VIII.

John Storm sai Gloryn kirjeen lauantai-aamuna ja saman päivän iltana hän läksi hakemaan rouva Jupea. Hänen asuntoaan ei ollut helppo löytää, ja kun John vihdoinkin keksi sen, tunsi hän tuskaa ajatellessaan, että Glory oli asunut tuossa likaisessa luolassa. Tullessaan pienen tupakkapuodin ovelle kuuli hän kimeän äänen sisällä huutavan: "Lapsella ei ole mitään hätää, ja koska te ette voi maksaa mitään, ei teidän myöskään tarvitse tulla tänne rettelöimään." Samassa nuori nainen tuli John Stormia vastaan kynnyksellä. Se oli pieni, hento olento, kuin kukkanen, jonka sade on murtanut. John tunsi hänet samaksi tytöksi, joka oli kanniskellut lasta Crook Lanella sinä päivänä, jolloin John ensi kerran kävi Sohossa. Tyttö itki nyt ja peittääkseen turvonneita silmiään painoi hän päänsä alas kulkiessaan nuoren papin ohi, mutta tämä huomasi hänen virttyneet hatunnauhansa ja likaisen olkihattunsa.

Keski-ikäinen nainen tiskin takana kumarsi kunnioittavasti papin pukuun puetulle herralle, ja pikkuinen tyttö sisähuoneen kynnyksellä vilkaisi häneen salaa, pää kallellaan.

"Isä Storm, varmaankin. Astukaa sisään ja istukaa, herra pastori! Vahdi sinä puotia, Booboo. Minun mieheni on kertonut minulle teistä. 'Sinä tuntisit hänet heti paikalla, Lyydi', sanoo hän aina. Hän ei ole vielä palannut kotiin klubista, mutta hän voi tulla millä hetkellä tahansa."

John Storm oli istuutunut pieneen, pimeään vierashuoneeseen katsellen ympärilleen ja muistellen Glorya.

"Ei sillä ole väliä, minulla onkin asiaa teille, rouva Jupe", vastasi pappi, ja samassa rouva Jupen paksut posket, jotka tähän saakka olivat olleet yhtenä ainoana hymynä, jäykistyivät ja silmistä välähti pelokas ilme.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vetäen puodin oveni kiinni.

"Ei mitään, toivoakseni, hyvä rouva", sanoi John selittäen asiansa.

Rouva Jupe kuunteli tarkkaan ja näkyi miettivän itsekseen, kuka oli papin lähettänyt.

"Nuori äitiraukka on nyt kuollut, kuten ehkä tiedätte, ja —"

"Mutta isä ei ole kuollut", tiuskaisi vaimo kiivaasti, "ja, anteeksi herra pastori, mutta jos hän tahtoo tietää, missä lapsi on, voi hän tulla itse, eikä lähettää toisia puhumaan puolestaan!"

"Jos lapsi voi hyvin ja on hyvässä hoidossa, hyvä rouva —"

"Se on hyvässä hoidossa ja se on semmoisen henkilön luona, johon minä luotan."

"Mitä teillä siis on salattavaa? Sanokaa minulle, missä se on ja —"

"E-hei, en ollenkaan! Jos se on hänen lapsensa ja hän tahtoo sen itselleen, niin maksakoon hän myös siitä ja sen hoidosta tähän päivään saakka. Nuo keikarit ovat aina niin valmiit lähettämään pappeja ajamaan heidän kirjavia asioitaan."

"Jos otaksutte, että olen täällä puhumassa isän puolesta, erehdytte kokonaan, sen voin vakuuttaa teille."

"Oh, todellako? Vai niin!"

Asiat olivat ennättäneet näin pitkälle, kun ovi aukeni ja herra Jupe astui sisään. Hattu lensi miehen päästä kunnioittavaan tervehdykseen, mutta huomatessaan pilven vaimonsa otsalla keskeytti mies tervehdyshommansa. Rouvan esiliinan nurkka kohosi silmille heti paikalla.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi mies. John Storm koetti selittää asian, mutta eukko piti parhaana jatkaa itkuaan.

