VI.

Se ainakin oli jonkinmoinen lohdutus, ettei hänen tarvinnut olla veli Paavalin läheisyydessä. Kuullessaan maallikkoveljen liikkuvan naapurikopissa muisti hän aina Glorya, ja hänen oli aivan mahdoton poistaa ajatuksiaan tytöstä. Vannottuaan noviisivalansa ja lakattuaan mainitsemasta Gloryn nimeä rukouksissaan hän ei voinut saada tyttöä pois mielestään, ja veli Paavalin huolien alituinen läheisyys oli kiihoittamistaan kiihoittanut hänen pelkoaan Gloryn kohtalosta.

Toiselta puolen oli ikävä, ettei hän päässyt kirkkoon. Hän muisti kaihomielin, kuinka onnellinen hän oli ollut erään kamalan yön perästä mennessään Herran huoneeseen aamulla ja heittäessään kaikki huolensa Hänen kannettavakseen huudahtamalla sydämensä pohjasta: "Herra, siunaa kaikkia naisia ja nuoria lapsia!"

Nyt oli joulu, ja hänen sydämensä tykytti taajaan veljien kulkiessa ovesta päivällisaikaan puhellen naisista, jotka ovat läsnä joulujumalanpalveluksissa. Olivatko veljet todellakin niin tyyniä kuin he näyttivät olevan ja olivatko he voittaneet kaiken luonnollisen hellyyden?

Joskus hän päivällisjumalanpalveluksen aikana työnsi syrjään luukun ja kuunteli naisten ääniä. Kaikkien niitten seasta hän kuuli ainoastaan yhden äänen, mutta hän tiesi, että se oli vain unelmaa. Sitten hän katseli, kuinka lumi hiutaleita satoi tummasta, juovikkaasta pilven kaistaleesta, ja sanoi itselleen, ettei hän tästälähin saisi nähdä sen enempää ulkomaailmasta.

Vihdoinkin tyhjenivät pilvet, ja veli Paavali tuli taas lapioimaan pois lunta. Hänen rintansa näytti kokoonpusertuneelta, ja kasvoista hehkui kuume. John tempasi lapion hänen kädestään alkaen luoda lunta veli Paavalin sijasta.

"Minä en voi nähdä tuota enkä tahdo", sanoi John.

"Mutta isä —"

"En välitä siitä. Saatte kertoa hänelle, jos tahdotte. Te tapatte itsenne vähitellen. Te olette jo nyt mennyttä kalua."

"Olenko minä todellakin kuoleman oma?" sanoi veli Paavali hoiperrellen pois kuin mies, joka on kuullut tuomionsa.

John katseli hänen jälkeensä ajatellen: "Mitä minä tekisin tuona miehenä? Jos Glory olisi sellaisessa tilassa ja minä olisin kiinni täällä kuin ruuvipenkissä?"

Häntä hävetti ajatella Glorya sellaisena, ja hän karkoitti tuon ajatuksen. Mutta se palasi takaisin itsepintaisesti, ja hänen täytyi miettiä sitä. Hänen valansa? Niin, hänen sielulleen oli sama kuin kuolema, jos hän rikkoisi valansa. Mutta jos Glory joutuisi perikatoon, Glory, jolla ei ollut muuta turvaa kuin hän — jos Glory joutuisi turmioon — silloin helvetin tulet eivät olisi mitään hänen epätoivoonsa verraten.

Veli Paavali tuli seuraavana päivänä hänen luokseen ja istuutui rahille hänen viereensä sanoen:

"Jos todellakin jo olen kuoleman oma, mitä minun pitää tehdä?"

"Mitä tahtoisitte tehdä, veli Paavali?"

"Minä tahtoisin mennä täältä häntä hakemaan."

"Mitä hyötyä siitä olisi?"

"Minä voisin sanoa jotain, joka hillitsisi häntä ja estäisi häntä jatkamasta häpeällistä elämäänsä."

"Oletteko varma siitä?"

Hurja valo loisti veli Paavalin silmissä, ja hän vastasi: "Aivan varma."

John oli olevinaan tyyni ja neuvoi häntä kärsivällisyyteen.

"Mutta ihminen ei voi elää ilman toivoa tulematta hulluksi", sanoi veli Paavali.

"Meidän tulee luottaa Jumalaan ja rukoilla", sanoi John.

