II.

Vaikka yhdistyksen säännöt kielsivät kaikki erityiset ystävyyssuhteet, joutui John luonnon sääntöjen mukaisesti monen veljen ystäväksi. Hänen tunteensa johtajaa kohtaan oli voimakkaampaa kuin rakkaus, se oli melkein jumaloimista, ja muutamia isiä hänen sydämensä lähestyi hellän myötätuntoisesti. Maallikkojohtaja oli jäykkä, sulkeutunut sielu, katkera ja ankara, mutta useimmat muut olivat lempeitä ja vaatimattomia, katsellen syvämietteisesti maailmaa.

Osittain siitä syystä, että Johnin koppi oli maallikkoveljien huoneitten vieressä, sai hän kaksi parasta ystäväänsä näitten joukosta. Toinen oli pitkä, lapsellisen näköinen mies, joka vartioi luostarin ovea päivällä ja vuorotteli siinä toimessa toisen kanssa yöllä. Hän oli tunnettu nimellä veli Antero — sillä maallikkoveljiä nimitettiin aina ristimänimellä — ja hän oli noita heikkoluonteisia olentoja, jotka ainoastaan silloin voivat olla onnellisia, kun he saavat upottaa oman itsenäisyytensä toiseen ja liittää kohtalonsa toisen kohtaloon. Heti ensi silmäyksellä hän kiintyi Johniin ja kaikki lomahetkensä hän hääräili Johnin ympärillä valmiina kaikenlaisia asioita toimittamaan, kävellen omituisen huojuvilla askeleilla, kuin vanha talonkoira. Hänen parrattomien kasvojensa ilme oli poikamainen, eikä hänen kanssaan koskaan voinut keskustella, sillä hän myöntyi aina kaikkeen mitä hänelle sanottiin.

Toinen Johnin ystävä oli sama maallikkoveli, johon hän oli tutustunut ulkomaailmassa, Polly Loven veli, mutta tämä ystävyys kasvoi hitaammin, sillä surullinen este oli sen tiellä. John oli ensin huomannut hänet tuloiltanaan virvokehuoneessa ja nähnyt hänen kasvoissaan kärsimyksen ja väsymyksen merkkejä. Usein sen jälkeen oli John kohdannut hänet käytävissä ja joskus nyökäyttänyt hänelle hymyillen, mutta veli ei ollut koskaan pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa häntä. Vihdoin John oli alkanut epäillä, tokko se olikaan sama mies, ja eräänä aamuna mennessään yläkertaan aamiaisen jälkeen yhdessä johtajan kanssa sanoi hän:

"Onko tuo maallikkoveli, jolla on nuo kalpeat kasvot ja surumieliset silmät, sama mies, jonka tunsin sairashuoneessa?"

"On", sanoi isä, "mutta hän on vaitiolokäskyn alaisena."

"Niinkö? Tietääkö hän sisarensa kohtalosta?"

"Ei."

Nyt oli aamupäivävirkistystunti, ja isä vei Johnin pihamaalle sekä puheli veli Paavalille.

Häntä kiusasivat maalliset ajatukset hirveästi, ja kun hän oli nuori, heikkoruumiinen ja hermostunut sekä taipuvainen keuhkotautiin, olivat tuommoiset taistelut vihollisen kanssa vahingollisia hänelle. Siitä syystä ja vaikka oli tapana, ettei maallikkoveljiä vihitä munkeiksi ennenkuin monen pitkän palvelusvuoden perästä, oli nyt päätetty, että veli Paavali saisi tehdä valan heti kohta päästäkseen irti saatanan vallasta ja maailman viettelyksestä.

"Sekö on teidän kokemuksenne?" sanoi John. "Kun Herran palvelija tekee nuo valat, onko hän silloin voittanut kaikki maalliset ajatukset?"

"Hän on kuin merimies, joka on matkalle lähdössä. Niin kauan kuin hän on satamassa, ovat hänen ajatuksensa kodissa, josta hän on eronnut, mutta niin pian kuin hän on jättänyt kotirannat ja päässyt ulapalle, ajattelee, hän vain tulevaa satamaa."

"Mutta eikö hän joskus katsele taaksekin päin, isä? Merimies kirjoittaa ystävilleen, joista hän on eronnut — saahan Herran palvelija rukoilla heidän puolestaan?"

