I.

Pyhän Getsemanen yhdistys, enimmäkseen tunnettu nimellä "Bishopsgaten isät", oli noita lukemattomia luostarin tapaisia laitoksia Englannin kirkossa, jotka syntyivät tuon suuren, oxfordilaisliikkeeksi sanotun henkisen virtauksen johdosta. Useimmat noista laitoksista hävisivät ulkonaisen pakon alaisina, monet murtuivat sisällisten eripuraisuuksien tähden ja ainoastaan harvat jäivät eloon salaisina veljeskuntina, totellen sääntöjä, joita jäsenet eivät koskaan muille ilmoittaneet. Noitten jäsenten sanottiin käyttävän jouhipaitaa lähinnä ruumista ja piiskaavan itseään kurituspiiskoilla.

Näistä luostarimaisista laitoksista Pyhän Getsemanen yhdistys oli ollut aikaisimpia, ja nyt se oli kaikista vanhin, vaikka sen oli pitänyt taistella sekä reformeeratun kirkon traditsioneja että myöskin itse ajan henkeä vastaan asettaessaan rukouspaikkansa melkein pörssin ovien edustalle, tuohon hurjimman kiihkon pesäpaikkaan, maailman sähkövirtojen lähtökohtaan.

Sen perustaja ja ensimmäinen johtaja oli ollut terästarmoinen mies, joka oli murtanut tiensä kirkollisen oikeudenkäynnin ja yleisön vihan, vieläpä oman sukunsakin vainon läpi, vaikka tämä vaino oli mennyt niin pitkälle, että hänen oma veljensä oli koettanut sulkea hänet houruinhuoneeseen muka mielenvikaisena. Hänen ensimmäinen oppilaansa ja hartain kannattajansa oli ollut pastori Charles Frederik Lamplugh, Cambridgen yliopiston jäsen, joka oli äskettäin vihitty papiksi omistettuaan sitä ennen voimansa maailman palvelukseen ja saatuaan, kuten huhu tiesi kertoa, ikuisen sydänhaavan eräässä rakkausasiassa.

Kun tämä seura oli saanut tunnustetuksi olemassaolo-oikeutensa kirkossa ja ihmisten puhe oli tauonnut, läksi äskenmainittu opetuslapsi Amerikkaan, jossa hän perusti veljeskunnan haaraosaston, tullen itse suureksi ja kuuluisaksi. Hyödyllisen toimintansa ja kunniansa kukkuloilta hänet äkkiä kutsuttiin takaisin emämaahan. Tämä hallintovallan toimenpide herätti suurta harmia ja vastustusta hänen ihailijoissaan, mutta hän totteli, jätti kunnian ja maineen Amerikassa ja palasi koppiinsa Lontooseen, jossa ulkomaailma ei tietänyt mitään hänestä, kunnes veljeskunnan perustaja ja johtaja kuoli ja veljet valitsivat Lamplughin johtajakseen.

Isä Lamplugh oli nyt seitsenkymmenvuotias, niin hellä käytökseltään, niin herttainen luonteeltaan, niin hurskas elämässään, että kun hän astui huoneestaan sanoakseen John Stormin tervetulleeksi Bishopsgate-kadun veljestöön, nuoresta papista tuntui kuin vanha isä olisi tuonut tuulahduksen taivaasta jo vaatteittensa kahinassa ja kuin hän olisi tullut suorastaan pyhimpien pyhätöstä.

"Tervetuloa! Tervetuloa!" sanoi hän. "Minä tiesin teidän tulevan, minä olen odottanut teitä. Kun ensi kerran teidät näin, sanoin itselleni: 'Tuossa on mies joka kantaa taakkaa, maailma ei voi tuollaista sydäntä tyydyttää, kerran hän luopuu siitä'."

