XIV.

Glory heräsi uudenvuoden aamuna mieli mustana ajatellen: "Kuinka hupsua. Pitääkö minun luopua kaikista rakkaista unelmistani siksi, että eräs mies on konna?"

Taistelu tulisi kaiketi katkeraksi, mutta hän uskaltaa siihen ryhtyä. Lontoo on nerojen kasvattaja. Vaikka se hävittää, luo se uutta myöskin. Se heittää pois ainoastaan heikot ja arvottomat. Voimakkaat se tekee voimakkaammiksi. "Oi, Jumala, suo minulle se elämä, jota rakastan!" ajatteli hän. "Anna minulle tilaisuutta — anna minun vain aloittaa — samantekevä missä, samantekevä missä!"

Hän muisti, kuinka hän edellisenä iltana oli aikonut seurata veli Paavalia, ja mieli kävi yhä mustemmaksi. John Storm oli mennyt häneltä, jättänyt hänet ikipäiviksi itse huolehtimaan itsestään. Hyvä on, olkoon sitten niin! Ei maksa vaivaa miettiä. "Minä inhoan sentimentaalisuutta!" ajatteli hän.

Jos Aggie tulisi häntä hakemaan sunnuntai-iltana, niin hän menisi, samantekevä, vaikka se olisikin hänen vajoamisensa alkuna. Muutkin olivat aloittaneet siellä, mikä oikeus siis hänellä oli vaatia päästä aloittamaan jossakin muualla? Tulevaisuudessa hän ottaisi maailman semmoisena kuin se oli ja pakottaisi sen antamaan tilaa hänellekin. Kerran hän voittaisi tuon suuren julman Lontoon ja pysyisi kunnon tyttönä kumminkin.

Sellaisella mielellä hän tuli alas aamiaiselle, ja ensimmäiseksi hänen silmänsä huomasivat kirjeen kotoa. Hän punastui hetkeksi, ja hengitys kävi nopeaksi, mutta hän pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, nyökäytti päätään ja koetti naurahtaa. "Minua inhottaa sentimentaalisuus", ajatteli hän ja sitten hän rupesi kertomaan rouva Jupelle, mitä hän aikoi tehdä.

"Klubeihin!" huusi rouva Jupe. "Minä luulin, että ette tahtonut myydä puodissa siksi, että muka olitte meitä muita parempi — mutta ulkomaiset klubit! Taivas varjelkoon!"

Koko päivän soi rouva Jupen ivallinen ääni Gloryn korvissa, ja myöhään illalla, kun kaikki menivät levolle ja kadut olivat tyhjinä eikä ulkoa kuulunut muita ääniä kuin vaunujen kolina silloin tällöin tai jonkun juopuneen huuto tai käsipelin vingutus, hän kuuli, kuinka rouvan ääni taas kajahteli ohuen seinän toisella puolella tuontuostakin keskeytyen, kun herra Jupe koetti hiukan puolustaa Glorya. Vähätpä siitä! Kunhan vain pääsisi pakenemaan tuon naisen talosta, jottei ikinä enää tarvitsisi nähdä eikä kuulla häntä!

Noin kahdeksan aikaan sunnuntai-iltana Glory meni makuuhuoneeseensa ja puki yllensä päällystakkinsa ja hattunsa. Odottaessaan siellä yksinään Aggiea hän ei voinut olla aukaisematta kotoa saapunutta kirjettä.

"Ensi sunnuntaina on syntymäpäiväsi, rakkaani", kirjoitti pastori, "siksi lähetämme sinulle onnittelumme ja tervehdyksemme. Koska tämä on näinä yhtenäkolmatta vuotena ensimmäinen syntymäpäiväsi, jonka vietät poissa kotoa, aion ajatella sinua koko päivän ja illan tullen istuessani piippuani polttelemaan työhuoneen lieden ääressä en varmaankaan laske alas uutimia, sillä minä tahdon katsella iltatähteä ja muistella monta vuotta takaperin vietettyjä onnellisia syntymäpäiviä, jolloin lellitelty, hemmoteltu lemmikkimme aina kertoi tulleensa alas suorastaan iltatähdestä, kun hän sitä ennen oli pukeutunut omituiseen loistavaan pukuun ja vakuuttanut meille olevansa Phonodoree keijukainen. Nyt sinulla on parempaa tehtävää, Glory, ja niin kauan kuin lemmikkini on reipas ja tyytyväinen sekä menestyy hyvin tuossa suuressa kaupungissa, jossa hän tahtoo asua — —"

Kynttilä vapisi Gloryn kädessä, ja pienoinen, puolihimmeä makuuhuone näytti pyörivän hänen silmissään.

