Se oli suloista, mutta samalla kamalaa. Se oli aivan toista kuin Glory oli uneksinut: "Minä rakastan sinua! — Sinä olet minun elämäni! — En voi elää ilman sinua!" Mutta John oli oikeassa. Glory oli surmannut hänen rakkautensa jo ennenkuin se oli syntynytkään — se oli kuolleena syntynyt. Värähtelevällä äänellä, joka äkkiä muuttui omituisen hillityksi, sanoi Glory:

"Epäilemättä te olette oikeassa. Minun täytyy antaa teidän päättää. Ehkä te olette jo miettinyt kaikki perinpohjin."

"Älkää uskoko, että se on helppoa minulle, Glory. Minä olen kärsinyt paljon ja vielä enemmän tulen kärsimään. Mutta minä koetan kestää. Työni tähden —"

"Ah… Tietysti minä en voi odottaakaan… Tietysti te rakastatte työtännekin —"

"Minä rakastan työtäni, ja siksi ei kannata käyttää aikaa turhaan. 'Jos sinun silmäsi pahentaa sinun —'"

Glory oli loukkaantunut. "No niin, kun se asia siis ei ole autettavissa, ei meillä liene muuta neuvoa kuin lyödä kättä ja erota."

John ei ollut siihen saakka huomannut — siihen saakka, kun hän itse lausui tuomionsa ja Glory hyväksyi sen — kuinka hurmaavan kaunis Glory oli. John tunsi jotakin kurkussaan ja hän olisi tahtonut huutaa ääneensä.

"Sitä minä en odottanut, Glory — aivan toista minä olen vuosikausia uneksinut —"

"Mutta se on kai parasta — se on parasta."

"Minä koetin hankkia vaikutusalaa teillekin, mutta te ette huolinut siitä — te ette välittänyt siitä. Te piditte toisenlaista työtä parempana."

Glory muisti Josephsin ja Seftonin ja sanomalehden ja roolinsa. — Hän peitti kasvonsa käsillään.

"Kuinka minä voisin, Glory, nähdä teitä yhä edelleenkin ja panna alttiiksi… Se on vaarallista, äärettömän vaarallista."

"Niin, tietysti, te olette pappi ja minä näyttelijätär. Tietysti teidän täytyy muistaa se. Ihmiset ovat niin pahoja, niin julmia; minä pelkään, että huhuja jo on liikkeellä."

"Luuletteko todellakin, että välittäisin semmoisesta, Glory?" Glory otti pois kädet kasvoiltaan. "Luuletteko, että välittäisin vähääkään, vaikka koko juorunhaluinen maailma puhuisi —"

Glory taisteli haluaan vastaan, joka tahtoi pakottaa hänet heittäytymään John Stormin syliin, ja hän lausui hiljaa: "Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Minä olen valinnut osani elämässä ja minun täytyy tyytyä siihen."

"Siis…" John ojensi molemmat kätensä.

Mutta Glory piiloitta kätensä selkänsä taakse miettien: "Ei, jos annan käteni hänelle, en voi kestää enää."

"Hyvästi!" — Ja John läksi pois, äärettömän toivoton ilme kasvoissaan.

Glory ei itkenyt. Kun Rosa hetkisen perästä tuli alakertaan, hymyili Glory ja hänen silmissään oli kirkas loiste.

"Oliko se sinun ystäväsi herra Storm? Oliko? Varo häntä, kultaseni. Hän voisi keskeyttää sinun kehityksesi, luullen siten tekevänsä Jumalalle otollisen työn."

"Ei ole pelkoa siitä, Rosa. Hän kävi vain sanomassa, ettei hän enää tule tänne", ja sitten jotain välähti hänen silmissään, sammui ja välähti taas uudelleen.

"Niin se on", ajatteli Rosa, "hänessä on kummallinen viehätysvoima, jonka vuoksi kaikki muut naiset tuntuvat mitättömiltä hänen rinnallaan." Ja sitten Rosa muisti erästä henkilöä ja huokasi.

John Storm palasi Sohoon Clare Marketin kautta, ja kun ihmiset tervehtivät häntä kadulla sanoen: "Hyvää huomenta, isä", ei hän vastannut, sillä hän ei nähnyt heitä. Mennessään kirkkoon sinä iltana tapasi hän joukon Charlien juomaveikkoja, jotka juuri löivät arpaa siitä, pääsisikö Charlie vapaaksi vai ei, ja kirjavaan pukuun puettu tyttö oli odottamassa pastoria. Se oli Aggie. Hän tuli puhumaan Charlien puolesta.

"Se on väkijuomien syy, herra pastori. Hän on hyvä poika silloin kun hän ei juo. Mutta minä pyytäisin anteeksi hänen puolestaan, ja jos te vain ette tahtoisi syyttää häntä —"

John häpesi itseään nähdessään kuinka uskollinen tuo tyttö oli kunnottomalle rakastajalleen.

"Ja te, lapseni — mitenkä teidän laitanne on?"

"Oh, ei minulla ole hätää. Se mikä kerran on särkynyt, ei tule paikkaamalla ehyeksi."

Kirkonkellot soivat, ja vaunuja vyöryi teattereihin.