"Saa tietysti, aina ja joka paikassa, veljensä ja sisarensa hengessä. Veljenä ja sisarena lihassa hän ei koskaan saa sitä tehdä, paitsi erityisinä hädän hetkinä. Hän on Kristuksen ylkä, poikani, ja kaikki Kristuksen lapset ovat yhtä suuressa määrässä hänen omaisiaan."

Lopuksi isä pyysi, ettei John kertoisi mitään sairashuoneen tapahtumista, sillä veli Paavali saattaisi kuulla niistä, ja siitä voisi olla monenlaisia pahoja seurauksia.

Tuo varoitus näytti vallan tarpeettomalta. Tästä päivästä alkaen John koetti välttää veli Paavalia. Kirkossa ja virvokehuoneessa hän ei koskaan katsonut häneen. Hän ei voinut nähdä noita rasittuneita kasvoja ja tuota nälkäistä katsetta ajattelematta vangittua kotkaa, jonka siipi on taittunut. Säpsähtäen huomasi hän, että heidän koppinsa olivat vieretysten. Kun he sattuivat tapaamaan toisensa käytävässä, tunsi John jonkinmoista kauhua, ja hän oli kiitollinen siitä, että vaitiolokäsky esti heitä joutumasta puheisiin. Hiipuvan tuhkan alla saattoi olla kekäleitä, jotka pieninkin henkäys voisi leimahduttaa ilmiliekkiin.

Vihdoin he kerran tulivat vastakkain heidän koppiensa yläpuolella olevan tornin lyijykatolla. Johnille oli tullut tavaksi mennä sinne iltarukouksen jälkeen katselemaan Lontoota sieltä korkeudesta sekä kiittämään Jumalaa siitä, että hän oli päässyt pakenemaan sen kynsistä. Tähdet tuikkivat ja kaupunki vaani kuin ääretön jättiläishirviö tuolla alhaalla. Hänen mielestään siinä oli jotain pirullista. Tuolla kaukana kierteli virta kuin käärme hiekassa ja siellä täällä oli siltoja kuin käärmeen suomuja, ja kauimpana lännessä näkyi tuon suuren eläimen pää, joka juuri alkoi hohtaa tuhansissa liekeissä.

"Tuolla hän on", ajatteli hän ja samassa hän säpsähti kuullessaan äänen. Oliko hän lausunut nuo sanat ääneensä? Joku toinen olikin puhunut. Veli Paavali seisoi katon aitauksen vieressä katsellen samaan suuntaan. Huomatessaan, että John seisoi hänen takanaan, änkytti hän jotain kovin hämillään ja kiiruhti pois ikäänkuin rikoksesta tavattu.

"Herra häntä sääliköön!" ajatteli John. "Jos hän tietäisi, mitä on tapahtunut!"

Mennen takaisin koppiinsa rupesi John ajattelemaan Glorya. Muistin murtuneet renkaat liittyivät yhteen nyt ensi kerran täällä luostarissa, palauttaen hänen mieleensä, kuinka epävarmaan tilaan hän oli jättänyt Gloryn. Hänen asemansa sairashuoneessa oli horjuva ja hänen suhteensa ystäviinsä oli tuhoa tuottava.

Getsemanen veljien viimeinen iltarukous oli rukoiltava vuoteen ääressä ristin edessä. "Kiitos olkoon Jumalalle tämänkin päivän koettelemuksista." Siihen John liitti vielä anomuksen: "Siunaa ja varjele häntä, missä ikinä hän lieneekään."

Hän lopetti käyntinsä tornissa tämän perästä eikä mennyt sinne enää ennenkuin sen päivän aamuna, jolloin hänen piti tehdä noviisivalansa. Niihin aikoihin hänen sielunsa oli niin vaipunut rukouksiin, että hän oli ruvennut pitämään itseään nyt jo melkein kuuluvana toiseen maailmaan. Aamu oli kirkas ja kylmä, ja hänen oli helppo nähdä, että jotain tavatonta oli tekeillä maailmassa tuolla alhaalla. Hevosliike oli seisahtunut, aukeat paikat olivat tungokseen saakka täynnä väkeä ja juhlakulkueita liikkui kaduilla soittokuntineen ja liehuvine lippuineen. Sitten hän muisti mikä päivä nyt oli — lordi majorin päivä, marraskuun 9:s päivä — ja taas hän ajatteli Glorya. Hän oli varmaankin tuolla, sillä hänen sydämensä oli iloinen ja hän rakasti maailmaa ja sen liikettä, huvituksia, komeutta.