"Mutta Jumala ei koskaan kuule meitä. Mitä te tekisitte minun sijassani? Jos joku ulkomaailmassa joutuisi perikatoon —"

"Minä menisin isän luo ja sanoisin: 'Anna minun mennä häntä etsimään'."

"Sen teen", sanoi veli Paavali.

"Niin, isä on hyvä ja hellä ja hän rakastaa lapsiaan."

"Niin, minä teen sen", sanoi veli Paavali lähtien isän huoneeseen päin.

Hän meni kopin ovelle asti, mutta palasi takaisin jälleen. "En voi", sanoi hän. "Siinä on semmoista, mitä te ette tiedä; minä en voi katsoa häntä silmiin ja pyytää."

"Jääkää tänne. Minä menen pyytämään teidän puolestanne", sanoi John.

"Jumala teitä siunatkoon!" sanoi Paavali.

John astui pari nopeata askelta ja seisahtui sitten.

"Mutta ellei hän suostu —"

"Tapahtukoon sitten Jumalan tahto!"

Oli aamu, ja johtaja istui lukemassa omassa kopissaan.

"Tule sisään, poikani", sanoi hän laskien kirjan syliinsä. "Tämä kirja sinun on luettava jonakin päivänä. Se on 'Isä Lacordairen sisällinen elämä'. Erinomaisen hauska teos! Sisällinen elämä täynnä mitä äärettömimpiä kauhuja, kunnes hän oli voittanut maallisen hellyyden."

"Isä", sanoi John, "eräällä maallikkoveljellämme on pieni sisko maailmassa, ja hän on joutunut surkeaan tilaan. Hän on poissa siitä paikasta, jonne veli hänet jätti, ja Herra yksin tietää, missä hän nyt on. Anna veljen mennä häntä etsimään."

"Kuka se on, poikani?"

"Veli Paavali — sisar on hänen ainoa omaisensa, eikä hän voi olla ajattelematta häntä alati."

"Tämä on vihollisen kiusaus, poikani. Veli Paavali on äskettäin vannonut valansa, samoin kuin sinäkin. Vala kiihoittaa perkelettä koettamaan voimiaan, ja on vallan luonnollista, että ne, jotka ovat tehneet valansa, joutuvat mitä kovimpiin kiusauksiin."

"Mutta, isä, tyttö on nuori ja ajattelematon. Salli veljen mennä häntä hakemaan ja pelastamaan. Hän palaa sitten takaisin kiittämään Herraa tuhat kertaa hartaammin."

"Saatanan kiusaukset ovat hyvin kavalia, ne tulevat velvollisuuksien muodossa. Saatana kiusaa veljeämme rakkauden avulla ja sinua säälin avulla. Kääntäkäämme selkämme hänelle."

"Se on siis mahdotonta?"

"Aivan mahdotonta."

Johnin palatessa ovelle seisoi veli Paavali makuukomeron ovella katsellen kyynelsilmin sen yläpuolella olevaa lausetta. Hän näki vastauksen Johnin kasvoissa, ja molemmat istuivat äänettöminä rahille.

Kello soi rukoukseen, ja munkit alkoivat astua eteisen läpi. Isän tullessa kynnyksen yli heittäytyi veli Paavali hänen jalkoihinsa, tarttui hänen kauhtanaansa ja rukoili kiihkeästi sääliä:

"Isä, sääli minua ja anna minun mennä!"

Isän silmät kostuivat, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön. "Ihmisenä minun tulisi sääliä", sanoi hän, "ja teidän kaikkien isänä minun pitäisi olla hellä lapsilleni, mutta en minä kielläkään sinua — vaan Jumala, ja minä tekisin synnin, jos antaisin sinun mennä."

Silloin veli Paavali purskahti hurjaan nauruun, ja munkit kokoontuivat hänen ympärilleen katsellen häntä hämmästyneinä. Hänen huulensa olivat vaahdossa, hänen silmänsä hehkuivat, hän ojensi käsivartensa ja kaatui selälleen pyörtyen.

Isä teki ristinmerkin hänen rintaansa ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Sitten hän sanoi Johnille, joka oli nostanut maallikkoveljen syliinsä:

"Jätä hänet siihen. Kostuta hänen otsaansa ja pitele hänen käsiään."