John oli ennen ollut siellä, mutta ainoastaan lepäämässä. Nyt hän sen sijaan heti yhtyi veljeskunnan elämään. Päätettiin, että hänen piti ensin olla pari kolme kuukautta kokelaana, sitten hän saisi tehdä vuoden ajaksi sitovan noviisivalan ja lopuksi, jos kävisi ilmi, että hänen kutsumuksensa oli todellinen, hän saisi lopullisesti antautua toimeensa vannomalla nuo kolme elinkautista valaa, köyhyyden, siveyden ja kuuliaisuuden valat.

Veljeskunnan koti oli noita vanhoja Lontoon taloja kaupungin sydämessä, jotka rakennettiin alkuaan luultavasti kirkon mahtimiesten palatseiksi, mutta joutuivat sittemmin Lontoon kauppiaitten ja heidän apulaistensa asunnoiksi ja vihdoin useissa tapauksissa alentuivat makasiineiksi ja varastohuoneiksi sekä köyhien vuokrakasarmeiksi. Puheenaoleva rakennus oli muodoltaan samanlainen kuin ennen vanhoina aikoina, mutta veljet eivät yrittäneetkään ylläpitää sen entistä komeutta. Luostarin sisustus oli mitä yksinkertaisinta laatua. Puuveistoksilla kaunistetut tammiportaat olivat kyllä jälellä, mutta ei ollut mattoja niitä peittämässä; paneeleilla ja parkettilattioilla kaunistetut eteiset olivat tyhjät, muita koristuksia ei näkynyt siellä kuin yksi ainoa tammipuitteilla kehystetty taulu, joka kuvasi Kristuksen orjantappurakruunuista päätä. Mäntyinen rasia yksinkertaisine kelloineen oli naulattu kukkamaalauksilla koristetun kattopienan alle, ja kellon vieressä riippui lause: "Herra, kuka saa asua sinun tabernaakkelissasi, kuka saa levätä sinun pyhällä kukkulallasi? Hän joka elää nuhteetonta elämää." Entinen ruokasali oli nyt kokoushuoneena, laajat makuuhuoneet olivat jaetut koppeihin, ja korridoorien seinät, joita kalliit matot ennen muinoin peittivät, olivat nyt valkoisiksi maalatut ja niihin oli kirjoitettu: "Hiljaa käytävissä."

Tässä köyhyyden ja arvokkuuden, entisen komeuden ja nykyisen yksinkertaisuuden kodissa elivät veljet yhteiskuntana. Heitä oli kaiken kaikkiaan neljäkymmentä, nimittäin kymmenen maallikkoveljeä, kymmenen noviisia ja kaksikymmentä isää. Maallikkoveljet, joilla oli oma johtajansa, saivat harvoin mennä kaduille. Heidän piti puhdistaa huoneet, leipoa leipä ja keittää ruoka niistä aineksista, jotka kunakin päivänä tuotiin luostarin ovelle. Tässä ahtaassa piirissä he osoittivat hurskauttaan siten, että tyytyivät kohtaloon, joka pani heidät siistimään ja hankaamaan ikänsä loppuun saakka. Pappisveljet, jotka melkein kaikki olivat suorittaneet täydellisen papintutkinnon, saivat toimia vaihtelevissa tehtävissä. He olivat ainoastaan noviisi-ajallaan sidotut luostarin rajapiiriin, mutta sitten johtaja lähetti heidät saarnaamaan Lontoon kirkoissa tai maaseudulla, vieläpä joskus ulkomaillekin perustamaan lähetyskuntia.

Maallikkoveljillä oli oma erityinen kokoushuoneensa, mutta John Storm tapasi ainoastaan pappistoverinsa samana iltana, jona hän tuli luostariin. Oli juuri iltavirkistyshetki ja kaikki olivat tulleet kokoushuoneeseen lukemaan ja puhelemaan. Tuo suuri vanha ruokasali oli yhtä tyhjä kuin käytävätkin. Siellä ei näkynyt mitään koristuksia, tuskin huonekalujakaan. Muutamia korituoleja oli valkoiseksi pestyllä lattialla, kirjahylly, joka sisälsi useita nidoksia kirkkoisäin teoksia, nojasi paneeliseinään, jämähtävän tulisijan yläpuolella oli yksinkertainen kortti, johon oli painettu: "On monta eunukkia, jotka ovat ruvenneet eunukeiksi taivaanvaltakunnan tähden."

