XIX.

Martan Viinitarhassa.

Kadonnut, varastettu tai karannut — pappismies, tuntee nimen John Storm. Tai oikeammin, hän ei tunne ollenkaan, sillä hänelle on kaksi kertaa kirjoitettu eikä kumminkaan ole kuulunut pienintäkään hiiskahdusta. Kun hänet viimeksi nähtiin, kuusi päivää sitten, vaivasi häntä paha tuuli. Sitä ennen hän oli ollut vimmatusti vihoissaan avuttomalle, viattomalle neitoselle, joka "ei tiennyt yhtään mitään", millä hän oli miestä loukannut. Se kunniallinen ihminen, joka voi antaa tietoja hänen olostaan ja elostaan, ilmoittakoon siitä kohtuullista palkintoa vastaan allekirjoittaneelle.

Mutta totta puhuen, hyvä John Storm, mitä teille on tapahtunut? Missä te olette ja mitä te olette tehnyt tuon kamalan inkvisitsionipäivän jälkeen? Peloittavia huhuja on liikkeellä. Ne lentelevät ilmassa kuin terävät veitset haavoittaen ja vihloen erästä tyttöraukkaa hirveästi. Siksipä olkaa nyt niin hyvä ja vastatkaa heti — mieluimmin persoonallisesti.

Sallikaa minun mainita todistuksena ikuisesta uskollisuudestani teitä kohtaan, että kahden hiljaisuudessa kärsityn, masentavan kolahduksen perästä taas kohoan pystyyn hymyillen. Tietäkää siis, että herra Drake on täydellisesti toteuttanut kaikki toiveet pakottamalla lordi Robertin pitämään huolta Pollysta, joka nyt on varmassa turvassa omassa linnassaan jossakin St. John's Woodissa, halliten palvelijoitaan ja apulaisiaan. Te siis ihastutte huomatessanne profeetan hengen minussa kasvavan, sillä muistattehan minun varman ennustukseni, että jos tyttö joutuisi pulaan ja olisi avun tarpeessa, niin herra Drake olisi ensimmäisenä häntä auttamassa. Tietysti hän lausui paljon siirapinmakeita sanoja minun uskollisesta ystävyydestäni ja samoin hän myöskin tuhlasi paljon kaunopuheisuutta teille. Näyttää siltä, sanoi hän, kuin te olisitte noita harvoja, jotka kokonaan seuraavat sydämensä käskyjä, kun me muut aina punnitsemme velvollisuuksiamme järjellä. Ja jos kohta te joskus ankaran tyrannin tavoin kohtelettekin naissukua, on se vain merkkinä siitä kuinka te sitä kunnioitatte ja kuinka korkealle jalustalle te tahtoisitte asettaa naiset. Näin Drake palautti minulle sopusoinnun maailmassa, muuttaen kaikki asiat helpoiksi ja miellyttäviksi.

Siksi minä voin nyt kertoa, että Pollyn lapsi on tullut maailmaan (se on poika), kiirehtien hiukan tuloaan, lieneekö siihen sitten ollut syynä kyyneleet vai krokodiilin peloitukset. Ja koska minulla nyt on yövalvonta ja siis olen vapaana kello puoli seitsemästä puoli yhdeksään, aion käydä ensimmäisellä juhlallisella visiitilläni tuon nuoren herran luona, ja joku toinen saisi tulla minun kanssani, joku, joka myöskin itämaan tietäjäin tavoin tahtoisi tulla kunnioittamaan tuota viattomuuden ja rakkauden perikuvaa. Mutta jos sama joku kysyisi minua sairashuoneessa äsken mainitun ensimmäisen tunnin aikana, niin olkoon tämä sanottu hänelle varoitukseksi, että Valkoinen huuhkaja on ankarasti kieltänyt kaiken seurustelun alaistensa ja tuon eroitetun, häväistyn äidin kesken. Olkoon se luettu minussa asuvan vastustushengen viaksi, että aion olla epäkuuliainen tuolle käskylle, vaikka varsin hyvin tiedän, että tuolla erotetulla, häväistyllä raukalla ei ole mitään muuta käsitystä ystävyydestä kuin että se on vain ottamista eikä antamista. Tietysti semmoinen itsekkyys kuuluu naisen synnynnäisiin ominaisuuksiin aivan yhtä varmasti kuin kipinät lentävät ylöspäin, mutta jos minä kerran maailmassa tapaisin miehen, jolla ei olisi tuota ominaisuutta, niin antaisin hänen huostaansa itseni, ruumiini, sieluni ja kaikki tavarani, ellei hänellä jo sitä ennen olisi vaimoa tai muita ankkureita kiinnittämässä häntä tähän maailmaan, ja siinä tapauksessa minä odottaisin ja sitoutuisin rupeamaan hänen omaisuudekseen tulevassa maailmassa.