Ja kääntyen munkkeihin lisäsi hän: "Minä pyydän teitä rukoilemaan veliraukkamme puolesta. Saatana taistelee hänen sielustaan. Taistelkaamme mekin rukouksessa ajaaksemme pois sen hengen, joka on hänet vallannut."

Seuraavana silmänräpäyksenä John oli yksin pyörtyneen miehen kanssa, jonka otsaa koira nuoleskeli. Hän katsoi johtajan jälkeen miettien itsekseen, ettei tuommoista rajatonta valtaa toisen ihmisen ruumiin ja sielun yli Kaikkivaltias ikinä ole kenellekään tarkoittanut. Rakkaus Jumalaan ja saatanan pelko oli niellyt ihmisrakkauden ja jäykistänyt kaikki inhimilliset tunteet. Semmoinen uskonto oli nähtävästi kovettanut parhaan miehen, mikä ikinä oli maailmaan syntynyt. Tuo kurja, murtunut olento, joka makasi tuossa niin hiljaa, oli tehnyt valansa taivaalle, ja vain taivas sai vaatia häneltä tottelevaisuutta. Luonto hänen sisimmässään oli noussut vastarintaan, ja on olemassa luonnon lakeja, joiden vastustaminen on syntiä. Miksi hänen siis piti niitä vastustaa? Veren ääni on Jumalan ääni, taikka sitten ei Jumalalla ole mitään ääntä eikä Hän voi ollenkaan puhua ihmiselle. Miksi ihminen siis ei kuuntelisi veren ääntä?

Veli Paavali tointui ja kohotti päätään. Muistin aallot syöksyivät takaisin, ja hänen silmänsä säkenöivät ja huulet vavahtelivat.

"Minä menen, vaikka rikkoisinkin valani", sanoi hän.

"Teidän ei tarvitse rikkoa valaanne", sanoi John.

"Kuinka niin?"

"Sillä minä päästän teidät ulos illalla ja taasen sisään aamulla."

"Tekö?"

"Minä. Kuunnelkaa!"

Ja sitten nuo molemmat murtuneet, kahlehditut sielut, joita eivät mitkään rautakahleet sitoneet, ei mitkään lukot eivätkä telkeet vanginneet, vaan ainoastaan yliluonnollisen voiman varjo, istuivat yhdessä kuin vangit linnassa laatien pakosuunnitelmia.

"Isä sulkee itse ulko-oven", sanoi John. "Missä hän pitää avainta?"

"Omassa huoneessaan, naulassa vuoteensa yläpuolella", sanoi veli Paavali.

"Kuka maallikkoveljistä palvelee häntä nyt?"

"Veli Antero."

"Veli Antero tekee mitä tahansa minulle", sanoi John.

"Mutta entäs koira?" sanoi Paavali. "Se on aina pihalla öisin ja haukkuu kuullessaan askeleita."

"Ei minun askeleitani", sanoi John.

"Minä menen", sanoi Paavali.

"Minä lähetän teidät erään henkilön luo, joka tietää missä sisarenne on. Te sanotte, että minä olen teidät lähettänyt, ja hän vie teidät sisarenne luo."

Molemmat kuulivat laulua kirkosta ja vaikenivat kuunnellakseen sitä.

"Palattuani takaisin aamulla tunnustan rikokseni ja kärsin rangaistukseni", sanoi Paavali.

"Minä myös", sanoi John.

Aurinko oli yhtäkkiä alkanut paistaa, ja sulava lumi tippui puitten oksilta timanttihelminä. Laulu taukosi, jumalanpalvelus oli lopussa, ja veljet palasivat takaisin asuinhuonerakennukseen. Isän astuessa sisään veli Paavali oli puettuna ja istui täydessä tajussaan tyynenä rahilla.

"Kiitos Herralle, että Hän kuuli rukouksemme!" sanoi isä. "Mutta sinun pitää rukoilla lakkaamatta, ettei saatana jälleen saa sinua valtaansa. Joka yö, iltarukouksesta puoliyöhön saakka tulee sinun lukea helminauhasi yksin kirkossa tämän vuoden loppuun asti."

Kääntyen Johniin sanoi hän sitten hymyillen: "Ja sinun tulee olla kuin vanha erakko tässä talossa, poikani. Me munkit rukoilemme päivällä, mutta erakko rukoilee yöllä. Kuinka voisimme levätä rauhassa, ellemme tiedä, että erakko vartioi taloa pimeän tullen?"