XIII.

Palattuaan kotiinsa Drake tapasi John Stormin salissa odottamassa. Molemmat miehet olivat muuttuneet paljon siitä kun he viimeksi tapasivat toisensa, ja heidän kasvoissaan oli kärsimyksen merkkejä.

"Suokaa anteeksi tämä käyntini", sanoi Storm. "Ensi velvollisuuteni oli tulla teitä kiittämään siitä, mitä olette minulle tehnyt."

"Oh, ei se ole mitään — ei kerrassaan mitään", sanoi Drake.

"Oli minulla toinenkin asia. Te kai arvaatte sen?"

Drake nyökäytti päätään.

"Hän on hävinnyt, eikä mitään jälkiä ole olemassa."

"Ei mitään!"

"Siis te ette tiedä mitään?"

"En mitään! Entä te?"

"En kerrassaan mitään!"

Drake kumarsi päätään taas. "Minä tiesin, että se oli valhetta, että hän oli seurannut teitä. Minä en ikinä uskonut sitä."

"Kunpa hän olisi sen tehnyt!" sanoi Storm kiihkeästi, ja Drake vavahti, mutta kesti miehekkäästi tuonkin.

"Milloinka hän läksi?"

"Nähtävästi kaksi päivää sitten."

"Onko kukaan etsinyt häntä?"

"Minä olen — joka paikasta — kaikkialta, mistä suinkin on voinut hakea. Mutta tämä Lontoo —"

"Niin niin, kyllä tiedän!"

"Kahteen vuorokauteen en ole levännyt hetkeäkään, ja koko viime yön —"

Stormin silmät huomasivat kuinka Draken kasvot värähtelivät. Hän, John Storm, oli istunut levottomana tuolilla, mutta nyt hän nousi seisaalleen.

"Joko aiotte mennä?" sanoi Drake.

"Jo", sanoi Storm. Sitten hän lisäsi vaivoin: "En tiedä tapaammeko enää milloinkaan toisiamme, te ja minä. Kun kuolema murtaa siteet, jotka sitovat ihmisiä —"

"Jumalan tähden, älkää puhuko noin."

"Mutta niin se on, eikö olekin?"

"Taivas tiesi! Totta on, että tuo kirje, jonka hän jätti jälkeensä — kirje Rosalle… Lapsiraukka! Hän oli sellainen ilon lapsi — niin loistava, niin säteilevä! Ja kun ajattelen häntä nyt… Minä tein niin väärin — minä tunkeuduin teidän väliinne. Mutta jos olisin oikein ymmärtänyt —"

Drake vaikeni, ja molemmat miehet katselivat toisiaan silmästä silmään hetkisen ja käänsivät sitten pois päänsä.

"Pelkään, että olen tuominnut teitä hyvin väärin, herra Drake", sanoi Storm.

"Minua?"

"Minä luulin, että piditte häntä leikkikalunanne vain. Mutta ehkä" (hänen äänensä oli sortua), "ehkä tekin rakastitte häntä."

Drake vastasi melkein kuulumattomasti: "Koko sydämestäni, koko sielustani!"

"Siis — siis me olemme molemmat kadottaneet hänet."

"Molemmat!"

Oli hetken äänettömyys. Sitten molempien miesten kädet yhtyivät puristukseen ja erosivat.

"Minun täytyy mennä", sanoi Storm astuen lattian poikki äärettömän väsyneen näköisenä.

"Mutta minne te menette?"

"En tiedä — jonnekin — en minnekään — se on vallan yhdentekevää nyt."

"Niin —"

"Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"

Drake seisoi katuovella, kunnes nuo hitaat, epävarmat askeleet olivat kääntyneet kadunkulmassa ja hävinneet kuulumattomiin.

John Storm oli varma siitä nyt. Johnin häpeän masentamana, hänen lankeemustaan surren ja ehkä myöskin syyttäen itseään osallisuudesta siihen Glory oli syöksynyt surman suuhun.

Omituinen ristiriita! Vaikka hän oli niin äärettömästi vihannut Gloryn elintapaa, katui hän nyt syvästi muistellessaan, että hän kerran oli ollut aikeessa lopettaa tytön elämän. Ja Gloryn iloinen, hilpeä mieli oli himmentynyt Johnin onnettomuuksien tähden! Gloryn hyvä nimi oli tahrautunut siitä, että se oli liitetty Johnin nimeen! Gloryn puhdas sielu oli joutunut vaaraan Johnin synnin ja lankeemuksen tähden!

