V.

"Minä tahdon olla köyhä kuin köyhä ainakin", sanoi John Storm itsekseen lähestyessään päämiehensä taloa Eaton Placen varrella, mutta seuraavana aamuna hän heräsi makuuhuoneessa, joka ei juuri vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä oli köyhyydestä. Miespalvelija toi sisään kuumaa vettä ja teetä sekä lausui tervehdyksen kanonikolta, joka eilisiltana oli käskenyt sanoa, että hän toivoi näkevänsä herra Stormin työhuoneessaan aamiaisen jälkeen.

Työhuone oli kallisarvoisesta sisustettu kamari John Stormin makuuhuoneen alla. Sen matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita voinut kuulla, ja tuolien selkämyksillä riippui tiikerinnahkoja. John Stormin astuessa sisään tuli häntä vastaan iloisen näköinen keski-ikäinen mies, parta huolellisesti ajettuna ja kultasankaiset silmälasit nenällä. Hän tervehti ylenpalttisen kohteliaasti.

"Tervetuloa Lontooseen, rakas herra Storm. Kun Pääministerin kirje tuli, sanoin tyttärelleni, Felicitylle — te saatte aivan kohta tavata hänet — että uskon varmasti meistä tulevan hyvät ystävät — minä sanoin, 'on todellakin ilo, lapseni, jos voin täyttää rakkaan kreivi Erinin pienimmänkään toiveen, ja minä olen ylpeä siitä, että saan olla auttamassa taipaleelle, joka varmaan on oleva loistava ja erinomainen'."

John Storm mutisi jotain vastaukseksi.

"Toivon, että olette tyytyväinen huoneisiinne, herra Storm?"

John Storm ei ollut odottanut eikä toivonut niin paljoa.

"Ah, niin, vaatimattomia, mutta mukavia. Ja pitäkää niitä joka suhteessa ominanne, joissa voitte vastaan ottaa ketä mielenne tekee ja olla oma herranne. Tämä talo on kyllin suuri. Meidän ei tarvitse tavata toisiamme useammin kuin haluttaa, joten emme voi joutua riitaan. Ainoa vero, jonka aina syömme yhdessä, on päivällinen Älkää odottako paljoa. Yksinkertaista, mutta terveellistä — muuta en voi luvata teille näin papin perheessä."

John Storm vastasi, että hänestä oli aivan samaa mitä hän söi, eikä hän puoli tuntia päivällisen jälkeen enää tiennyt mitä hän oli syönyt. Kanonikko nauroi ja aloitti uudelleen:

"Minä arvelin parhaaksi antaa teidän asua meidän luonamme, koska te olette vieras Lontoossa, vaikka totta puhuen ei koskaan muut kuin yksi ainoa apulaisistani ole asunut luonani. Hän on täällä nytkin. Kohta saatte tavata hänet. Hänen nimensä on Golightly, vaatimaton kunnon nuori mies, tullut jostakin pikku yliopistosta luullakseni. Varsin hyödyllinen hän on ja pitää paljon minusta ja tyttärestäni, mutta tietysti hän kuuluu aivan toiseen piiriin ja — hm —"

Oli omituista, että puhuipa kanonikko mistä aineesta tahansa, hän aina lopetti puhumalla itsestään.

"Minä lähetin pyytämään teitä tänne nyt (kun minulla ei eilen ollut tilaisuutta tavata teitä), että saisin kertoa teille hiukan järjestelmästämme ja teidän omista velvollisuuksistanne… Minä olen kuuden pappismiehen päällysmies."

John Storm ei hämmästynyt. Suurta saarnaajaa tietysti köyhät ympäröivät joukoittain pyytäen häneltä apua ja johtoa.

"Meillä ei ole mitään köyhiä seurakunnassamme, herra Storm."

"Eikö mitään köyhiä?"

"Päinvastoin; hänen majesteettinsa itse kuuluu minun seurakuntalaisiini."

"Se on tietysti suuri suru teille."