"Se on nyt sillä lailla, isä-Storm, että minun vaimoni pitää niin hirveästi lapsista, ja hänen sydämensä pakahtuu jos —"

Oliko tuo mies hullu vai ulkokullattu?

"Herra Jupe", sanoi John nousten ylös, "pelkään, että teidän rouvanne on menetellyt laittomasti ja epärehellisesti —"

"So, soh, herra pastori", sanoi mies pudistellen päätään. "Minä kunnioitan herra pastori John Stormia paljon, mutta minä kunnioitan vielä paljoa enemmän rouva Lyydi Jupea, ja mitä laittomaan sekä epärehelliseen menettelyyn tulee, niin —"

"Älä välitä hänestä, Henry", sanoi vaimo, itkien nyt ääneensä.

"Ja älä sinäkään pane sitä niin pahaksesi, Lyydi", sanoi mies, ja sitten he katsoivat toisiinsa sillä tavoin, että sopi otaksua heidän kohta syleilevän toisiaan.

John Storm ei voinut tätä enää kestää. Mennessään alas kapeata katua hän tunsi katkeruutta ajatellessaan, että Gloryn oli täytynyt elää kuukausia tuon petturin luona. Samassa joku koski hänen käsivarteensa pimeässä. Se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt mennessään tupakkapuotiin. Tyttö itki yhä vielä.

"Minä satuin näkemään teidät Crook Lanella, herra pastori, sinä päivänä, jolloin minun lapseni ristittiin, ja nyt minä jäin odottamaan, koska arvelin, että te ehkä voisitte auttaa minua."

"Tulkaa tätä tietä", sanoi John, ja kulkien Johnin rinnalla Lincoln's Inn Fieldsin paljaan muurin vartta kertoi tyttö tarinansa. Hän asui John Stormin pappilassa kirkon; takana. Koska hänen täytyi työllään elättää itsensä, oli hän vastannut erääseen sunnuntailehdessä olleeseen ilmoitukseen, ja siten rouva Jupe oli tullut ottaneeksi hänen lapsensa hoitoonsa. Oli kyllä totta, että hän (tyttö) oli luopunut kaikista oikeuksistaan lapseen, mutta hän ei malttanut olla menemättä katsomaan sitä — se oli niin suloinen ja herttainen. Sitten hän sai selville, että rouva Jupe oli antanut sen jollekin toiselle. Hän (tyttö) ei olisi ikinä enää saanut kuulla lapsestaan, ellei hänen "ystävänsä" olisi sattumalta löytänyt sitä eräästä talosta Westminsteristä. Se oli kamala paikka, jonne miehet menivät korttia pelaamaan. Sen paikan isäntä oli juuri päässyt vapaaksi kahdeksantoista kuukauden vankeudesta, ja miehensä ollessa vankilassa oli tuon talon emäntä ruvennut hoitamaan kasvattilapsia. Se oli vallan hirveä nainen, ja isäntä oli myöskin kauhea ihminen, ja molemmat löivät ja pieksivät lapsiraukkoja ihan julmasti. Naapurit kuulivat alituiseen lyöntejä ja valitusta, joten se heidän mielestään oli ilmeinen häpeä. Tyttö olisi tahtonut ottaa lapsensa pois sieltä, mutta vaimo ei antanut sitä, koska kolmen viikon vuokra oli maksamatta eikä tytöllä ollut rahaa sitä maksaa.

"Voisitteko viedä minut tuohon taloon?"

"Kyllä, herra pastori."

"Tulkaa sitten kirkkoon huomenna jumalanpalveluksen jälkeen."

Tytön itkettyneet kasvot loistivat kuin kevätauringon paiste. "Ja te autatte siis minua saamaan takaisin pikku tyttöni? Voi, kuinka hyvä te olette! Jokainen sanoo, että nyt me todellakin olemme saaneet isän…" Tyttö vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten tyynemmin: "Ehkä joku lainaa minulle villahuivin, johon voin kääriä hänet. Pantiksi kuuluu kelpaavan vaikka mikä, ja minä voisin pantata sen sievän valkoisen hameen, jonka ostin tytölleni… Voi, en milloinkaan enää päästä pienoistani luotani, en milloinkaan!"

"Mikä teidän nimenne on, tyttöseni?"