Glory.

Kello puoli seitsemän samana iltana odotti Glory sairashuoneen portilla, mutta John Stormia ei kuulunut. Seitsemän aikaan hän soitti kelloa pienessä talossa St. John's Woodissa korkean muurin edessä jonka portissa oli rautaristikko. Ovelle tuli hyväluontoisen, hitaan näköinen palvelija, jonka käytös oli ystävällinen, melkeinpä tuttavallinen.

"Oletteko te se nuori neiti sairashuoneesta? Neiti on kertonut minulle teistä. Minä olen Liisa, ja astukaa nyt yläkertaan… Kiitos, kyllä hän voi hyvin, molemmat voivat hyvin — varokaa päätänne, neiti."

Polly makasi pienessä, rasian tapaisessa huoneessa, ja näytti niin punaiselta ja valkoiselta tuossa liinaisilla pitseillä koristetuilla tyynynpäällisillä. Vuoteen ääressä istui surupukuun puettu nainen, jonka ikää oli vaikea määrätä Ja jolla oli pienet, vilkkuvat silmät ja lihavat posket. Hän soudatteli lasta polvillaan laverrellen sille imelän hellästi.

"Se pikku kulta, kuinka se jo ymmärtää! Lu-lu-luuluu!"

Glory kumartui pienoisen yli ja vakuutti sitä sievimmäksi lapseksi, minkä hän ikänä oli nähnyt.

"Sanokaapa muuta, neiti! Ei koko Lontoossa ole toista sen vertaista. Sellaista lasta sitä vasta voi rakastaa. Pikku raukka, se valloitti heti minun sydämeni, se hellanterttu."

"Tämä on rouva Jupe", sanoi Polly. "Hän ottaa lapsen hoitaakseen."

"Luu-luu-luu! Uusi kaunis kehto sitä odottaa uunin edessä minun parhaassa huoneessani. Luu-lu-luu!"

"Et suinkaan sinä aio erota lapsestasi?" sanoi Glory "Miksikä en? Mitä sinä oikein luulet, hyvä ystävä? Et suinkaan sinä mahtanut otaksua, että minä tulisin kaiken ikäni olemaan kahlehdittuna lapseen, voimatta mennä minnekään ja voimatta enää milloinkaan huvitella tässä maailmassa?"

"Niin kyllä! Se on meidän molempien yhteiseksi hyväksi, kuten jo sanoin vastatessani sanomalehti-ilmoitukseenne." Glory kysyi vaimolta, oliko hän naimisissa ja oliko hänellä itsellään lapsia.

"Minäkö, neiti? Minä olen ollut naimisissa yksitoista vuotta, ja minä olen aina rukoillut hyvää Jumalaa antamaan minulle lapsia. Enkö ole saanut niitä, kysytte? Ainoastaan yhden ainoan pikku tyttösen, mutta minä tahtoisin ottaa toisen omakseni jo syntymästä saakka, jotta minulla olisi jotain hellittävää, kun omani on kasvanut suureksi."