Tämä oli hänen viimeinen valmistuspäivänsä ja hän oli vaitiolo-käskyn alainen. Siksi hän palasi koppiinsa ja lukitsi ovensa. Mutta hän ei voinut estää ääniä kadulta tunkemasta sinne. Aamusta iltaan soittelivat soittokunnat, hevoset korskahtelivat ja tuhannet askeleet jymisivät. Ja tuntia ennen hänen vihkimistään, kun hän oli polvillaan ristin edessä, kädet kasvoilla, saattoi hän vielä nähdä tuon iloisen näytelmän, nuo tulvivat tungokset — miehet, naiset, lapset joka ikkunassa, joka parvekkeen aitaukseen nojaten, ja keskellä tuota kaikkea oli Glory, huulet hymyillen ja silmät säkenöiden.

Yö tyynnytti vihdoinkin melun, kello soi ja John läksi alas jumalanpalvelukseen. Veljet odottivat eteisessä ja asetuttuaan riviin he astuivat kirkkoon. Ensimmäisenä kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten veli Paavali kantaen suitsutusastiaa ja sitten muut maallikkoveljet tuoden kynttilöitä, sen jälkeen tulivat hengelliset veljet kauhtanoissaan, johtaja päähinekaapussaan, ja viimeisenä John Storm.

Alttari oli koristettu kuin juhlaa varten, ja jumalanpalvelus oli omituinen, mutta juhlallinen. John oli kirjoittanut vakavuuden ja kuuliaisuuden lupauksen, ja tämän hän omakätisesti asetti alttarille. Siihen hetkeen saakka hän oli käyttänyt tavallista papinpukuaan, mutta nyt hänen piti pukeutua veljeskunnan pukuun.

Isä seisoi alttarin portailla, puku lattialla hänen jaloissaan. Hän nosti sen ylös, siunasi sen ja puki Johnin ylle sanoen samalla solmiessaan nuoran: "Ota tämä nuora ja käytä sitä muistona sydämen puhtaudesta, jonka avulla sinun tästälähin tulee koettaa rakastaa ja palvella meidän Herraamme Jeesusta."

Sillä hetkellä paiskattiin ovi kovasti kolahuttaen kiinni vertauksena siitä, että nyt oli tie maailmaan suljettu, kuoro lauloi ensin "Gloria Patri" ja sitten hymnin, joka alkoi:

"Hyvästi surun laakso Ja melske rauhaton! Sun hylkään astuaksein Nyt taivaan ilohon."

Veli Paavalin piti nyt myöskin tehdä elinkautiset valansa, ja kun John poistui alttarin portailta, talutettiin maallikkoveli sinne. Hän oli hyvin kalpea ja hermostunut ja olisi varmaan kompastunut, elleivät maallikkojohtaja ja veli Antero kulkien molemmin puolin olisi häntä tukeneet.

Samat menot uudistettiin taas, mutta vielä juhlallisemmin. Hautausluvut luettiin. "De Profundis" laulettiin, kelloa soitettiin hitaasti, "Ecce quam bonum" messuttiin ja vihdoin laulettiin:

"Kuolemallaan kuolon kaasi, Poistettu on haudan paasi."

John Storm oli syvästi liikutettu. Taivaat näyttivät aukenevan ja koko maailma katoavan. Oli vaikea uskoa, että hän vielä oli lihassa.

Kun hän vihdoin pääsi tyyntymään, oli hän tornissa jälleen, mutta puettuna kauhtanaan ja puristaen nuoraa vyötäisillään. Aamun kylmä ilma oli muuttunut sumuksi, sumutorvet huusivat ja mahtava hirviö tuolla alhaalla näytti suitsuttaman tulta tuhansista sieraimista ja ulvovan tuhansin kurkuin.

Joku oli tullut hänen luokseen. Se oli veli Paavali. Hän puhui hermostuneesti koettaen hiukan naurahtaakin.

"Olen iloinen, että tapasin teidät täällä. Hauskaa, että vaitioloaika jo on lopussa ja voin sanoa teille kuinka iloinen olen siitä, että olette täällä."

"Kiitos", sanoi John aikoen kulkea hänen ohitsensa.