"Agatha Jones", vastasi tyttö.

Kello oli jo yksitoista sunnuntai-iltana ennenkuin he pääsivät lähtemään asialleen. Sillä välin Aggie oli esiintynyt kahdessa muukalaisklubissa ja John Storm oli johtanut kulkueensa kerran Crown-kadun toisesta päästä toiseen, jolloin eräs "skeleteistä" oli heittänyt häntä kivellä. Siitä huolimatta pappi ei ollut antanut heittäjää poliisin huostaan. — John ja Aggie seisahtuivat puiston nurkkaukseen, ja nuori pappi meni rouva Pincherin luo pyytämään häntä valvomaan, kunnes hän, John, palaisi. Silloin Aggie huomasi laastarilapun papin ohimolla.

"Mutta tahdotteko todellakin tulla kanssani, herra pastori?" sanoi tyttö.

"Aika on jo täpärällä", vastasi John. Verikoira oli hänen kanssaan, sillä hän oli lähettänyt hakemaan sitä kotoaan tuon edellisen katumetelin jälkeen.

Heidän kulkiessaan Westminsteriin päin Aggie kertoi John Stormille, missä hän oli käynyt ja paljonko hän oli ansainnut. Hän oli saanut kokonaista kymmenen shillingiä ja sillä hän voisi ostaa paljon tavaraa lapselle.

"Huomenna minä ostan hänelle vaunut — semmoiset rottinkiset; rautaiset ovat niin kalliit. Hän tarvitsee myöskin parin sukkia, ja kohta jo laitan hänelle lyhyet hameet."

John Storm ajatteli Glorya. Hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt astuisi samoja askeleita Lontoossa, joita Glory ennen häntä oli astunut. Koira pysytteli isäntänsä kintereillä.

"Hän on ollut jo kuukauden poissa — niin, huomenna siitä on juuri kuukausi. Lieneeköhän hän kasvanut paljon — niin, onhan hän kasvanut! On aivan väärin, että ihmiset päästävät lapsiaan pois luotaan. Minä en ikinä enää mene ulos öisin, en vaikka minun täytyisi ansaita elantoni ompelemalla vaatepuoteihin. Katsokaapa tätä!" Ja nauraen hermostuneesti hän näytti villahuivia, joka oli hänen käsivarrellaan. "Tähän minä käärin hänet kantaessani hänet kotiin — yö on niin kylmä pikkulapselle."

Johnin sydäntä pakotti hänen nähdessään noita pikku valmistuksia, mutta nuori äiti oli iloinen.

Kuljettuaan Westminster Abbeyn ohi sekä sen telinemetsän läpi he kääntyivät Millbankia kohti ja tunkeutuivat köyhälistön kortteereihin, jotka ovat tuon synkän vankilan varjossa. Siellä tuli heitä vastaan sotamiehiä läheisistä kasarmeista käsikädessä lemmittyjensä kanssa, ja nähdessään heidät rupesi Aggie puhumaan "ystävästään" kertoen itkusilmin, että siitä oli jo viikko, kun hän viimeksi oli nähnyt ystävänsä, ja häntä peloitti niin hirveästi, että Charlie mahdollisesti oli ruvennut sotamieheksi. Charlie oli kyllä tuhma joskus ihmisiä kohtaan, ja Aggie pyysi pastorilta anteeksi hänen puolestaan, mutta hän ei ollut ollenkaan paha poika eikä hän myöskään ryhtynyt tappeluun muulloin kuin ollessaan juovuksissa.