Glory arveli, että Polly tietysti saisi nähdä lastansa milloin tahansa, mutta vaimo vastasi epäilevästi:

"Nähdäkö lastansa? Minä en mielelläni siihen suostu. Jos minä otan sen, tahdon myöskin pitää sen aivan omanani ja täyttää velvollisuuteni tuota pikku raukkaa kohtaan. Mutta jos äiti yhä kävisi sitä tervehtimässä, tuntuisi minusta kuin hänellä olisi suurin oikeus lapseen."

Polly ei näyttänyt, ollenkaan huvitetulta koko keskustelusta, kunnes rouva Jupe kysyi häneltä hänen "ystävänsä" nimeä, sillä kahdeksankymmentä puntaa oli maksettava samalla kun lapsi jätettiin rouva Jupen hoitoon.

"Päättäkää nyt vain paikalla, kultaseni, ja antakaa minun viedä poika heti kanssani. Sanokaa minulle vain ystävänne nimi ja osoite. Se riittää minulle varsin hyvin."

Hiukan epäiltyään kirjoitti Glory lordi Robertin nimen ja osoitteen, ja vaimo rupesi puuhaamaan lapsen matkaa.

"Älkää välittäkö niin paljon tästä asiasta, kultaseni. Ei se ole niin suuri rikos. Moni hieno neiti on käyttäytynyt pahemminkin."

Ovella Glory kysyi rouva Jupen osoitetta, ja vaimo antoi hänelle nimikorttinsa sanoen, että jos Gloryn tekisi mieli erota sairashuoneesta, niin hänen (rouva Jupen) olisi helppo hankkia niin kauniille neidille jotakin tointa.

Polly voitti helposti pikku surunsa lapsensa eroamisesta ja alkoi puhua Glorylle kevyellä, melkeinpä suojelevalla tavalla. Hän vaati, että Glory huvittaisi häntä, ja hiukan närkästyi, kun Glory kysyi, milloinka hän luuli taas kykenevänsä työhön ja tulevansa toimeen ilman lordi Robertin apua.

"Totta puhuen", sanoi Polly, "minussa oli yhtä paljon syytä kuin lordi Robertissakin. Minä tahdoin päästä pois sairashuoneen orjuudesta ja minä tiesin, että hän kyllä pitäisi huolta minusta sitten."

Glory meni pois aikaisin, luvaten sydämessään, ettei ikinä enää tulisi takaisin. Hänen vaihtaessaan omnibussia Piccadillyllä oli sirkus hyvin täynnä naisia.

"Täällä on kirje teille, hoitajatar", sanoi ovenvartia, kun Glory saapui sairashuoneeseen. Se oli John Stormilta: —

Rakas Glory! — Vihdoinkin olen päättänyt ruveta Jäseneksi Bishopsgate-kadun veljeskuntaan ja tänä iltana muutan luostariin. Tällä kertaa en mene sinne vain vieraana, vaan alokkaana eli noviisina, siinä toivossa että minun sallitaan kerran, aikojen kuluttua, tehdä ikipäiviksi sitova elämäni pyhityksen vala. Siksi minä arvattavasti nyt kirjoitan teille viimeisen kerran ja eroan teistä ehkä iäksi.

Lontooseen-tulomme jälkeen olen kärsinyt monta pettymystä, ja minusta tuntuu kuin olisin runneltu murskaksi. Minun rakkaimmat unelmani pettivät, ne palatsit, joita itselleni rakensin, olivatkin tyhjänpäiväisiä kullatuita ilmalinnoja. Minulta on ryöstetty kaikki jalokiveni, taikka ne ovat osoittautuneet lasipaloiksi vain. Tässä häpeän ja pettymyksen tilassa olen päättänyt paeta maailmaa ja itseäni, sillä kumpikin minua väsyttää yhtä paljon, ja nyt jo tuntuu minusta kuin sydämeltäni olisi pudonnut raskas paino.