Anna-täti oli liittänyt jälkikirjoituksen: "Hauskaa, että huvittelet Lontoossa, mutta minua hiukan peloittaa, kun niin usein mainitset teatterin. Ole varovainen äläkä käy siellä usein, lapsi. Kirjoita meille sen seurakunnan pastorin nimi, johon kuulut, sillä isoisä varmaan tahtoisi kirjoittaa hänelle."

Sen jälkeen seurasi toinen jälkikirjoitus Rakel-tädiltä: "Sinä et virka enää mitään herra Drakesta. Kuuluuko hän rouva Jupen tuttavapiiriin ja hänkö sinua vie teattereihin?"

Kirjeessä oli vielä uudenvuoden kortti, johon oli kuvattu itämainen paimen laumansa etunenässä, ja alla seisoi: "Seuraa hänen jälkiänsä."

Mutta rouva Jupen sähisevä ääni kuului taas alhaalta, ja Gloryn kyyneleet kuivuivat silmänräpäyksessä. Hän meni alas, ja siellä olikin Aggie tekonahkaisessa takissaan, suuret, mustat höyhenet heiluen hatussa. Hän istui vierashuoneessa puodin takana, ja rouva Jupe puheli hänelle kuiskaamalla, tuttavallisen ja ymmärtäväisen näköisenä. Glory huomasi, kuinka hämillään Aggie oli ja kuinka kavalasti rouva Jupe vilkaisi häneen, ja silloin hänen mielensä kävi entistä mustemmaksi.

"Lähdetäänkö?" sanoi Glory, ja pari minuuttia myöhemmin astuivat tytöt yhdessä Sohoon päin. Hiljaisten katujen varsilla olevista pienistä temppeleistä tuli muutamia ihmisiä ulos, ja tulet kirkkojen ikkunoissa sammutettiin yksitellen. Aggie oli taas entisellään ja puheli Charliesta kulkiessaan nopein askelin, pieni pukulipas kädessä. Charlie olisi varmaan jossakin noista klubeista, ja hän saattaisi heidät tietysti kotiin illalla. Charlie ei vielä ollut täysi-ikäinen, ja siksi hänen isänsä ei tahtonut antaa hänen toimia omin päin. Mutta hän oli kirjurina eräässä metallivalimossa ja hänen vanhempansa asuivat kauniissa talossa, ja ehkä vielä kohta —

"Sanoitko, että moni, joka nyt on teatterissa, on aloittanut klubeissa?" sanoi Glory.

"Hyvin moni. Esimerkiksi Betty Bellman. Hän oli eräässä klubissa Old Compton kadulla, kun herra Sefton keksi hänet."

Aggien piti esiintyä sinä iltana kolmessa klubissa, ja tytöt olivat juuri saapuneet ensimmäisen ovelle. Se oli tunnetun puiston vieressä ja näytti ulkoapäin aivan tavalliselta talolta. Mutta ihmisiä tuli ja meni ovesta, jota ovenvartia yhtämittaa aukoi ja sulki. Keskellä eteistä seisoi kirjanpitäjä pöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri kirja, ja hän loi tuikean katseen jokaiseen tulijaan. Hän tunsi Aggien siellä esiintyväksi näyttelijäksi, mutta Gloryn täytyi maksaa kaksi penceä ja kirjoittaa nimensä kirjaan.

Talon ruokasali oli muutettu ravintolahuoneeksi tiskeineen ja viinikaappeineen. Kun tytöt olivat päässeet tunkeutumaan siellä seisovan ihmisjoukon läpi, tulivat he suureen, likaiseen huoneeseen, joka nähtävästi oli rakennettu entisen takapihan sijalle. Tässä huoneessa ei ollut ikkunoita eikä kattovaloa. Sen seinillä oli Garibaldin ja Viktor Emanuelin haalistuneet kuvat, ja peräseinälle oli rakennettu näyttämö ja etulava.

Se oli italialainen klubi, jonka jäsenet kokoontuivat sinne joka sunnuntai-ilta. Pienten pyöreitten pöytien ääressä istui pari kolme sataa tummaveristä parturia sekä ravintoloitsijaa vaimoineen ja lemmittyineen (enimmäkseen englantilaisia naisia), tupakoiden ja juoden sekä nauraen näyttämöesityksille.

Aggie meni kellarikerrassa olevaan pukuhuoneeseensa, ja Glory istui pöydän ääreen, jossa ennestään oli keltatukkainen nainen ja tummasilmäinen mies. Musta neekeri laski sukkeluuksia pörssimiehestä, vingutellen samalla banjoaan.