Talo, jonne he olivat menossa, oli Angel Courtissa, ja koska sen ovi oli syrjässä, oli se jokseenkin suojassa uteliailta katseilta. Useita naisia, jotka olivat käärineet esiliinat päähänsä, seisoi kuiskaillen kadun kulmassa. Yksi heistä tunsi Aggien ja kysyi, oliko hän jo saanut takaisin lapsensa. Silloin John seisahtui kysellen heiltä yhtä ja toista. Elämä tuossa talossa oli mitä häpeällisintä. Miehet, jotka kävivät siellä, olivat mitä huonoimpia hylkiöitä, ja heidän joukossaan oli tuskin ainoatakaan, joka ei olisi istunut vankilassa. Isännän nimi oli Sharkey, ja hänen vaimonsa oli aivan yhtä paha kuin mieskin. Eukko vakuutti kunkin hoitolapsensa hengen seitsemästä punnasta, ja hänen mielestään ne "penskaraukat, herra paratkoon olivat kuolleina paremmin sen arvoiset kuin elävinä." Aggien posket alkoivat kalveta, ja hän nykäisi John Stormia käsivarresta aivan kuin rukoillen häntä tulemaan pois, mutta pappi kyseli yhä vielä. — Siellä oli useita lapsia. Yksi vuoden vanha poikalapsi kärsi kovia hammastuskia, ja sunnuntai-iltoina, kun eukon täytyi olla alakerrassa, pani hän tuon pikku raukan aivan yksin makaamaan ja lukitsi oven. Ne, jotka asuivat toisella puolen seinää, kuulivat aina lapsen itkua.

"Agatha", sanoi John heidän astuessaan ovelle, "laittakaa meidät molemmat sisälle millä tavoin tahansa, loput minä hoidan. Don, pysy lähellä."

Aggie koputti ovea. Pieni luukku avattiin, ja ääni kysyi: "Kuka siellä?"

"Aggie", vastasi tyttö.

"Kuka on siellä kanssasi?"

"Eräs Charlien ystävä."

Silloin ovi avautui.

John astui ensin sisään, ja koira seurasi häntä. Sitten tuli tyttö. Kun ovi oli sulkeutunut, tuijotti ovea vartioiva nuori mies Johniin kynttilä kädessään ja suu ammollaan, aivan kauhistuneena.

"Vaiti! Ei sanaakaan! Don, vartioi miestä!"

Nuori mies vilkaisi verikoiraan ja kalpeni.

"Missä on rouva Sharkey?"

"Alakerrassa, herra pastori."

Alhaalta kuului miesten ääniä ja ylhäältä erään oven takaa lapsen sydäntäsärkevä nyyhkytys.

"Antakaa minulle kynttilänne."

Mies antoi sen.

"Jos uskallatte puhua tai hievahtaa, niin —"

John katsoi koiraan, ja mies vapisi.

"Tulkaa nyt yläkertaan, lapsi", sanoi hän, ja tyttö seurasi häntä ylös.

Saapuessaan sen huoneen kohdalle, josta lapsen itku kuului, koettivat he avata oven. Se oli lukossa. John koetti väkivoimalla työntää sitä, mutta se ei auennut. Lapsen nyyhkytykset muuttuivat vähitellen uniseksi hyminäksi.

Toisen huoneen ovi oli auki, ja he astuivat sinne. Kattila kiehui poristen tulella, mutta ei ketään ihmistä näkynyt missään. Huonekaluina oli pöytä, muutamia tuoleja ja epäsiisti sohva. Hujan hajan oli joitakuita tauluja. Muutamat taulut kuvasivat kilpajuoksijoita, toiset olivat muistikortteja. Yhdessä oli kirjoitus: "Taivaallinen Isä ottaa heidät helmaansa." Aggie vapisi kylmästä, sillä joku tuntematon pelko tuntui häntä hyytävän.

"Meidän täytyy mennä alas kellarikerrokseen — ei tässä nyt muu auta", sanoi John Storm.

Eteisessä ollut mies ei hiiskunut eikä hievahtanut. Hän tuijotti yhä vielä kauhun valtaamana verikoiran vertyneisiin silmiin, jotka kiiluivat pimeässä. John antoi kynttilän tytölle ja alkoi astua hiljaa alakertaan. Koko talossa ei kuulunut hiiskaustakaan. Westminsterin kello löi juuri kaksitoista.