"Jaa köyhätkö? Niin, niin, tietysti. Onhan meillä tietysti armeliaisuuslaitoksia, semmoisia kuin esim. tyttökoti Sohossa, jonka rouva Gallender on perustanut. Hän on vanha arvokas skotlantilainen rouva, hiukan omituinen ja merkillinen, mutta rikas, hyvin rikas ja vaikuttava. Minun apulaispapeillani on tosin tarpeeksi työtä kirkkotehtävissämmekin. Täällä on esimerkiksi säätyläisnaisten seura, taideompeluseura, kukkakoristeseura, puhumattakaan tytärkirkoista ja sairashuoneista, sillä minun mielestäni aina — hm —"

John Storm oli ollut omissa ajatuksissaan, mutta kuullessaan sairashuoneita mainittavan nosti hän katseensa innokkaasti.

"Niin, sairashuoneet. Teidän omiin toimiinne kuuluu juuri pääasiallisesti papin tehtävät meidän oivallisessa Martan Viinitarhan sairaalassa. Teillä on kaikkien sairaiden ja sairaanhoitajattarien sielunhoito — niin, myöskin sairaanhoitajattarien — kaikkine alaosastoineen, aivan niinkuin se olisi teidän oma seurakuntanne. 'Tämä on minun seurakuntani', saatte sanoa ja kohdella sitä sen mukaan. Koska te ette ole täydellisesti vihitty papiksi, ette saa hoitaa sakramentteja, mutta teillä tulee olemaan yksi saarna joka päivä, vuorotellen kullakin osastolla. Niitä on seitsemän, ja siis kullakin tulee olemaan yksi saarna viikossa, sillä minä olen aina sanonut, että harvemmin ei —"

"Mutta riittääkö se?" sanoi John. "Minä hyvin mielelläni —"

"No niin, saadaan nähdä. Keskiviikko-iltana meillä on jumalanpalvelus kirkossa; sinne voivat tulla ne hoitajattaret, joilla ei ole silloin yövalvontaa. Niitä on noin viisikymmentä kaikkiaan, hyvin omituinen joukkio. Onko sivistyneitä heidän joukossaan, kysytte. On kyllä, säätyläisten lapsia, mutta myöskin muista kansanluokista. Te olette vastuussa heidän henkisestä tilastaan. Katsokaamme — tänään on perjantai — sopiiko teille saarnata ensi keskiviikkona? Mitä mielipiteisiin tulee, on minun seurakunnassani kaikenlaatuisia väri-vivahduksia. Siksi vaadin apulaisiltani ankarasti keskitien kulkemista — aina keskitietä. Messuatteko te?"

John Storm oli taas omissa mietteissään, mutta hän älysi kumminkin vastata kieltävästi.

"Sepä vahinko; meidän orkesterimme on erinomainen — kaksi ensimmäistä viulua, yksi alttoviulu, klarinetti, sello, bassoviulu, torvet ja rummut ja tietysti urut. Meidän urkurimme on itse —"

Tänä hetkenä nuori pappi astui huoneeseen anteeksi pyytäen ja kumartaen alamaisesti.

"Ah, tässä on herra Golightly — hm — hm — vapaasukuinen herra pastori Storm. Teidän tulee saattaa herra Storm kirkkoomme sunnuntaina."

Herra Golightly sanoi asiansa. Se koski urkuria. Hänen vaimonsa oli tullut sanomaan, että mies oli viety sairashuoneeseen jonkin vähäpätöisen leikkauksen takia, ja nyt oli vaikeata saada laulajaa vuorolauluun sunnuntaiaamuna.

"Sepä nyt on harmillista. Käskekää vaimo tänne." Apulainen poistui takaperin. "Suokaa anteeksi, herra Storm. Tyttäreni Felicity — ah, tuossa hän onkin."

Pitkä nuori nainen astui huoneeseen silmälasit nenällä.

"Tässä on meidän uusi asukkaamme, herra Storm, rakkaan lordi Erinin veljenpoika. Felicity, lapseni, sinä voit lähteä herra Stormin kanssa seurakuntalaistemme luo esittämään häntä, sillä minä olen aina sanonut, että nuori pappi Lontoossa —"

John Storm mutisi jotain pääministeristä.

"Menette ensin tervehtimään setäänne, niinkö? Se on vallan oikein. Ensi viikollakin ennättää käydä muita katsomassa. Niin, niin. Astukaa sisään, rouva Koenig!"

