XX.

Muutamia viikkoja oli kulunut, ja sen päivän aamu oli tullut, jolloin John Stormin piti lähteä Bishopsgaten luostarista. Herätettyään veljet oli isä tullut Johnin koppiin ja istui nyt vuoteen päässä.

"Sinä olet siis varmasti päättänyt jättää meidät?"

"Aivan varmasti, isä."

Isä huokasi syvään lausuen katkonaisesti:

"Kovat koettelemukset kohtaavat meidän yhdistystämme, poikani. Ehkä oli väärin, että tulimme tänne. Ei ole mitään ristiä meidän perustuksessamme, ja me olemme rakentaneet maalliselle pohjalle. — 'Ellei Herra huonetta rakenna'… Oli hyvä, että viivytit lähtöäsi, mutta nyt kun aika on tullut… Minä olin kiinnittänyt sydämeni sinuun, poika. Minä olen jo vanha mies, ja jonkinmoista luonnollisen isän hellyyttä —"

"Isä, jos te tietäisitte —"

"Tiedän, tiedän, poikani. Sinä olet kärsinyt, enkä saa moittia sinua. Alokas-ajalla on suuret ilonsa, mutta myöskin suuret kiusauksensa. Pitää vapautua omasta itsestään, uskoa on vahvistettava, tottelevaisuus opittava ja ennen kaikkea on sydän erotettava maallisista epäjumalista — hellästä äidistä, ehkäpä — rakkaasta sisaresta — ehkä jostakin vielä rakkaammasta."

Oli hetken äänettömyys. Johnin pää oli kumarassa, hän ei voinut puhua.

"Halusi palata takaisin maailmaan osoittaa, että tulit tänne ennenkuin kuulit Jumalan kutsun. Joku toinen ääni puhui sinulle, ja sinä kuuntelit luullen sitä Jumalan ääneksi. Mutta Jumalan ääni tulee kyllä kerran sinulle puhumaan, ja sinä kuulet sen ja vastaat siihen etkä muuhun… Onko sinulla paikkaa, jonne menet täältä lähdettyäsi?"

"On, erään hyvän naisen koti. Minä olen kirjoittanut hänelle ja toivon, että hän ottaa minut vastaan."

"Kaikki, mitä toit mukanasi, annetaan sinulle takaisin, ja jos tarvitset rahaa —"

"Ei, ei, minä tulin tänne kerjäläisenä, antakaa minun myöskin mennä kerjäläisenä."

"Vielä yksi asia, poikani."

"Mitä, isä?"

Vanhan miehen ääni oli tuskin kuuluva. "Sinä rikot tottelevaisuussäännön luopuessasi meistä ennen noviisiaikasi loppua, ja vaikka oletkin vain noviisi, täytyy seurakunnan erota sinusta niinkuin erotaan semmoisesta henkilöstä, joka on rikkonut valansa ja heittänyt pois Jumalan armon. Tämä erottaminen on toimitettava ennenkuin astut kynnyksemme yli. Se on velvollisuutemme veljeskuntaa kohtaan, ja se on myöskin velvollisuutemme Jumalaa kohtaan. Ymmärräthän?"

"Ymmärrän."

"Se tapahtuu kirkossa muutamia minuutteja ennen päiväjumalanpalvelusta."

Isä nousi mennäkseen. "Onko siinä kaikki?"

"Siinä kaikki."

Isän ääni oli murtunut. "Hyvästi, poikani."

"Hyvästi, isä, suokoon Jumala minulle anteeksi!"

Nahkainen matkalaukku, jonka John oli tuonut mukanaan tullessaan veljeskuntaan, kannettiin hänen huoneeseensa ja sen sisällä olivat ne vaatteet, joita hän oli käyttänyt luostarin ulkopuolella sekä myöskin hänen kukkaronsa, kellonsa ja muut tavaransa. Hän pukeutui papinpukuunsa pannen munkkikauhtanan sen päälle, sillä hän tiesi, että kauhtanan riisuminen kuului erottamistoimitukseen. Sitten soi aamiaiskello ja hän läksi virvokehuoneeseen.