Hetken perästä John Storm oli jo puolivälissä portaita ja saattoi nyt selvästi nähdä koko luolan. Se oli pesutupa, ja sen vieressä oli holvikattoinen hiilikellari, joka ulottui kadun alle. Viisitoista tai parikymmentä miestä, etupäässä muukalaisia, oli suuren, vihreällä kankaalla verhotun pöydän ääressä, jolla paloi pienoinen lamppu. Muutamat miehistä istuivat pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla, toiset seisoivat heidän takanaan kaksittain. He pelasivat korttia, nimittäin faraopeliä. Tulitikkuja oli asetettu rivittäin pöydälle, puolikruunun kappaleita oli niiden päällä, ja kortteja juuri nostettiin sekä jaettiin. Lukuunottamatta, pankinpitäjää, joka oli keski-ikäinen mies ja hurjasta katseesta päättäen ankara juoppo, olivat kaikkien kasvot kääntyneet poispäin portaista.

He eivät polttaneet eivätkä myöskään juoneet; he puhuivat toisilleen ainoastaan silloin kun voitot ja tappiot selvitettiin. Silloin he riitelivät ja kiroilivat englanninkielellä. Sen perästä seurasi taas jäähdyttävä, hirveä hiljaisuus, aivan kuin jotain kamalaa olisi tapahtumaisillaan. Lamppu valaisi kirkkaasti pöytää, mutta muu osa huoneesta oli varjojen vallassa.

Hiilikellari oli muutettu jonkinmoiseksi ravintolahuoneeksi, ja tarjoilupöydän takana oli suuri pullokaappi. Sen varjossa istui eräs nainen kutoen sukkaa. Hänellä oli karkeat, punakat kasvot, ja holvikatossa hänen päänsä yläpuolella oli rautainen luukku, joka aukeni ulos katukäytävälle. Joku kulki kadulla sen yli saaden aikaan omituisen kumean kaiun, aivan kuin multaa heitettäessä kirstulle.

John Storm ei ollut pelkuri, mutta äkillinen kauhu valtasi hänet, kun hän huomasi olevansa yksin tuossa maanalaisessa luolassa, jossa asukkaat olivat petoja pahemmat. Hän seisoi ainakin minuutin verran huomaamatta. Sitten hän kuuli vaimon kuiskaavan sähisten: "Kissa on pöydällä!" ja silloin hän tiesi olevansa huomattu. Miehet kääntyivät katsomaan häntä, ei ollenkaan äkkiä, vaan salaisesti, varovasti, hitaasti. Pankinpitäjä lyyhistyi hämmästyneen näköisenä pöydän ääreen, koettaen piilottaa korttipakkaa.

John seisoi tyynenä, ja koko hänen olemuksensa henki rohkeutta ja uljuutta. Miesryhmä alkoi hajota. "Nyt on piru merrassa", sanoi joku. Ei kukaan muu virkkanut mitään, ja vähitellen he alkoivat hävitä. He poistuivat takaoven kautta pihaan, sillä aivan samoin kuin rotilla on myöskin vahingollisilla ihmiseläimillä kaksi käytävää luolissaan.

Puolessa minuutissa oli kellari melkein tyhjentynyt. Ainoastaan pankinpitäjä ja vaimo sekä eräs nuori mies olivat jälellä. Tuo nuori mies oli Charlie.

"Mitäs tekisi mielesi, hyvä veli?" sanoi hän hävyttömän näköisenä. "Tahtoisitko saarnapostilloja? Tässä on!" ja samassa hän heitti korttipakan Johnin eteen.

"Se tuo sinun perhanan naikkosesi on tämän tehnyt", sanoi vaimo.

"Vai niin, vai on se siis edeltäkäsin sovittu asia", sanoi Charlie ja astuen tiskin luo hän otti sieltä juomalasin sekä särki siitä reunan. Sitten hän kääntäen terävät särmät Johniin päin tähtäsi ja aikoi viskata.

Samassa kuiskasi toinen mies jotain naiselle, joka silloin ojensi tälle puukon.

John Storm ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta äkillinen vaisto varoitti häntä nyt. Hän vihelsi, ja koira juoksi alas. Nuori mies heitti särkyneen lasinsa lattialle huutaen kapakan isännälle: "Älä hiidessä hievahda! Jos vähänkään liikut, saat tuon pedon hampaat kurkkuusi!"