Mutta minä tahtoisin puhua teistä. Te olette varmaan pitänyt minua katkerana, ja joskus olen ollutkin, mutta aina vakaumuksesta ja periaatteellisesta syystä. Minä en voinut suostua tuohon muotisiveellisyyteen, joka turmelee maallikkojen miehuuden, enkä kärsiä tuota suvaitsevaisuutta, joka tekee papiston läpeensä viheliäiseksi. Minä en voinut tuskatta nähdä teidän syöksyvän maailman helmaan ja ajautuvan sen irstaisiin huvituksiin. Minua kauhisti tuo ajatus, että teidän kaltaisenne puhdasmielinen, vaikka kyllä luonteeltaan kiihkeätunteinen tyttö, voisi ehkä joutua jonkun kevytmielisen huvittelijan uhriksi — lomahetkien leikkikaluksi vain.

Ja se, minkä kerrotte ystävänne muuttuneista oloista, ei vähennä näitä huoliani. Mies, joka on pettänyt tytön yhden kerran, voi helposti pettää hänet toistamiseenkin. Ellei mies suostu naimaan tyttöä, olisi suhde lopetettava heti ja täydellisesti, mistä hinnasta tahansa. Jos sitä vapaasti jatketaan, joutuu uhri yhä enemmän uhriksi ja hänen viimeinen tilansa on aina ensimmäistä pahempi.

Olipa miten oli, en tahdo ketään moittia, kaikkein vähimmin teitä, sillä te olette koettanut kaiken parhaaksi kääntää, enkä voisi sitä muutoinkaan tehdä nyt, kun eroan teistä iäksi. Te ette ole koskaan tietänyt, kuinka kallis olitte minulle, enkä luule sitä oikein itsekään käsittäneeni ennenkuin tänä päivänä. Te tiedätte kuinka minut on kasvatettu — yksinäisen vanhan miehen seurassa — Jumala olkoon hänen kanssaan — joka koetti olla hyvä minulle kunnianhimonsa tähden ja rakastaa minua kostonsa tähden. Minä en ole koskaan tuntenut äitiäni, sisarta minulla ei ollut, vaimoa ei minulla koskaan tule olemaan. Te olitte minulle nuo kaikki kolme ja paitsi sitä vielä oma itsenne, Meidän taloudessamme ei ollut yhtään naista, mutta te olitte naisena minun elämässäni. En ole koskaan ennen sanonut sitä teille, mutta nyt minä sen kerron, niinkuin kuoleva mies kuiskaa salaisuutensa viimeisessä hengenvedossaan.

Minä olen kirjoittanut hyvästijättökirjeeni — yhden isälleni, pyytäen häneltä anteeksi, jos olen käyttäytynyt väärin häntä kohtaan, yhden sedälleni, sanoen hänelle terveiseni ja kiitokseni, ja yhden hyvälle, vanhalle isoisällenne, luopuen pyhästä, kalliista toimesta, jonka hän oli minulle uskonut, nimittäin pitämästä huolta teistä. Minun käytökseni pidetään varmaan monessa suhteessa heikkona ja mielettömänä, mutta minun lähtöni poistaa useita vaikeuksia, ja sitä paitsi olen nähnyt, että henki kaikki tekee, eikä liha, ja että voin rukouksella ja paastolla auttaa ja suojata teitä paremmin kuin neuvoilla ja varoituksilla. Siis kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme.

Veljeskunnan säännöt kieltävät jäseniä kirjoittamasta ja vastaanottamasta kirjeitä ilman erityistä lupaa, vieläpä ajattelemasta kovin paljon ulkomaailmaa, ja nyt kun olen ennättänyt entisen elämäni iltaan, tunkeutuvat vanhat muistot mieleeni, niinkuin hukkuvan ihmisen sieluun. Ne ovat kaikki samalta ajalta — niiltä päiviltä, jolloin olimme Peelissä, teidän suloisella pikku saarellanne, ennenkuin turhamainen, julma maailma meidät erotti. Te olitte vaatimaton, iloinen tyttö ja minä olin tuskin muuta kuin onnellinen poika, ja me sousimme iloiten ja nauraen yhdessä kirkkaalla, sinisellä merellä.