Veljet ottivat hänet vastaan äänettöminä, tuskin kohottaen silmiään hänen astuessaan huoneeseen, vaikka oli helppo huomata heidän salaisista katseistaan, että hän oli heidän ajatuksiensa ainoana kohteena. Aamiaisen loputtua hän koetti lähestyä heitä saadakseen sanoa hyvästi niille, jotka tahtoivat sanoa hänelle jäähyväiset. Muutamat ojensivat ystävällisesti kätensä hänelle, toiset karttoivat häntä, toiset käänsivät suorastaan selkänsä hänelle.

Mutta vaikka vastaanotto virvokehuoneessa oli ollut jäykkä, oli se sitä lämpimämpi pihamaalla. Heti kun hän astui ensimmäiset askeleensa kivitetyllä tiellä, hyppäsi koira kopistaan sykomoripuun alta. Hetken se katseli Johnia surullisilla, vertyneillä silmillään, kohotti sitten etukäpälänsä hänen rinnalleen ja hyppeli hänen ympärillään haukkuen kumealla äänellään, joka kajahti kuin ukkosen jyrinä.

John istui penkille hyväillen koiraa, ja hänen sydämensä rupesi tuntemaan tyytyväisyyttä ja onnea. Aamu oli kirkas ja päiväpaisteinen, ilma oli täynnä kevätlehtien tuoksua ja linnut lauloivat ja iloitsivat puussa.

Samassa veli Antero tuli ja istui hänen viereensä. Maallikkoveli oli seurannut häntä kuin koira koko aamun, ja nyt hän alkoi heikolla tavallaan puhua äidistään arvaillen mielessään, tulisikohan John koskaan tapaamaan hänen äitiään. Hänen nimensä oli Pincher ja hän oli hyvä nainen. Hän asui Crook Lanella, Crown-kadun lähellä Sohossa, jossa hän hoiti Anteron veljen, panttilainaajan, taloutta. Mutta tuo veliraukka oli juomari, ja ehkä sekin oli ollut syynä siihen, että Antero läksi pois kotoa. John lupasi käydä häntä tervehtimässä, ja sitten veli Antero rupesi itkemään. Tuon ison miehen säännöttömät kasvot olivat melkein naurettavan näköiset.

Kello kutsui taas rukoukseen, ja veljien ollessa kirkossa kävi John viimeisen kerran katsomassa taloa. Koira kintereillään — tuo vanha elukka ei näyttänyt enää uskaltavan luopua hänestä ollenkaan — hän kulki hitaasti eteisen läpi kokoushuoneeseen ja sitten portaita myöten yläkorridoriin. Hän katseli taas jokaista kirjoitusta seinissä, vaikka hän osasi ne kaikki ulkoa ja oli lukenut ne satoja kertoja. Tullessaan omaan koppiinsa tunsi hän omituista hellyyttä. Tuo paikka, jossa hän oli ajatellut niin paljon, rukoillut niin paljon, kärsinyt niin paljon — se oli rakas hänelle kumminkin! Hän meni ylös torniin. Kuinka usein pirullinen tenhovoima oli vetänyt hänet sinne! Suuri kaupunki näytti nyt vihreine puistoineen niin viattomalta päivänpaisteessa, mutta kuinka ääretön, kuinka monimutkainen se oli! Sitten kello kutsui päiväjumalanpalvelukseen, vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan, ja John läksi alas eteiseen. Veljet olivat siellä kirkkoon menossa. Kulkueen järjestys oli sama kuin sinä päivänä, jolloin John vihittiin noviisiksi, erotus vain siinä, että veli Paavali ei ollut enää heidän kanssaan. Ensin kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten maallikkoveljet, sitten munkit, sitten isä ja viimeisenä John Storm.

Vaikka pihamaa oli täynnä päivänpaistetta, näytti kirkko pimeältä ja synkältä. Uutimet olivat ikkunoiden edessä, ja alttari oli verhottu kuin hautajaisia varten. Kun veljet olivat asettuneet paikoilleen kuorissa, lausui isä, seisoen alttarin portailla:

"Jos tässä seurakunnassa on ainoakaan jäsen, joka kaipaa takaisin maailmaan, käsken häntä astumaan tänne alttarin eteen nyt. Mutta voi häntä, joka pahennuksen tuottaa! Voi häntä, joka kääntyy takaisin ryhdyttyään kerran korkeaan asiaan!"