"Tuosta minä pidän", sanoi keltatukkainen nainen. "Se on lystiä eikä kestä iankaiken." Sitten hän kääntyi Gloryyn kysyen: "Laulatteko tekin tänä iltana?"

Glory pudisti päätään.

"Arvelin, että ehkä olitte tämän talon taiteilijoita. Esiinnyin itsekin ennen kuuluessani tanssijatarseuraan. Olen naimisissa nyt, mutta minusta on kumminkin hauskaa pistäytyä täällä sunnuntai-iltoina, kun kakarat nukkuvat."

Sitten Aggie tanssi pukutanssin, ja hänet palkittiin innokkailla kättentaputuksilla, hänen piti tulla takaisin ja tanssia uudestaan. Kun hän sitten taas ilmaantui hattu päässä ja takki yllään sekä pukulipas kädessään, läksivät tytöt yhdessä ulos. Kun he kulkivat ravintolahuoneen läpi, tarjosi moni siellä seisovista miehistä heille juotavaa, mutta vihdoin he pääsivät kadulle.

"Ne ovat hiukan sotkuisia nuo ravintolahuoneet, mutta isännät aina tahtovat tyrkyttää jotain esiintyjille, vaikkapa kupin kahvia."

"Pidätkö sinä tuommoisesta elämästä?" sanoi Glory hengäisten syvään.

"Hirveästi", sanoi Aggie.

Seuraava paikka, jonne he menivät, oli sveitsiläinen klubi, jokseenkin samanlainen kuin italialainenkin, mutta sali oli vielä likaisempi ja yleisönä oli ranskalaisia sekä sveitsiläisiä viinureita ja kevytmielisiä nuoria englantilaisia ompelijattaria. Tytöt olivat riisuneet hattunsa ja päällystakkinsa ja istuivat puettuina kuin nuket valkoisiin, kirjavilla nauhoilla koristettuihin musliinipukuihin. Eräs herra lauloi "postimiehen koputus"-nimisen laulun säestäen sitä hatulla ja mustareunaisella kirjekuorella. Eräs neiti, joka oli puettuna silkkitrikooseen ja päällystakkiin, lauloi "Maud"-laulun. Sitten Aggie tanssi pukutanssinsa, ja sen perästä lattia tyhjennettiin tanssisaliksi.

"Nyt ne alkavat tanssia sveitsiläistä tanssia", sanoi Aggie, "ja tanssin johtaja tahtoo minua myöskin mukaan, mutta minusta on innoittavaa antautua kaikkien noitten syleiltäväksi. Rupea sinä minun toverikseni."

"Pariksi minuutiksi vain", sanoi Glory hermostuneen iloisesti. Sitten alkoi tanssi.

Se oli jonkinmoista soitannollista "viimeinen pari ulos"-leikkiä, ja Glory huomasi kyllä pian, että hän joutui toisten pariksi ja että viinurit sekä heidän naisensa puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Hän tunsi heidän kosteat kätensä sekä heidän rasvaisen tukkansa tuoksun, ja eräänlainen fyysillinen tuska valtasi hänet.

"Mennään pois", kuiskasi hän.

"Mennään vain, onkin jo myöhä", sanoi Aggie, ja he tunkeutuivat ravintolahuoneessa hyörivien ihmisten läpi kadulle.

Viulujen vingutus, tanssin jyske ja raaka nauru kaikui vielä tuolta sisältä ummehtuneesta ilmasta, ja Glory tunsi pyörryttävää pahoinvointia.

"Sanoitko, että hyvienkin teatterien johtajat joskus käyvät noissa klubeissa?"

"Usein", sanoi Aggie hyräillen varieteelaulua ja käydä tipsutellen eteenpäin.

Heidän tullessaan Sohoon olivat kadut olleet pimeät ja hiljaiset, mutta nyt säteili valoa kaikista ikkunoista ja meluavaa kansaa liikkui katukäytävillä. Viimeinen klubi, jonne heidän piti mennä, oli saksalainen, ja tullessaan sen lähelle näkivät he miehen seisovan ovessa paljain päin ja katsovan kadulle.

"Se on Charlie", sanoi Aggie hypähtäen ilosta. Mutta heidän saapuessaan hänen luokseen oli hänen tumma otsansa rypyssä ja hän sanoi:

"Myöhään kuten ainakin! Kaksi noista kirotuista esiintyjistä ei ole tullut, ja minä olen sinua odotellen katsoa tuijottanut pitkin tuota helkkarin katua jos kuinka kauan!"