Nöyrän näköinen, keski-ikäinen vaimo seisoi ovikäytävässä. Hän oli tumma ja hänellä oli syvät, loistavat silmät, joitten kostea katse muistutti vanhaa väsynyttä rottakoiraa.

"Tämä on meidän urkurimme ja kapellimestarimme vaimo. Hyvästi, herra Storm. Sydämellisimmät terveiset pääministerille, ja ohimennen määrätkäämme, että aloitatte työnne sairashuoneessa maanantaina."

* * * * *

Erinin kreivi, Englannin pääministeri, asui ahtaassa, vaatimattomassa ministerihotellissa Downing-kadun varrella. Vaikka hän oli ulkonaisesti kirkon päällikkö, jolla oli oikeus määrätä piispoja ja korkeimpia virkamiehiä, oli hän salainen epäilijä, joskaan ei suorastaan ivaillut uskonnollisia asioita. Siihen oli etupäässä syynä hänen nuoruutensa vaiheet. Tuo taistelu velvollisuuden ja intohimon välillä, joka oli vienyt lemmityn naisen uskonnon helmaan, oli ajanut hänet päinvastaiseen suuntaan, jättäen syvän yksinäisyyden kuilun hänen sieluunsa. Hän ei ollut tavannut veljeänsä usein tuon surullisen ajan jälkeen eikä veljensä poikaa ollenkaan. Sitten John oli kirjoittanut: "Kohta minua sitoo pappiuden ankara side", ja silloin pääministeri oli pitänyt velvollisuutenaan jollakin lailla auttaa veljensäpoikaa.

Kun palvelija nyt ilmoitti, että John tahtoi tavata häntä, tunsi hän sydämessään outoja, lämpimiä tunteita. Hän nousi seisomaan odottaen. Nuori mies, jolla oli äitinsä kasvot ja intoa hohtavat silmät, astui pitkää käytävää pitkin.

John Storm tapasi setänsä suuressa vanhassa vastaanottohuoneessa, jonka akkunat olivat pieneen puutarhaan ja Green Parkiin päin. Erinin kreivi oli laiha, vanha mies, harvatukkainen, ja kasvot kuin kuolleella. Hän ojensi kätensä hymyillen. Käsi oli kylmä ja hymy oli puoleksi kyyneleinen, puoleksi synkkä.

"Sinä olet äitisi näköinen, John."

Johnin mieleen ei ollut jäänyt mitään muistoa äidistä.

"Kun minä viimeksi näin hänet, olit sinä kapalolapsi ja hän oli nuorempi kuin sinä olet nyt."

"Missä näitte hänet, setä?"

"Kirstussa. Tyttö-parka."

Pääministeri työnsi muutamia papereita sanoen:

"No niin. Voinko auttaa sinua jollakin tavalla?"

"Ette, setä. Tulin vain kiittämään teitä entisistä avuistanne."

Pääministeri viittasi keskeyttävästi:

"Minä melkein olisin toivonut, että olisit valinnut toisen uran, John; mutta onhan kirkossakin tilaisuutta edistyä, ja jos minä voin jollakin tavalla —"

"Minä olen tyytyväinen — enemmän kuin tyytyväinen", sanoi John. "Minun vaalini perustuu toivoakseni vakavaan kutsumukseen. Jumalan työtä on paljon, setä, ja kaikkein eniten Lontoossa. Siksi olen niin kiitollinen teille."

John nojautui eteenpäin tuolissaan toinen käsi ojennettuna.

"Ajatelkaapa, setä! Tämän äärettömän kaupungin viidestä miljoonasta asukkaasta tuskin yksi miljoona käy kirkoissa ja rukoushuoneissa. Ja ajatelkaapa heidän aineellista tilaansa. Satatuhatta elää alituisessa puutteessa, vähitellen nääntyäkseen nälkään joka päivä, joka tunti. Neljäsosa kaikista Lontoon vanhuksista kuolee kurjuudessa. Eikö siinä ole työtä tarpeeksi? Jos tahtoo kuolla maailmalle — jättää perheensä ja ystävänsä — mennäkseen työhön ikipäiviksi — kuin omaan kuolemaansa —"

Pääministeri kuunteli innokasta nuorta miestä, joka puhui äitinsä äänellä. Sitten hän virkkoi:

"Olen pahoillani."

"Pahoillanne?"

"Pelkään erehtyneeni."