John oli polvillaan paikallaan kuorin toisessa rivissä. Seurakunnan katseet olivat kiintyneet häneen. Hetken epäröityään hän nousi ja astui alttarin eteen.

"Poikani", sanoi isä, "ei ole vielä liian myöhäistä. Minä näen sinun kohtalosi yhtä selvään kuin näen sinut itsesi nyt tässä edessäni. Sanonko sinulle millainen se tulee olemaan? Voitko kuulla sitä? Minä näen sinun menevän maailmaan, joka ei voi ollenkaan tyydyttää sielusi janoa. Minä näen sinut edeltäkäsin tuomituksi pettymään, kärsimään ja joutumaan epätoivoon. Minä näen sinun palaavan takaisin luoksemme ennenkuin vuosi on kulunut, sydän murtuneena ja verta vuotavana. Minä näen sinun vannovan elinkaudeksi sitovat valat. Voitko mennä tuota tulevaisuutta kohti?"

"Minun täytyy."

Isä hengitti syvään. "Se on välttämätöntä", sanoi hän ja ottaen kirjan alttarilta luki hän kamalan erottamisluvun:

"Jumalan Kaikkivaltiaan, (+), Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja omasta puolestamme me Pyhän Getsemanen yhdistyksen jäsenet otamme sinulta pois yhdistyksemme puvun ja kiellämme, riistämme, poistamme sinulta kaiken oikeuden ja osallisuuden niihin hengellisiin töihin ja rukouksiin, joita Jumalan armosta täällä olemme toimittaneet."

"Amen! Amen!" sanoivat veljet.

John oli ollut polvillaan tätä luettaessa. Isä viittasi häntä nousemaan ylös ja rupesi avaamaan köyttä, jonka hän oli sitonut valantekopäivänä Johnin vyötäisille. Kun tämä oli tehty, viittasi hän veli Anteroa ottamaan pois kaapun.

Kello soi. Isä lankesi polvilleen. Veljet alkoivat laulaa värisevällä, hillityllä äänellä: In exitu Israel de Ægypto. Heidän päänsä oli kumarassa, ja heidän äänensä tuntui tulevan maan alta.

Kaikki oli nyt lopussa. John kääntyi pois, tuskin nähden minne meni. Veli Antero kulki hänen edellään avaamaan sakariston oven. Maallikkoveli itki ääneensä.

Aurinko paistoi vielä pihamaalla ja linnut laulelivat ja iloitsivat yhä vielä. Ensimmäinen seikka, jonka John saattoi käsittää, oli se, että koira nuoli hänen jäykistyneitä sormiaan.

Hetkistä myöhemmin hän seisoi kadulle johtavassa holvikäytävässä ja veli Antero avasi portin.

"Hyvästi, poikaseni."

Hän ojensi kätensä, mutta muisti samassa, että hän oli pannaan julistettu mies ja aikoi vetää kätensä takaisin, mutta maallikkoveli oli jo tarttunut siihen ja kohotti sen huulilleen.

Koira seurasi häntä kadulle.

"Mene takaisin, vanha ystävä."

Hän taputti vanhan elukan päätä, ja veli Antero tarttui kiinni sen venyvään niskanahkaan. Vaunut, joihin matkalaukku jo oli nostettu, odottivat.

"Viktoria Square, Westminster", sanoi John. Vaunut läksivät liikkeelle, ja samassa kuului kova haukunta — koira oli riipaissut itsensä irti ja juoksi vaunujen perässä.

Kuinka täynnä kadut olivat! Kuinka korvia särkevää tuo liike oli! Kirkonkellot soivat päiväjumalanpalvelukseen. Kuinka mitättömiltä niitten ääni kuului täällä, ja kumminkin se oli niin mahtavaa siellä! Pörssimiehiä tyynen näköisinä puuhassaan kulki seitsemän ovikäytävän kautta suurelle markkinapaikalleen Capel Courtiin.

John rupesi tuntemaan ääretöntä helpotusta. Kuinka hänen sydämensä sykki! Mikä omituinen, syvä liikutus hänet valtasi hänen tullessaan taas maailmaan! Noilla ahtailla, mutkikkailla kaduilla kulkeminen oli kuin purjehtimista meren poikki, lähellä vaarallisia rantoja. Hän saattoi tuntea suolaisen veden tuoksun ja kuohun räiskähdyksen huulillaan ja poskillaan. Se oli vapautta, se oli elämää!