Kuullessaan Charlien äänen hiipi Aggie alas portaita. "Charlie!" huusi hän. Charlie aukaisi takkinsa ja pisti peukalonsa liiviensä hihanreikiin huutaen vihasta, intohimosta ja raivosta kähisevällä äänellä: "Mene helvettiin!" Sitten hän hoiperteli ulos takaovesta. Isäntä näkyi myöskin tekevän lähtöä, mutta John käski häntä jäämään. Mies vilkaisi koiraan ja totteli. "Mitä te tahdotte?" tiuskaisi hän.

"Minä tahdon tämän tytön lapsen. Se on ensimmäinen asia, mikä on toimitettava. Loput saatte sittemmin tietää."

"Soo-oh, vai sitä te tahdotte!" Miehen irvistys oli hirveä.

"Se on poissa, hyvä herra. Me olemme kadottaneet sen", sanoi vaimo, ja hänen kasvojensa ilme oli kamala.

"Se juttu ei mene minuun, eukko. Menkää yläkertaan ja avatkaa ovi. Mies myöskin — mars!"

Minuuttia myöhemmin he olivat makuuhuoneen ovella yläkerrassa. Kolme kaiken hoidon puutteessa olevaa lasta makasi nukuksissa käärittyinä ryysyihin. Yksi vuoden vanha oli pajukopassa, toinen kolmevuotias oli puukehdossa, ja nuorin lapsi makasi vuoteella. Aggie oli tullut sisään viimeisenä ja seisoi nyt ovella vavisten ja itkien.

"No, tyttöseni, hakekaa nyt lapsenne", sanoi John, ja nuori äiti kiirehti kiihkeästi kehdon luota kopan luo ja kopan luota vuoteelle.

"Tässä se on", huudahti hän. "Ei — voi, ei, ei!" Ja hän alkoi väännellä käsiään.

"Sanoinhan minä sen", sanoi eukko ja osoitti ilkeästi irvistellen seinällä näkyvää raamatunlausetta.

Aggien lapsi oli kuollut ja haudattu. Diarrhoea! Piirilääkäri oli antanut kuolemantodistuksen, ja Charlie oli saanut puolet vakuutussummasta. "Suokoon Jumala, että ne rahat jo olisivat lopussa", oli Charlie sanonut. Sen jälkeen hän oli ollut yhtämittaa humalassa.

Tyttöraukka oli aivan lamaantunut. Hän ei enää itkenyt. "Voi, voi, voi! Mitä minun pitää tehdä?" vaikeroi hän.

"Kenen lapsi tämä on?" sanoi John osoittaen pajukoppaan. Pieni raukka, jonka kita oli aivan tulehtunut, oli itkenyt itsensä uneen.

"Se on oikean ladyn lapsi", sanoi vaimo. "Rouva Jupe käski meitä pitämään hyvää huolta siitä. Sen isä on oikea lordi."

"Tyttöraukkaseni", sanoi John kääntyen Aggien puoleen, "Jaksaisitteko kantaa tämän lapsen kotiin?"

"Voi, voi, voi", valitteli tyttö, mutta hän kääri kumminkin villahuivinsa lapsen ympäri ja nosti sen syliinsä nukkuvana.

"E-hei, sitä te ette vie!" sanoi mies asettuen oven eteen vahdiksi. "Se lapsi on monen sadan punnan arvoinen minulle ja —"

"Pois tieltä, peto!" huusi John astuen ulos talosta tytön kanssa, jolla oli lapsi sylissään.

Katuovi oli auki, ja naapurit olivat heränneet. Likaisia naisia alushameisillaan ja hapset hajallaan oli kokoontunut kadunkulmaan. Aggie itki ääneensä, ja John tunkeutui joukon läpi mitään virkkamatta.

He palasivat kotiin Broad Sanctuaryn kautta, missä yksinäinen poliisimies astuskeli edestakaisin kaikuvalla katukäytävällä. Westminsterin kello löi puoli yksi. Lapsi yski yhtämittaa ja Aggie vaikeroi: "Voi, voi, voi!"

Rouva Pincher istui valveilla heitä odottamassa lesken myssy päässään ja valkoinen esiliina edessään. John antoi lapsen hänen huostaansa. Sitten hän sanoi Aggielle, joka käänsi pois päänsä: "Lapsiraukka, te olette saanut kärsiä paljon, mutta jos te lupaatte luopua tuosta miehestä, niin minä koetan auttaa teitä niin, että voitte aloittaa uuden elämän, ja jos te tarvitsette rahaa, hankin sitä teille!"