Mutta nyt oli jo hyvin myöhä, ja hän kysyi itseltään, missä hänen oli nukuttava sinä yönä. Ensin hän muisti entisen asuntonsa kirkon kellarikerroksessa, mutta sitten hän arveli, että veli Antero kaiketi oli mennyt pois sieltä jo ja kaikki seurakunnan asiat oli annettu toisen hoitoon. Koska hän juuri sattui olemaan erään hotellin kohdalla Trafalgar Squarella, meni hän sisään ja kysyi, oliko siellä yösijaa.

"Tietysti, herra pastori", sanoi palvelija hyvin kohteliaasti.

"Saanko jotain syötävää myöskin?"

"Kahvilahuone on vasemmalla, herra pastori. Tulevatko matkatavaranne myöhemmin?"

"Minulla ei ole mitään matkatavaroita tänä iltana", vastasi John Storm ja huomasi samassa, että palvelija katsoi häneen epäluuloisesti.

Kahvilahuone oli tyhjä ja ainoastaan puoleksi valaistu, sillä päivällinen oli jo aikoja sitten syöty ja päivän askareet tehty. John istui pöydän ääressä syöden, katse maahan luotuna ja tuskin tietäen, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta sitten hän älysi, että ihmisiä tuli vähän väliä aukaisemaan ovea ja katsomaan häntä, ja sitten he kuiskailivat keskenään ja poistuivat. Vihdoin tuli palvelija hänen luokseen oudon ja epävarman näköisenä.

"Anteeksi, herra, mutta oletteko isä Storm?"

John nyökkäsi päätään.

"Silloin minun täytyy ikäväkseni ilmoittaa teille, ettemme voi antaa teille yösijaa, emme uskalla — meidän täytyy pyytää teitä siirtymään muualle."

John nousi sanomatta sanaakaan, maksoi laskunsa ja poistui.

Mutta minne hän nyt menee? Missä hänet otettaisiin vastaan? Jos häneltä kiellettiin asunto jossain Lontoon hotellissa, niin kaikki muut hotellit tekevät samoin. Silloin hän muisti yömajan, jonka hän itse oli perustanut köyhille. Tuo hetki oli äärettömän nöyryyttävä. Mutta mitäpä siitä! Hän joisi Jumalan vihan maljan loppuun asti.

Parlamenttirakennuksesta kimalteli valkea, ja Johnin kulkiessa Palace Yardin kulman ohi astui kaksi piispaa hänen edellään puhellen hartaasti.

"Valtio ja kirkko ovat kuin ruumis ja sielu", sanoi toinen, "ja niiden erottaminen toisistaan olisi kuolinisku molemmille."

"Niin olisikin", sanoi toinen, "ja siitä syystä meidän täytyy taistella kirkon ajallisen omaisuuden puolesta aivan samoin kuin sen henkistenkin oikeuksien puolesta, ja nuo papinpalkkoja koskevat lakiehdotukset —"

Oltiin juuri aikeessa sulkea yömaja, ja Jupe oli paraikaa sammuttamassa oven yläpuolella palavaa lamppua, kun John astui hänen luokseen.

"Kuka siellä?" sanoi Jupe pimeässä.

"Ettekö tunne minua, Jupe?" sanoi John.

"Isä John Storm!" huudahti mies, ääni vavisten pelosta.

"Minä tarvitsisin yösijaa, Jupe. Voitteko sijoittaa minut jonnekin?"

"Teidätkö, herra pastori?"

Miesraukka horjui aivan, ja pitkä keppi hänen kädessään huojui kuin ruoko. Sitten hän alkoi änkyttää jotain piispasta ja arkkidiakonista sekä uusista käskyistä ja ohjesäännöistä, joita hänelle oli annettu. Yömaja oli nyt toisten käskijäin hallussa, ja hän oli —

"Mutta perhanaa minä kaikesta", sanoi hän äkkiä keskeyttäen selityksensä ja polkien jalkaa sekä huojutellen päätään oikealle ja vasemmalle, aivan kuin mies, joka on tehnyt lujan päätöksen. "Minä lasken teidät sisään, herra pastori, ja välitän viisi siitä, mitä he sanovat!"

Se oli kaikkein karvain pala, mutta John nieli senkin ja astui sisään. Hän kuuli samassa jonkinmoista melua naapurikadulta, miesten ja naisten huutoja ja koirien haukuntaa.