Veljet tunkeutuivat John Stormin ympärille kysellen häneltä jos jotakin, mitä kiihkeintä uteliaisuutta osoittaen. Näille miehille, jotka elivät erossa maailmasta, oli uuden tulokkaan ilmaantuminen suuri tapahtuma. Hän tiesi, mitä sotia oli käyty, mitä kulkutauteja raivosi, mitä hallituksia oli sortunut, ketkä olivat päässeet valtaan. Hän ei saanut niistä suorastaan kertoa, sillä säännöt eivät sallineet keskustelua ulkoasioista niitten itsensä tähden, mutta ne tuntuivat hyöriskelevän ilmassa hänen ympärillään ja tekivät hänet erikoisen mielenkiintoiseksi.

John Storm puolestaan myöskin kyseli tovereiltaan yhtä ja toista sekä koetteli arvailla, millaisia miehiä he olivat ja miksi he olivat tänne joutuneet. Heidän joukossaan oli kaikenikäisiä miehiä ja melkein jokainen kirkon lahko oli lähettänyt tänne edustajiaan. Tuossa näkyivät askeetin kalpeat kasvot ja tuossa pyhimyksen vilpittömät silmät. Muutamat olivat vilkkaita ja reippaita, toiset kainoja, hitaita. Kaikki olivat puetut veljeskunnan pitkään, mustaan kaapuun, ja monella oli kolmisolmuinen nuora vyötäisillään. He puhuivat hyvin vähän ulkomaailmasta, mutta helppo oli huomata, että he eivät voineet poistaa sitä ajatuksistaan. Heidän puhelunsa oli iloista, ja johtaja kertoi juttuja saarnamatkoiltaan saaden joskus kuulijansa nauramaankin. Heillä ei ollut mitään sanomalehtiä (paitsi yksi hyvin tunnettu korkeakirkollinen äänenkannattaja), ei mitään peliä pelattu, eikä kukaan tupakoinut.

Illalliskello soi ja kaikki menivät alas virvokehuoneeseen. Se oli suuri huone alakerrassa, ja siellä oli vielä jälellä vanhojen aikojen muistomerkkejä. Suuren keittiölieden yläpuolella oli myöskin kortti, jossa seisoi: "Ei kukaan heistä sanonut, että mikään niistä esineistä, joita hän piti hallussaan, oli hänen omansa, vaan heillä oli kaikki yhteistä." Valkoiseksi pestyjä pöytiä oli asetettu pitkin huoneen kolmea seinää, ja istuimet olivat rahin tapaisia. Keskellä oli johtajan tuoli.

Illalliseksi oli puuroa ja maitoa sekä ruisleipää, ja astioina oli lautasia ja savituoppeja. Muitten syödessä luki eräs veljistä, joka istui korkeammalla tuolilla, ensin pari lukua raamatusta ja sitten muutamia sivuja eräästä maallisesta kirjasta, jota veljekset siten kuuntelivat ruoka-ajallaan. Illallinen oli tuskin lopussa, kun kello taas soi. Nyt oli aika mennä iltarukoukseen, päivän viimeiseen toimitukseen, ja veljet asettuvat riviin kulkien sitten ulos huoneesta ja pihamaan poikki pieneen kirkkoon.