Aggie räpäytti silmiään aivan kuin hän olisi saanut iskun kasvoihinsa Charlielta, mutta siitä huolimatta hän nyökäytti vain päätään ja jäykisti alahuultaan sanoen:

"Marisee taas, niinkö? Minä taputtaisin sinua poskelle, Charlie, ellei kukaan näkisi."

Niin sanoen hän hävisi pukuhuoneeseen, ja Charlie otti Gloryn haltuunsa, avasi hänelle tien virvokehuoneen läpi, pyysi tarjota hänelle "lasin juotavaa" ja esitteli hänet "eräänä ystävänään" osoittaen ilmeistä omistusoikeuden ylpeyttä ihaileville tuttavilleen. "Sinulla ei ole hullumpi maku, Charlie", virkkoi joku. "Oh, sen uskon!" sanoi Charlie. Etulava oli koristettu Saksan ja Englannin lipuilla, seiniä koristi "Der Kaiser'in", hänen isänsä, isoisänsä, Bismarckin ja Moltken öljypainoskuvat, ja yleisönä oli enimmäkseen vilkkaita Saksan juutalaisia, naiset juhlapuvuissa, sekä Puolan juutalaisia ja myöskin hiukkasen muita muukalaisia.

Aggien tanssin aikana huomasi Glory, että kaksi muukalaista aivan toisesta maailmasta oli astunut sisään jääden seisomaan oven suuhun.

"Narreja", sanoi Charlie vilkaisten heihin olkansa yli vastaukseksi heidän katseisiinsa, "pyh, on niitä tuommoisia ennenkin nähty!"

Sitten tuli Aggie rasvaisen, kukilliseen liiviin puetun henkilön kanssa ja sanoi:

"Tämä on se minun ystäväni ja hän kyllä esiintyy, jos vain pyydätte."

"Jos neiti suvaitsee", alkoi rasvainen olento. Veri nousi Gloryn poskiin, ja ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui, oli Aggie ottanut hänen päällystakkinsa ja hattunsa, ja hän itse astui ylös näyttämön portaita.

Kuului muutamia kättentaputuksia hänen astuessaan esiin, mutta hänellä oli mieli vallan sekavana, ja kaikki näytti hänestä tapahtuvan monen penikulman päässä. Hän kuuli oman äänensä sanovan: "Arvoisat naiset ja herrat, teidän suosiollisella luvallanne tahdon matkia…" ja sitten vielä jotain. Tähän hetkeen saakka hänen hengityksensä oli ollut nopeata ja kuumaa, ja kurkku tuntui aivan kuivuvan, mutta yhtäkkiä katosi kaikki hermostus ja hän ojentautui kuin sotahevonen tappelussa.

Sitten hän lauloi. Se oli vain tavallinen katulaulu, jonka jokainen oli kuullut tuhansia kertoja. Hän lauloi "Ja neidon kultakiharat irrallaan aaltoili", kuten tehdastyttöjen oli tapana vetää sitä mennessään illalla kotiin työstään. Punaisilla nauhoilla ja leveillä höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, käsikoukussa huolimattomasti kävellen, äänet kimeinä — jokainen näki ne edessään, jokainen näki, jokainen tunsi ne, ja jo ensimmäisen värssyn loputtua yleisö kirkui ja huusi ilosta.

Glorya pyörrytti, mutta hän saattoi kumminkin hillitä itsensä. Hän naurahti ääneensä kumartaessaan yleisölle värssyjen välillä. Muutamassa minuutissa laulu oli lopussa. Väki potki, vihelsi, kirkui ja huusi "bravo". Mutta Glory istui näyttämön juuressa kasvot vääntyneinä kuin ruumiillisesta tuskasta. Ensimmäisen onnistumishuumauksen jälkeen valtasi hänet häpeä tuon kaiken johdosta. Hän huomasi, kuinka syvälle hän oli vaipunut, ja häntä kauhistutti ja peloitti. Melu, käsien pauke, raa'at kasvot, raaka nauru, raaka laulu, sunnuntai-ilta, hänen oma syntymäpäivänsä! Tuo kaikki valtasi hänet kuin painajainen yöllä, jäsen takana piili toisia muistoja — Glenfaba, herttainen, yksinkertainen koti, vanha pastori poltellen tupakkaa työhuoneen lieden ääressä ja katsellen iltatähteä — ja sitten John Storm sekä kirkonkellojen kaiku Bishopsgatella! Hän istui siinä hetkisen kasvot hehkuen ja tuijotti avutonna eteensä ihmisten kerääntyessä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja huutamaan hänen korviinsa kesken huumaavaa melua: "Teidän täytyy vielä kerran esiintyä!" Sitten hän purskahti hillittömään itkuun.