Kaikki peitteet olivat jo jaetut loppuun ja miehet kiipeilivät juuri paraillaan vuoteisiinsa. Päähuoneen yhteydessä oli pieni, häkintapaan rakennettu, katon rajassa riippuva komero, jonka etuseinä oli lasinen ja jonne noustiin rautaisia kiertoportaita myöten. Siellä oli hoitajan oma makuusija, ja Jupe laitteli sitä juuri kuntoon Johnille tämän istuessa odottamassa murtuneen ja nöyryytetyn näköisenä, kun melu kadulla alkoi lähetä ennättäen vihdoin juuri tämän talon edustalle.

"Mitä tuo on?" kysyivät miehet toisiltaan kohottaen päätään, ja Jupe astui ovelle katsomaan. Hän palasi kalman kalpeana, otsa hiessä ja koko ruumis vavisten.

"Jumalan nimessä, isä, lähtekää heti tästä talosta", kuiskasi hän liikutuksen valtaamana. "Ulkona on väkijoukko, joka repii maahan koko talon, jos annan teidän viipyä täällä."

Huoneessa oli hetken äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin kirkumista kadulta. Sitten John virkkoi huoahtaen ja alistuvan näköisenä:

"Hyvä on, avaa siis ovi minulle", ja hän kääntyi ovelle päin.

"Ei sitä tietä — tänne", huudahti Jupe, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he astuivat rakennuksen takana olevalle pimeälle, ahtaalle kujalle. "Kääntykää vasemmalle, isä, kun olette tullut kujan päähän! Muistakaa nyt, vasemmalle!"

Mutta John oli tuskin kuullutkaan noita sanoja. Hänen mielensä oli vihdoinkin aivan masennuksissa. Hän huomasi kuinka alhaista ja kiittämätöntä tuo kansa oli, jonka pelastamiseksi, kohottamiseksi, tukemiseksi ja auttamiseksi hän oli voimansa uhrannut, ja hän katui, että hän ikinä oli toivonut ja pyrkinyt, kun kaikki nyt oli näin kurjasti loppunut.

"Oi, Jumalani, Jumalani! Miksi minut ylenannoit?"

Niin, niin nyt oli käynyt! Ei ainoastaan tuo kurja, hurja joukko, tuo typerä, kiittämätön ihmiskunta ollut häntä ylenantanut, vaan Jumala itse! Jumala käytti toisen ihmisen tietämättömyyttä, toisen katumusta, toisen vihaa ja toisen ilkeyttä johtaessaan omaan päämääräänsä. Ja Jumala oli hänet hylännyt, ei kuullut hänen rukouksiaan eikä hänen katumustaan, riisti häneltä ystävät ja rakkauden, ja heitti hänet ulos ihmisten yhteydestä!

No niin! Olkoon siis sillä tavalla! Mitä hänen oli tehtävä? Hän menee takaisin vankilaan ja sanoo: "Ottakaa minut tänne takaisin — minulla ei ole muuta sijaa maailmassa. Minä olen yksin, ja sydämeni on kuollut!"

Hän oli nyt saapunut kujan päähän ja unohtaen Jupen varoituksen nähdessään kirkkaasti valaistun kadun hän kääntyi oikealle ja kulki rohkeasti katua pitkin. Se oli Old Pye katu, ja hän oli juuri saapunut Brown's Squaren kulmaan, kun hän aivan kuin heräten taas tuntoihinsa kuuli kovaa koiran haukuntaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli koira hänen jalkainsa juuressa hyppien hänen ympärillään hurjana ilosta, koettaen nuolla hänen kasvojaan ja vähänväliä ulvoen sekä osoittaen mitä hellintä, uskollisinta, säälittävintä rakkautta.

Se oli hänen oma koiransa, verikoira Don.

Hänen raskaat ajatuksensa haihtuivat, kun hän näki tuon ainoan uskollisen ystävänsä, ja hän kumartui hyväilemään tuota suurta elukkaa, vetämään sitä korvista ja silittämään sen poimuista, komeaa otsaa, mutta samassa hän kuuli kimeän huudon ja kohotti siitä syystä päätään.