Mutta maailman ilot himmenevät jo ja sen kunnia katoaa. Se on parhaaksemme sekin. Minulla on jalokiveni — toivoni erota maailmasta ja uhrata elämäni Jumalalle.

John Storm.

"Mikä teitä vaivaa, hoitajatar? Oletteko sairas? Teitä pyörryttää. Onko tullut ikäviä uutisia kotoa?"

"Ei, ei, muuta se on. Antakaa minun istua teidän huoneessanne, ovenvartia."

Hän luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat näyttivät himmeiltä ja rivit olivat ristikkäin kuin hämähäkin verkko. Sitten hän ajatteli: "Me emme voi erota ikipäiviksi tällä tavalla. Minun täytyy tavata hänet vielä kerran, käyköön miten kävi. Ehkei hän ole vielä mennyt."

Kello oli nyt puoli kahdeksan ja oli aika mennä työhön, mutta hän meni yläkertaan sisar Allworthyn luo ja pyysi saada vielä tunniksi lomaa. Vastaus oli jyrkästi kieltävä. Sitten hän meni alakertaan ja pyysi johtajattarelta lupaa puoleksi tunniksi saattaakseen erästä ystäväänsä pitkälle matkalle, mutta sai nytkin kieltävän vastauksen. Silloin hän puristi yhteen värisevät huulensa, palasi ovenvartian huoneeseen, asetti myssyn päähänsä rikkinäisen peilin edessä ja läksi rohkeasti pois sairashuoneesta.

Oli vallan pimeä nyt ja Belgravian hienoston päivällistunti. Hänen kiiruhtaessaan pitkin katuja seisahtuivat monet kruunuilla ja vaakunoilla koristetut vaunut suurten talojen edustalle, ja herroja sekä naisia komeissa iltapuvuissa astui ulos vaunuista. Kanonikon talo oli loistavasti valaistu. Glory koputti ovelle ja kun se avautui näki hän kanonikon kulkevan päivällis-vieraitten etunenässä alas portaita, taluttaen valkoiseen silkkiin puettua naista, joka puheli kohteliaasti. "Onko herra Storm kotona?"

Miespalvelija, tukka puuteroituna ja valkoiset pumpulihansikkaat kädessä, vastasi hitaasti: "Jos teillä on — hm — sairashuoneen asioita, neiti, niin herra — herra Golightly voi teitä auttaa."

"Ei, minä tahtoisin tavata herra Stormia itseään."

"Muuttanut!" sanoi palvelija sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Gloryn teki mieli takoa nyrkillään ovea, ja pakottaa tuon kurjan orjan polvillaan pyytämään anteeksi häneltä. Mutta mitä se hyödyttäisi? Hänellä ei ollut nyt aikaa ajatella itseään.

Hänen piti koettaa vielä viimeistä keinoa ja mennä Bishopsgatelle. Kuinka tukahduttavalta hänestä tuntui liike Viktorialla! Hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut semmoista avuttomuuden tunnetta.

Cityssä oli parempi, ja hän kulki itäänpäin poliisin osoittamaan suuntaan, joutuen askel askeleelta yhä hiljaisemmille kaduille. Hän oli nyt siinä osassa Lontoota, joka päivisin on maailman ahkerin markkinapaikka, mutta öisin on suljettu ja autiona. Hänen kevyet askeleensa kajahtelivat puotien ikkunaluukuissa. Kuu oli noussut ja hän saattoi nähdä kauaksi pitkin tyhjää katua.