"Hän on todellakin oikea isä meille kaikille!" sanoi rouva Pincher, mutta tyttö vastasi toivottomasti:

"En minä tarvitse rahaa enkä minä voi aloittaa elämääni uudestaan."

He kuulivat kuinka Aggie mennessään pihan poikki huoneeseensa valitteli: "Voi, voi, voi!"

* * * * *

Ennenkuin John rupesi levolle, kirjoitti hän Glorylle:

"Hurraa! Olen löytänyt Pollyn lapsen, joten voitte olla huoleti siitä. Koko elämäni ajan minua on sanottu uneksijaksi, mutta on vallan ihmeellistä, kuinka paljon mies voi tehdä, kun hän ryhtyy toimimaan jonkun toisen tähden. Teidän entinen emäntänne näkyy olevan minun 'posetiiviukkoni' vaimo, ja vallan murheellista on nähdä, kuinka tuo yksinkertainen miesraukka on ihastunut viekkaaseen, ilkeään eukkoonsa. Tietysti minä olen menettänyt miehen, mutta eihän sille mitään voi.

"Minä sain käsiini Pollyn lapsen erään toiset uhrin avulla. Tuo raukka on jonkinmoinen balettityttö, ja oli sydäntäsärkevää nähdä nuoren tyttöparan kantavan Pollyn lasta, hänen omansa kun näet oli kuollut ja haudattu hänen tietämättään. Ellei Jumala ihmeen avulla häntä pelasta, on hän nyt turmion oma. Oi, milloinka maailma oppii ymmärtämään, että Jumala tietää parhaiten, mitenkä Hän vaikuttaa omaksi kunniakseen noitten raukkojen kaipaavissa sydämissä? Olkoon lapsi äitinsä luona ja kasvattakoon äidin rakkautta, siten naissuku parhaiten jalostuu. Jos lapsi erotetaan äidistään, joutuu se hunningolle, ja äiti joutuu perkeleen omaksi.

"Mutta Pollyn lapsi on nyt hyvässä turvassa rouva Pincherin luona, jonka vanha mummonsydän kiintyy siihen kuin omaan lapseensa. Koko matkan kulkiessani kotiin olen miettinyt, että minun pitäisi itse ryhtyä puuhaamaan lastenkasvatuslaitoksia. Se, joka tekee väärin lasta kohtaan, tekee samalla rikoksen valtiota kohtaan. Olkoonpa nainen langennut kuinka syvälle tahansa, on hän kumminkin kruunun alamainen, ja jos hän on äiti, on hän myöskin velkoja. Nämä ovat minun ensimmäiset periaatteeni; niitten sovelluttaminen on tapahtuva tulevaisuudessa. Te olette kuin olettekin antanut minulle uuden tehtävän, ihanan työalan! Kiitos siitä ikuisesti Jumalalle ja Glory Quaylelle! Sitten — kenties — tekin kerran palaatte tänne takaisin ja ryhdytte samaan työhön. Kun ajattelen tuota kallista aikaa, jonka menetin luostarissa… Mutta ei, ei, ilman sitä en olisi nyt täällä.

"Oi, elämä on ihmeellistä! Mutta minua peloittaa, että herään — ehkä jossakin kadulla — ja huomaan, että kaikki onkin ollut unta. Kovin ikävää oli kuulla isoisän sairaudesta. Toivon, että hän voi paremmin nyt. Mutta ellei, niin olen varma siitä, että kaikki hänen asiansa ovat hyvin, ja hän luottaa ainoastaan Jumalaan.

"Toivon, että te voitte hyvin ja vaellatte tyynesti tämän erämaan halki välttäen okia niin hyvin kuin voitte. Glenfaba saattaa tuntua ikävältä, mutta hyvä on, että pysyttelette poissa Lontoon hyörinästä nyt. Teidän kotinne on niin rauhallinen, että muistaakseni lokitkin hakivat sieltä suojaa myrskyn aikana… Mutta miksi Rosa? Onko Peel ainoa paikka, missä kesälomaa voi viettää?"