"Se on hän!" sanoi joku, ja sitten hän huomasi, että joukko ilkeännäköisiä miehiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän tunsi heidät heti. Siellä oli naarmuotsainen ravintoloitsija Sharkey, joka oli kärsinyt rangaistuksensa ja päässyt vankilasta, sekä Pincher ja Hawkins, jotka saivat olla vapaina takuuta vastaan. He olivat kaikki ryyppäilleet. Ravintoloitsija, jolla oli kädessä keppi, oli juovuksissa, ja lakaisija hoiperteli kainalosauvojen nojassa.

Nyt seurasi inhoittava kohtaus. Nuo neljä miestä alkoivat ivata John Stormia ottaen pois lakit päästään ja kumartaen syvään pilkallisen kunnioittavasti. "Teidän ylhäisyytennekö täällä?" sanoi yksi heistä. "Herra pastori ja lordi, tehkää hyvin!" huusi toinen.

"Jättäkää minut, Jumalan tähden jättäkää minut!" huudahti John.

Mutta heidän pilkkansa kävi yhä uhkaavammaksi. "Kuinkas maailmanlopun käy, isä?" — "Ettekö te yllyttänyt minua pienen liikkeeni myyntiin?" — "Ja ettekö te sanonut parantaneenne minut? Katsokaapa nyt missä tilassa minä olen!"

"Voi, lopettakaa, lopettakaa jo!" huusi John kiiruhtaen pois.

He seurasivat häntä ja rupesivat häntä tyrkkimään. Silloin hän seisahtui ja huusi tuskaisasti: "Tahdotteko herättää pahanhengen minussa? Menkää kotiinne — menkää kotiinne!"

Mutta he nauroivat vain ja jatkoivat kiusantekoaan. Johnin hattu putosi, ja hän koetti kädellään siepata sen kiinni ja tuli silloin erehdyksessä satuttaneeksi erästä miestä kasvoihin.

"Vai lyötte te vaivaista!" kirkui ravintoloitsija ja iski kepillään kovasti Johnia hartioihin. Samassa silmänräpäyksessä verikoira hyppäsi miehen niskaan kaataen hänet maahan, jossa hän sitten makasi huutaen. Lakaisija nosti kainalosauvansa ja koetti sillä mukuroida koiran päätä.

"Lakkaa, mies! Lakkaa! Don! Don!"

Mutta koira ei päästänyt saalistaan, ja lakaisija löi sitä yhä edelleen kainalosauvallaan, kunnes Pincher, joka oli juossut toiselle puolen katua, palasi veitsi kädessä ja iski sen syvälle koiran niskaan. Vingahtaen kerran ja ulvoen sitten surkeasti päästi koira saaliinsa ja kaatui kadulle. Ravintoloitsija nousi ylös.

Se oli lopun alkua. John Storm näki koiransa kuolonkamppauksessa, ja kaikki pahat henget hänen sydämessään karkasivat esiin ja valtasivat hänet. Kadunkulmassa oli puoti, jonka edustalle oli asetettu muutamia raskaita tuoleja. John tarttui yhteen tuoliin ja heilutti sitä päänsä yli kuin leikkikalua. Miehiä kaatui joka puolella.

Väkeä kertyi kadulle joka taholta, joka pihasta, joka käytävältä huutaen: "Hullu mies!" — "Poliisi!" — "Ottakaa kiinni!" — "Hän tappaa!" — "Lyökää häntä!"

John Stormkin huusi minkä jaksoi, kunnes hän äkkiä tunsi kovaa, pistävää tuskaa, vaikkei hän voinut tarkoin sanoa missä kohden ruumista. Sitten hän tunsi nousevansa ylöspäin, ylöspäin — kuin hän olisi joutunut junaan, joka kulki tunnelissa, ja konduktöörit huusivat — siellä oli vuoroin kuuma, vuoroin kylmä, ja hän leijaili jonnekin — sitten hän näki Gloryn — Glory sanoi jotain — ja sitten hän avasi silmänsä — kaikki oli pimeää, ja muutamat naiset puhelivat kiihkeästi hänen ympärillään.

"Kuka se on?"

"Se on isä Storm. Nuo pedot, konnat! Ja koiraraukkakin!"

"Voi, voi, voi! Missä on poliisi? Mitä meidän tulee tehdä, Aggie?"

"Me viemme hänet minun huoneeseeni."

Sitten John kuuli Westminsterin kellon lyövän kaksitoista, ja sitten… Matka oli niin pitkä, pitkä, eikä tunnelista tuntunut tulevan loppua.