"Minä tiesin varmaan, että tulisitte meille, tarkoitan, sen yön jälkeen, jolloin kuuntelin puhettanne sairaalassa — hoitajattarien tanssiaisyönä, muistattehan, kun isä oli tervehtimässä minua. Kumminkin otaksun, etteivät asiat siellä ole huonosti — sairaalassa, tarkoitan —"

John hapuili ovensa pihtipieliä.

"Kaikki rakastivat teitä — sairaat ja hoitajattaret ja kaikki! Kuinka he mahtavat kaivata teitä! Minä tiedän, että kaikki oli hyvin teidän lähtiessänne — kaikki onnellisia ja… eikö niin?"

"Hyvää yötä", sanoi John portaitten päässä.

Oli hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi veli Paavali muuttuneella äänellä:

"Kyllä ymmärrän teitä. Tiedän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. On väärin, että puhun ulkomaailmasta muuta kuin erityisestä pakosta. Me olemme vannoneet valan vielä sen lisäksi ja olemme sidotut elinajaksi — ainakin minä olen. Mutta jos te kumminkin voisitte kertoa minulle jotain… Voi, minä olen hyvin kurja. Minun täytyy tunnustaa vikani ja kärsiä rangaistukseni."

John meni alas portaita kiirehtien huoneeseensa.

"Jumala häntä auttakoon!" ajatteli hän. "Ja minua myöskin! Jumala meitä molempia auttakoon! Kuinka minun tulee elää, etten ilmaisisi tuota salaisuutta? Ja kuinka hän voi elää, jos hän saa sen kuulla?"

John istui vuoteensa laidalla koettaen tyyntyä. Veli Paavali oli säälittävä, niin oli. Koko siveellisessä maailmassa ei ole mitään säälittävämpää kuin mies, joka on maailmasta eronnut, mutta kumminkin jättänyt sydämensä sinne. Mitä hän teki täällä? Kuka oli hänet tänne tuonut? Mitä semmoisella henkilöllä oli tekemistä tällaisessa paikassa? Ja tuo hänen säälittävä avuttomuutensa kaikissa elämänoloissa? Oliko se oikein, oliko se tarpeellista, oliko se Jumalan tahto?

Tuossa oli mies, jonka sisar oli maailmassa. Tyttö oli nuori ja turhamielinen, ja maailma oli iloinen ja viettelevä. Ilman johtavaa, suojaavaa kättä — mitkä vaarat saattoivatkaan kohdata häntä! Hän oli nyt jo vajonnut häpeään ja alennustilaan, ja veli oli itse tehnyt mahdottomaksi kaiken avun. Vangittu kotka, jonka siipi oli katkennut, oli nyt sen lisäksi kahlehdittu muuriin kiinni. Mutta rukous! Rukous oli siveyden suojamuuri, eikä Jumala tarvinnut kenenkään luodun apua. John laskeutui polvilleen ristin eteen. Unelmien sekava johdonmukaisuus johti hänen ajatuksensa Gloryyn ja veli Paavaliin ja Pollyyn ja Drakeen. Mietteet risteilivät hänen aivoissaan hätyyttäen, häviten ja tullen taas uudestaan. Yö oli kylmä, mutta hikihelmet kierivät hänen otsallaan. Hänen sielunsa syvyydessä jokin ääni puhui hänelle, ja hän koetti kuunnella sitä. Hän oli kuin sokea mies, joka on kompastunut jyrkänteen reunalle ja kuulee aaltojen loiskeen syvyydessä kallioita vastaan.

Lausuttuaan viimeisen rukouksen sinä yönä ei hän enää rukoillut Gloryn puolesta (sillä hän luuli velvollisuutensa kieltävän sen), mutta sitten hän huomasi, että koko elämä, sielu ja voima oli paennut hänen rukouksestaan. Keskellä yötä hän heräsi tuntien pelkoa. Oliko hän uneksinut vai oliko hän todellakin kuollut ja haudattu? Hän kohotti päätään pimeydessä ojentaen käsivarttaan. Ei, se oli totta. Vähitellen hän muisti edellisen päivän tapahtumat. Niin, se oli todellakin tapahtunut.

"Mutta minä en ole kumminkaan samassa asemassa kuin veli Paavali — minä en ole sidottu koko elämäni ajaksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten hän rupesi takaisin vuoteelleen kuin tyyntynyt lapsi.

Häntä hävetti, mutta hän ei voinut sille mitään. Hänestä tuntui jo ikäänkuin hän olisi vankina synkässä tornissa kaipaillen vapautuspäivää.