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Olen toimittanut sinut väärään paikkaan, John. Kun kirjoitit minulle, otaksuin tietysti, että olit valinnut kirkon virkaurasi tähden, ja tahdoin auttaa sinua eteenpäin. Tunnetko ollenkaan esimiestäsi?"

John oli vain kuullut hänestä puhuttavan suurena saarnamiehenä — kuullut sanottavan, että hän oli noita harvoja, joille oli suotu puhujataito.

"Aivan niin!" Pääministeri naurahti hiukan katkerasti. "Mutta salli minun kertoa sinulle vähän hänestä. Hän oli köyhänä varapastorina seurakunnassa, jonka papinviran antaja [Englannin ylimystöllä on omistusoikeus useihin papinvirkoihin, joita he mielivaltaisesti saavat antaa kenelle tahtovat. Suoment. muist.] sattui olemaan nainen. Pastori meni naimisiin tämän vallasneidin kanssa. Vaimo kuoli pian, ja pastori osti itselleen seurakunnan Lontoossa. Sitten hän palkkasi vanhan näyttelijän, joka — hm, opetti häntä kielillä puhumaan. Sen jälkeen hänestä on tullut muotisaarnaaja, joka käy ahkeraan ylhäisten kodeissa. Kymmenen vuotta sitten hän sai kanonikon arvonimen, ja joka kerta kun hän kuulee piispannimityksestä, huokaa hän kyynelsilmin: 'Minä en ymmärrä, mitä rakkaalla kuningattarellamme on minua vastaan'."

"No niin, setä?"

"Niin, jos minä olisin tietänyt sinun mielipiteistäsi, en olisi lähettänyt sinua kanonikko Wealthyn luo. Vaikka minä en todellakaan tiedä, missä nuori mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla… Minä pelkään, että kirkolla on monta kanonikko Wealthyä."

"Taivas sen estäköön", sanoi John. "Tietysti on olemassa fariseuksia nyt, samoin kuin Kristuksen aikoina, mutta kirkko on kumminkin valtion tukena."

"Valtion toukkana, sano niin, poikaseni — joka jyrsii sen sydäntä ja kaikkia elimiä."

Pääministeri naurahti taas hiukan katkerasti. Sitten hän vilkaisi äkkiä Johnin punastuviin kasvoihin sanoen:

"Mutta väärin tekee vanha mies, kun valaa sappea nuorukaisen innostukseen."

"Sitä ette voi tehdä, setä", sanoi John, "sillä Jumala on kaiken johtaja, niin hyvän kuin pahankin, ja Hän kääntää kaiken kunniakseen. Antakoon Hän vain voimaa meille kestämään maanpakolaisuudessamme —"

"Minä en pidä siitä, John, että puhelet tuolla tavalla. Minä kyllä arvaan mihin ollaan menossa. Siinä asiassa on runsaasti puuhaajia — englantilais-katolilaisiksi he sanovat itseään! No niin, muistapas saksalaista sananlaskua, joka sanoo: 'jokaisessa pappisessa piilee paavinen'… Ja jos sinä aiot jäädä kirkon palvelukseen, John, en ymmärrä, miks'et voisi olla järkevä ja mennä naimisiin. Totta puhuen, minä olen vain vanha, yksinäinen mies, siitä ei päästä, ja jos sinun äitisi poika antaisi minulle niin sanoakseni lapsenlapsen — hm?"

Pääministeri oli naurahtaa taaskin.

"Niin, John — säälittää minua — tuommoinen komea poika. Eikö olekaan enää maailmassa suloisia nuoria tyttöjä? Ovatko ne kaikki olleet ja menneet sen jälkeen kun minä olin nuorena? Minä voisin avata sinulle laajan valintapiirin. Kun näet on kyllin korkeassa asemassa, niin… toden totta, minä lupaan sinulle — sinä saat kenen tahansa, rikkaan tai köyhän, tumman tai vaalean —"

John Storm istui kuin piinapenkillä. Nyt hän nousi lähteäkseen. "Ei, setä", sanoi hän matalalla äänellä, "minä en koskaan mene naimisiin. Nainut pappi on sidottu elämään liian monella siteellä. Hänen rakkautensa vaimoonsakin on side. Ja sitten seuraa rakkaus maailmaan, sen rikkauksiin, sen kiitokseen ja kunniaan —"

"No niin! No niin, emme puhu siitä sen enempää. Se on tietysti parempi kuin vallaton elämä, jota useimmat nuoret miehet nykyään näyttävät viettävän. Mutta entä sinun pitkä kasvatuksesi ulkomailla, ja nyt isäparkasi on jäänyt aivan yksin omiin hoiviinsa. Hyvästi, poika. Tule joskus minua tervehtimään. Kuinka sinä olet äitisi näköinen joskus! Hyvästi!"