Hän löysi vihdoinkin tuon paikan. Se oli noita Lontoon päivän paahtamia vanhoja kirkkoja, joiden ympärillä on kauppapuoteja ja jotka ääretön liike melkein peittää näkyvistä. Rautaportti johti holvikäytävän läpi pieneen pihaan, jota rajoittamassa oli kaksi korkeata, sileää muuria, kirkon takaseinä ja asuinrakennuksen etuseinä, jossa näkyi kapea ovi ja useita pieniä ikkunoita. Keskellä pihaa kasvoi puu, jonka rungon ympäri oli rakennettu puiset penkit.

Glorya alkoi peloittaa ja hän melkein rupesi toivomaan, ettei olisi tullutkaan tänne. Kirkko oli himmeästi valaistu ja Glory arveli, että sitä ehkä parastaikaa siistittiin. Mutta äkkiä hän kuuli miesäänistä laulua ilman minkään soittokoneen säestystä. Juuri silloin tapulin kello löi yhdeksän ja kirkonkellot alkoivat yhdessä soittaa:

"Päivät, hetket pakenee."

Laulu loppui ja sitä seurasi pitkä, epäselvä hyminä ja vihdoin yhteinen "amen". Kellojen läpät yhä soittivat nuottiaan, ja Glory seisoi puun varjossa koettaen tyyntyä.

Silloin avautui sakariston ovi ja joukko miehiä astui ulos. He olivat puetut pitkiin, mustiin kaapuihin, ja he astuivat pihan poikki munkkien nopein, tasaisin askelin, kädet rinnan yli ristissä. Melkein viimeisenä rivissä kulki vanha munkki raskain askelin, ja hänen vieressään käveli nuorempi mies ilman kaapua. Kuu valaisi hänen kasvojaan, jotka näyttivät kalpeilta ja väsyneiltä. Se oli John Storm.

Glory huudahti heikosti ja mies kääntyi häneen päin säpsähtäen.

"Se oli vain sykomoripuun rapinaa", sanoi johtaja. Ja sitten he hävisivät salaperäiseen varjoon. He menivät huoneeseen, ovi sulkeutui, ja Glory seisoi yksin kellojen soidessa:

"Päivät, hetket pakenee Kuolon portit aukenee."

Gloryn voimat olivat lopussa ja hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Kun hän saapui takaisin Viktoria-asemalle, tuntui hänestä ensi kerran niinkuin Lontoon humu olisi niellyt hänen oman pikku elämänsä ja hän itse olisi joutunut jäisen järven kylmään syvyyteen.

Kello oli neljännestä vailla kymmenen hänen saapuessaan sairas-osastolleen ja johtajatar, rakki sylissä, istui häntä odottamassa.

"Enkö minä kieltänyt teitä menemästä ulos tänä iltana?"

"Kielsitte", sanoi Glory.

"Kuinka te siis uskalsitte mennä?"

Glory katsoi häneen vapisematta ja silmät hehkuen, melkein hymyillen. Silloin johtajatar otti rakin kainaloonsa, nosti laahustimensa ja mennä huojutteli poispäin sanoen:

"Te saatte lähteä pois oppikautenne loputtua, eikä teidän ikänä enää tarvitse astua tämän laitoksen kynnyksen yli."

Silloin Glory, joka koko illan oli toivonut pääsevänsä itkemään, purskahti nauruun. Sisar Allworthy tuli häntä torumaan, mutta hän nauroi vasten sisaren lihavaa naamaa ja olisi antanut vaikka mitä saadakseen kerran lyödä läimäyttää siihen.

Ei kukaan hoitajatar koko sairashuoneessa ollut niin iloisella päällä kuin Glory, kun sairaita laitettiin yötiloilleen. Mutta seuraavana aamuna, päivän koittaessa, kun hän heittäytyi vuoteelleen ja vihdoinkin sai olla yksin, pusersi hän tyynyään molemmin käsin, itkien ääneensä yksinäisyyttään ja häpeäänsä.