Ollen levoton koirasta seisahdutti John vaunut hetkeksi. Uskollinen eläin juoksi takana ajurin istuimen alla. Ennenkuin vaunut taas lähtivät liikkeelle, oli muutamia ilmoitusten kantajia astunut vaunujen eteen. Heidän ilmoituslevyissään oli yksi ainoa sana, "Gloria".

Hän näki sen, mutta ei kiinnittänyt huomiotaan siihen. Kumminkin se tuntui ikäänkuin kaiulta elämästä, jonka hän oli aikoja sitten jättänyt.

Elämän pauhu vaikutti kuin viini hänen suonissaan. Hän toivoi kärsimättömän kiihkeästi taas pääsevänsä elämään, korvaamaan sen, minkä hän tuolla lepoajallaan oli menettänyt tiedoissa, ja näkemään, kuinka maailma oli kehittynyt sillä ajalla. Nojaten vaunujen oveen luki hän katujen nimet ja puotien kilvet sekä koetti arvata, mitkä rakennukset oli rakennettu sillä ajalla, mitkä kadut muutetut. Mutta mennyt oli mennyttä, eikä elon viisari käänny taaksepäin kenellekään ihmiselle. Nuo miehet ja naiset tuolla kadulla tiesivät kaikki, mitä oli tapahtunut. Kurjin kerjäläinenkin katukäytävällä tiesi enemmän kuin hän. Melkein vuosi hänen elämästään oli kulunut — rukouksessa, katumuksessa, paastoamisessa, näyissä, unelmissa — kulunut, mennyt ja iäksi kadotettu.

Saapuessaan Englannin pankin kohdalle seisahtuivat vaunut taas päästääkseen muutamia omnibusseja kulkemaan Cheapsideen. Kussakin omnibussissa oli ilmoituslevy ja melkein joka levyssä oli sama sana, jonka hän oli nähnyt äskenkin — "Gloria".

"Jonkun varieteelaulajan nimi", sanoi hän itsekseen. Mutta tuo nimi oli ruvennut kiusaamaan häntä. Se oli koskettanut muistin kieliä ja pannut hänet ajattelemaan menneitä aikoja — hänen purjevenettään, Peeliä, hänen isäänsä ja Glorya — ja taas Glorya — ja yhä uudelleen Glorya. Hän huomasi liput lordi majorin palatsilla sekä pankin katolla, ja kääntyen ajuriin hän kysyi, oliko nyt mitään tavattomampaa tekeillä.

"Herranen aika, ettekö tiedä, että nyt on rakkaan vanhan rouvamme syntymäpäivä? Siitä syystähän ihmisiä vilisee noissa pennin vaunuissa. Oletteko ollut sairaana, herra?"

"Vähän sinnepäin."

"Sitä minä luulinkin."

Kun vaunut taas lähtivät liikkeelle, rupesi hän ajattelemaan mitä hänen tuli tehdä tulevaisuudessa. Hän aikoi ruveta työskentelemään köyhien ja kurjien, poljettujen ja langenneitten seassa. Hän aikoi hakea heitä synnin ja kurjuuden pesistä. Ei mikään työ ollut liian vähäpätöistä hänelle. Ei mikään liian huonoa, likaista. Mitä hän välitti omasta hyvästä nimestään! Mitäpä siitä, jos hän olikin vain yksi ainoa miljoonain seassa! Taivaan valtakunta oli sinapin siemenen kaltainen.

Kun hän tuli Paavalin katedraalin lähelle, hehkui kultainen risti kuin tulinen sormi sen huipussa puolipäiväauringon hohteessa. Se oli oikea lippu! Se oli suuri vertauskuva! Väärä ja huono oli tuo synkkä, ahdas oppi, joka sanoo, että uskonnon tulee käsitellä ainoastaan tulevan maailman asioita. Työ on uskontoa! Työ on rukousta! Työ on kiitosta! Työ on ihmisrakkautta ja Jumalan kunniaa! Riemuisa evankeliumi! Suuri, kuolematon symboli!