Kun vastaanottohuoneen ovi sulkeutui John Stormin jälkeen, mietiskeli pääministeri: "Poika-parka, hän luo itselleen paljon sydänkipua vielä."

John Storm kulki katua pitkin sanoen itsekseen: "Kuinka omituista, että hän puhui minulle tuolla tavalla. Mutta Jumalan kiitos, se ei pannut sydäntäni kertaakaan värähtelemään. Kaikki semmoinen kuoli minussa vuosi sitten."

Sitten hän kohotti päätään ja hänen askelensa kävivät keveiksi. Syvällä jossakin salaisessa sydänsopukassa nousi ylpeä ajatus: "Glory saa nähdä, että maailman kieltäminen on maailman omistamista — että mies voi olla köyhä ja kumminkin koko maailman kuningaskunnat ovat hänen jalkainsa juuressa."

Hän läksi Westminster-sillan asemalta maanalaista rautatietä kotiinsa päin. Oli keskipäivä ja rautatiellä suuri tungos. John oli reippaalla mielellä ja puheli kaikkien naapuriensa kanssa. Hänen astuessaan pois Viktoria-asemaila tuli kanonikko häntä vastaan. John tervehti häntä hiukan mielenosoituksellisesti. Kanonikko vastasi jokseenkin väkinäisesti ja astui sitten ensi luokan vaunuun.

Kulkiessaan Eaton Placeen päin näki John Storm väkijoukon seisovan katsomassa jotain katukäytävällä. Siinä makasi vanha vaimo, risainen, likainen olento, kasvot nääntyneet, kalpeat. "Onko tapahtunut tapaturma?" kysyi eräs herra, ja joku vastasi: "Ei, hän pyörtyi." "Miksei kukaan vie häntä sairashuoneeseen?" sanoi sama herra, ja sitten hän leviitan lailla poikkesi toiselle puolen katua. Teurastajan rattaat rämisivät ohi, ja teurastaja hyppäsi alas sanoen: "Poliisia ei ole milloinkaan saatavana, kun sitä tarvittaisiin."

"Mutta sitäpä ei tarvitakaan täällä, ystäväni", sanoi ääni ulkoapäin. Sanoja oli John Storm, joka tunkeutui ihmisjoukon läpi.

"Tahtoisiko joku ystävällisesti koputtaa ovelle?" Hän nosti vanhuksen käsivarsilleen ja kantoi hänet kanonikon taloon. Miespalvelija näytti kauhistuneelta. "Ilmoittakaa minulle, koska kanonikko palaa kotiin", sanoi John marssien matoilla peitettyjä portaita myöten ylös huoneisiinsa.

Tunnin kuluttua avasi vanha eukko silmänsä sanoen:

"Onko mitään tapahtunut? Mikä on hätänä? Onko tämä työkoti?"

Nähtävästi nälän tuottama heikkous oli syynä pyörtymiseen. John Storm alkoi syöttää vanhukselle kananpaistia ja maitoa, jota oli tuotu hänelle toiseksi aamiaiseksi.

Iltapäivällä hän kuuli kanonikon äänen ja askelet alakerrasta. Hän meni alas työhuoneeseen ja oli aikeessa koputtaa ovelle, mutta ääntä yhä kuului sisältä, milloin kovempaa, milloin hiljempaa. Vihdoin hän lyhyen vaitiolon aikana koputti, ja melko närkästynyt ääni huusi: "Sisään!"

John Storm tapasi kanonikon käsikirjoitus kourassa lausumassa sunnuntain saarnaa. Se hämmästytti nuorta pappia, mutta hän rupesi ymmärtämään, mitä pääministeri oli hänelle kertonut kanonikon kielillä puhumisesta.