"Pois tieltä! Neiti ei voi laulaa nyt", sanoi joku, ja Glory avasi silmänsä.

Se oli toinen niistä molemmista herroista, jotka olivat seisoneet oven suussa.

"Ach Gott! Tehän se olette! Ettekö tunne minua, hoitajatar?"

Se oli herra Koenig, urkuri.

"Oi taivas! Mitä te täällä teette, lapsi? Kaksi kuukautta sitten minä teitä sairashuoneesta kysyin ja johtajattarelle kirjoittanut olen, mutta te olitte mennyt. Koko Lontoosta sitten teitä hakenut olen. Missä te asutte?"

Glory sanoi hänelle osoitteensa, ja Koenig kirjoitti sen muistiin.

"Huh! Nero tupakkapuodissa! Minun vaimoni teidät pois sieltä hakemaan tulee. Hän on hyvä nainen ja teidän täytyy kaikki tehdä, mitä hän käskee, mutta hän ei ole musikaalinen ja viisas kuin te. Siunatkoon minun sieluani. Laulamassa sunnuntai-klubissa! Tiedättekö, lapseni, että teillä on ääni ja lahjoja, suuria lahjoja! Tarvitsee harjoitusta — jaa — ah! Mutta mitä te tahdotte lisää? Tässä, minä olen, Karl Koenig! Minä hyvin huonoa englannin kieltä puhun, mutta minä hyvin hyvästi musiikkia opettaa osaan. Minä tahdon teitä opettaa samoin kuin muita neitoja, jotka monta puntaa maksavat. Tiedättekö kuka minä olen?"

Kyllä Glory sen tiesi — hän oli Pyhäin miesten kirkon urkuri Belgraviassa.

"Puh! Minä myöskin säveltäjä olen. Minä kirjoitan lauluja, ja kaikki englantilaiset niitä laulavat. Minulla on myöskin lauluseura ja siihen teitä tarvitsen. Minä Englannin hienoimmissa taloissa käyn, lordien, ministerien, prinssien kodeissa. Te saatte minun kanssani tulla. Teidän äänenne on sopraano — ei, mezzosopraano — ja se kasvamaan tulee. Minä sen hioa tahdon, ja kun se valmis on, tahdon esiintymään teidät viedä. Mutta nyt tästä paikasta poistua täytyy teidän, eikä koskaan takaisin tulla, taikka minä vielä enemmän suuttumaan rupean."

Sitten Glory nousi, ja Koenig saattoi hänet ovelle, Gloryn sydän oli rohkaistu ja silmät säihkyivät. Aggie oli virvokehuoneessa. Koska illan työ oli lopussa, oli hän pukeutunut taas tavalliseen pukuunsa pyyhkimättä kumminkaan pois poskimaalia, ja nyt hän nauroi iloisesti miesjoukossa kiusatakseen Charlieta, joka vielä oli pahalla päällä ja ryypiskeli myymäpöydän ääressä. Gloryn tullessa huiskutti Aggie hansikastaan ja sanoi: "Etkö tule saattamaan meitä kotiin, Charlie?"

"En", sanoi Charlie.

"Minnekä sinä siis menet?"

"En minnekään, minne sinä voisit tulla."

Aggien silmät täyttyivät kyynelillä, ja hän repäisi napin hansikkaastaan, mutta pakotti itsensä nauramaan vastatessaan: "Älä usko, poikaseni, että tahdomme tunkeutua sinun niskoillesi. Kysyin vain. Tra-la-laa!"

Oli puoliyö ja kaduilla oli vähän ihmisiä, mutta soittoa ja tanssia kuului melkein jokaisesta avonaisesta ovesta ja ikkunasta.

Aggie itki. "Se on klubien pahin puoli", sanoi hän, "että ne aina houkuttelevat nuoret miehet pelihelvetteihin. Ja mies aina pääsee niihin pujahtamaan."

Kun he kulkivat sveitsiläisen klubin ohi, heitettiin joku sieltä ulos kadulle, ja hän huusi epäselvällä äänellä: "Päästä irti kurkkuni, tai muserran sinut!" Kauempana hoiperteli kolme aivan nuorta tyttöä pitkin katua syleillen kahta vertaa useampaa miestä ja lallatellen nuotitonta laulua.