Tuo vanha kirkko oli himmeästi valaistu, mutta veljet asettuivat kaikki kuoriin. He istuivat kahdessa ryhmässä molemmin puolin kuoria, kolmessa penkkirivissä, maallikkoveljet edessä, sitten noviisit ja isät takana. Kummallakin ryhmällä oli johtajansa, joka aloitti rukoukset. Miserere, lausuttiin polvistuneina, virret veisattiin pitämällä aina vähän väliä lyhyitä pausseja, joitten aikana sanat "Ave Maria" kuuluivat kuin katkonainen valitus. Jumalanpalvelus oli lyhyt ja loppui sanoihin: "Suokoon kaikkivaltias meille rauhallisen yön ja hyvän lopun." Sitten kellot soivat taas ja veljet palasivat äänettöminä rakennukseen.

John Storm kulki johtajan kanssa ja astuessaan pihamaan yli rukoushetken ajalla nousseen kuun valossa, hän säpsähti kuullessaan jonkun äänen.

"Se on vain sykomorin rapinaa", sanoi isä.

John oli luullut sitä Gloryn ääneksi, mutta koska hän koko rukouksenkin ajan oli kuulevinaan Gloryn itkevän, piti hän tätäkin vain houreena. Puoli tuntia myöhemmin olivat kaikki vetäytyneet huoneisiinsa, valot olivat sammutetut ja Getsemanen yhdistys oli levolla.

Johnin koppi oli ylimmässä kerroksessa, aivan maallikkoveljien huoneitten vieressä. Sen yläpuolella ei ollut muuta kuin korkea lyijykattoinen torni, jota veljet joskus käyttivät vartiatornina ja virkistyspaikkana. Koppi oli pienoinen, paljaslattiainen huone, kalustona pieni pöytä, yksi tuoli, rukouspenkki, risti ja makuulava, jossa oli olkipatja ja punainen, valkoisella ristillä kirjailtu peite.

"Tässä", ajatteli John, "on matkani pää. Tässä on elinkautinen lepopaikkani." Kirkon mahtava käsi piteli häntä, ja hän tunsi syvää rauhaa. Hän oli kuin alus, jota myrskyt olivat heitelleet merellä, mutta joka vihdoinkin oli saavuttanut tyynen sataman.

Tuolla ulkona oli maailma, oikullinen, alati muuttuvainen maailma, täällä sisällä olivat hellät, vaikka tosin tarkat säännöt ja varmasti määrätyt tavat. Ulkona oli rahakysymysten ikuisesti virtaava luode ja vuoksi, täällä sisällä tyytyväisyys ja suloinen köyhyys ja huolettomuus. Ulkona oli kiihko ja riita ja ansion himo, sisällä rauha ja onni ja nuo suuret salaisuudet, joita Jumala ilmoittaa sielulle yksinäisyydessä.

Hän alkoi miettiä elämäänsä alusta loppuun, ajatellen: "No, sehän on jo kaikki ohi ikipäiviksi. Minä en koskaan lähde täältä enää. Hyvästi kaikki anteeksiantavat ystävät! Hyvästi myöskin viholliset, jotka ette anna anteeksi!"

Ja maailma, tuo suuri, turhamainen, julma, ulkokullattu maailma, hyvästi sekin! Hyvästi sen loisto ja maine! Hyvästi elämä — ja vapaus — ja rakkaus!

Tuuli huojutteli puun lehviä pihamaalla, ja taas hän väkisinkin kuuli saman äänen kuin kirkosta tullessaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta Gloryn kasvot, nuo värähtelevät huulet ja hymyilevät, hellät silmät näkyivät selvään pimeydessä.

"Ave Maria", mutisi hän yhä uudelleen ja uudelleen ja sitä sanoessaan hän nukkui.

Seuraavana aamuna päivä ei vielä ollut koittanut, kun John heräsi siihen, että joku koputti hänen oveaan ja hiljainen ääni sanoi: "Benedicamus Domino!"

Se oli johtaja-isä, joka aina itse herätti talon asukkaat, siitä syystä että "se, joka on ylimmäinen, olkoon kaikkien palvelija."

"Deo gratias", vastasi John, ja ääni siirtyi kauemmaksi käytävässä. Kello kutsui aamurukoukseen, ja John läksi kopistaan aloittaakseen elämänsä veli Stormina.