Kanonikon otsa oli synkkä. "Tekö siellä? Kovin ikävää nähdä teidän astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta tänään, herra Storm."

John vastasi, että se oli köyhäin luokka ja siksi myöskin hänen.

"Te olette liian vaatimaton, herra Storm. Ja totta puhuen, minä en pidä siitä, että minun apulaiseni —"

John oli häpeissään. "Jos mielipiteenne ovat semmoiset, herra kanonikko", sanoi hän, "en tiedä, mitä sanottekaan saatuanne kuulla, mitä minä vielä olen tehnyt."

"Minä kuulin siitä ja myönnän, ettei se minua miellyttänyt. Olkoonpa teidän vanha turvattinne kuka tahansa, minun kotini ei ole sopiva paikka hänelle. Minä kannatan armeliaisuuslaitoksia semmoisten tapahtumien varalle, ja minun täytyy pyytää teitä mitä kiireimmin toimittamaan hänet sairashuoneeseen."

John oli sanatonna. "Hyvä, koska se on teidän tahtonne, herra kanonikko; minä vain ymmärsin, että sanoitte minun huoneitteni olevan… Paitsi sitä täyttää tuo eukkoparka paikkansa yhtä hyvin kuin kuningatar Viktoriakin, ja ehkäpä enkelit suojaavat toista yhtä hyvin kuin toistakin."

Seuraavana päivänä John Storm meni katsomaan eukkoa Martan Viinitarhan sairaalaan ja näki siellä johtajattaren, ylilääkärin ja koko joukon sairaanhoitajattaria. Jokainen tiesi hänen seikkailustaan. Pari kertaa hän huomasi hiukan sääliviä katseita, joskus kuului naurun kikatusta. Hänen seisoessaan eukon vuoteen ääressä mutisi tämä: "Minä tiesin, ettei se ollut työkoti, kultaseni. Hän puhui niin ystävällisesti ja puristi kättäni."

Kulkiessaan osastojen läpi hän oli hakenut tuttuja kasvoja, mutta ei löytänyt niitä. Mutta nyt hän yht'äkkiä huomasi nuoren tytön pumpulisessa hoitajatarpuvussa, valkoinen esiliina edessä, seisovan äänetönnä vuoteen ääressä. Se oli Glory, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

"Te ette saa tehdä sillä lailla", sanoi tyttö kiihkeästi; "minä en voi kestää sitä". Hän polki jalkaansa. "Ettekö te näe, että kaikki täällä —"

Yhtäkkiä hän käännähti ympäri ja oli mennyt pois ennenkuin John ennätti vastata. Glory häpesi häntä. Ehkä Glory oli puolustanut häntä! Veri nousi nuoren papin päähän, ja hänen poskensa hehkuivat. Glory! Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, eikä hän uskaltanut katsoa tytön jälkeen, mutta hänen teki mieli suudella vanhaa vuoteella makaavaa eukkopoloista.

Sinä iltana hän kirjoitti saaren pastorille: "Glory on pannut pois kotipukunsa ja hän on somempi kuin koskaan hoitajattaren valkoisessa, yksinkertaisessa puvussa. Hänen toimensa on jalo. Jumala suokoon hänelle voimia siihen." Sitten hän kirjoitti ulkonaisen uskonnon erehdyksistä ja kuinka mahdotonta on palvella Jumalaa ulkonaisilla uskonnollisilla menoilla. "Mutta joskin meillä on publikaaneja ja fariseuksia nyt, kuten Kristuksen aikoina, niin sitä enemmän työtä on sellaisilla, joita elämä ei houkuttele ja joille kuolema ei ole kauhistus. Minä kiitän Jumalaa, että olen niinkin paljon kuollut maailmalle… Minä koetan täyttää lupaukseni ja pitää Glorya silmällä. Lakkaamatta koetan rukouksilla taistella perkelettä vastaan. Sen on täällä niin helppo saada jalansijaa nuoren tytön sydämessä. Tämä suuri maailma on niin täynnä turhuutta, huvituksia, komeutta, loistoa — kummako on, jos eloa ja reippautta uhkuva nuori, kaunis tyttö tuntee kiihkeätä halua heittäytyä sen helmaan. Perkele on Lontoossa viettelevämpi kuin missään."