XVII.

John Storm oli lähtenyt kotoa aikaisin maanantaiaamuna, päivää ennen pappilasta muuttoa, ja siellä oli nyt paljon puuhaa. Kello kahdentoista aikaan hän oli mennyt Bishopsgaten kirkolle ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun hän erosi veljeskunnasta. Siellä oli päiväjumalanpalvelus, jonne oli saapunut paljon virkkusilmäisiä, eloisia liikemiehiä. Johtaja saarnasi, ja saarnan sisällyksenä oli hengellinen elämä. Meissä kaikissa on kaksi olentoa, toinen ajallinen, toinen iankaikkinen, toinen ruumiillinen, toinen henkinen. Elämä on alituista sotaa noitten molempien, melkein yhtä mahtavien voimien välillä, ja voitto näkyy kallistuvan milloin millekin puolelle. Vihollisemme rautavaunuissa on meidän oma minämme. Jokaisessa meissä on Juudas, joka on valmis pettämään meidät suunannolla. Lihan himot ovat suurimmat kuolemansynnit, täydellinen siveys kaikkein mieluisin hyve Jumalalle. Tahdommeko todellakin ymmärtää, millaista henkinen elämä voi olla? Ajatelkaamme sitten sitä uutista, joka juuri on saapunut tänne Etelämeren saarilta. Mitkä sanat tänä aamuna ovat iskeneet ukkosen nuolen tavoin koko kristikuntaan — taikka oikeammin taivaallisen pasuunan kaiun tavoin? Isä Damien on kuollut. Ajatelkaapa hänen yksinäistä elämäänsä tuolla etäisellä saarella, jossa kuolemaan tuomitut olennot viettävät viimeisiä päiviään. Häntä ei sitonut maallinen avioliitto, ei kukaan vaatinut hänen hellyyttään samassa määrässä kuin Kristus. Hän saattoi vapaasti antautua Jumalalle ja Jumalan onnettomille lapsille. Hän oli todellakin Kristuksen ylkä. Kristus omisti hänen sielunsa Herrana ja puolisona. Autuas elämä! Autuas kuolema! Iankaikkinen kunnian kruunu odottaa häntä iankaikkisessa autuudessa.

Kun jumalanpalvelus oli lopussa, meni John Storm puhumaan johtajan kanssa. Hänen suuret silmänsä säkenöivät, hän oli nähtävästi hyvin liikutettu. "Minä tulin kysymään jotain", sanoi hän, "mutta olen jo saanut vastauksen kysymykseeni. Minä tahdon ruveta isä Damienin seuraajaksi ja jatkaa hänen työtänsä. Minä olen miettinyt lähetysalaa, mutta olin epätietoinen siitä, onko Jumala kutsunut minut siihen vai ei, ja minua peloittaa kovasti lähteä ilman kutsumusta. Jumala johti minut tänne tänä aamuna, kun en tietänyt mitä minun piti tehdä, mutta nyt minä tiedän sen ja olen vihdoinkin päättänyt."

Johtaja oli yhtä liikutettu. He menivät yhdessä pihamaalle käyskennellen siellä edestakaisin, suunnitellen mietiskellen, arvellen, päätellen.

"Sinä vannot ensin valasi, poikani, eikö niin?"

"Valani?"

"Niin, elinkautiset valasi."

"Mutta — onko se tarpeellista?"

"Se on parasta. Ajattelepas, mikä erikoinen vaikutus sillä olisi noihin tuomittuihin ihmisraukkoihin! Kamala sairaus erottaa heidät maailmasta, mutta sinut erottaa siitä Kristuksen armon synnyttämä puhtaus. He ovat spitaalisia tautinsa tähden, sinä rupeat spitaaliseksi taivaan valtakunnan tähden."

"Mutta, isä, jos niin on laita, niin ajattele, kuinka paljon mahtavammin heihin vaikuttaa, jos — jos nainen seuraa minua. Sanokaamme, että hän on nuori ja kaunis ja harvinaisen lahjakas."

"Veli Antero menköön kanssasi, poikani."

"Veli Antero myöskin. Mutta hurskaat miehet ovat kaikkina aikoina liittyneet hellyyden siteillä hyviin naisiin, jotka ovat eläneet ja työskennelleet heidän rinnallaan."

"Sisarina, poikani, vanhempina sisarina vain."

"Vaikkapa niinkin! Hän olisi todellakin sisareni, jonka suuri henkinen rakkaus yhdistää minuun."

"Ei kukaan meistä ole voittamaton, poikani. Älkäämme halveksiko vaaraa."

"Vaaraa, isä! Mitä hyötyä minun uskonnostani olisi, ellei se auttaisi minua kestämään vaaroja?"

"No niin, no niin, poikani, älkäämme päättäkö liian nopeasti. Minä tulen luoksesi Sohoon tänä iltana."

"Voi, tulkaa! Tänään on meidän viimeinen iltamme siellä. Minun täytyy kertoa noille ihmisraukoille aikeistani. Hyvästi siksi, isä, hyvästi!"

"Hyvästi, poikani", ja John Storm läksi pois sydän kevyenä ja reippain askelin, mutta johtaja astui sisään pää kumarassa ja lausui itsekseen huoahtaen: "Se, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei hän lankea!"

Oli taas lordi majorin päivä; kaduilla oli kova tungos, ja John Storm viipyi kauan matkallaan kotiin. Gloryn kirje odotti häntä, ja hän avasi sen hermostuneesti, mutta luettuaan sen rupesi hän nauramaan ääneensä. "Jumala häntä siunatkoon! Mutta hän ei tiedä vielä mitään." Rouva Callender oli ulkona ajelemassa. Hänen piti saapua kotiin aamiaispäivälliselle, ja palvelustyttö kattoi juuri pöytää. Mutta John ei malttanut odottaa häntä. Kirjoitettuaan pari riviä lyijykynällä kertoakseen päätöksestään rouva Callenderille läksi hän Clement's Inn'ille. The Strand ei ollut varsin täynnä väkeä enää, ja sanomalehtipojat tarjoilivat iltalehtiä huutaen: "Isä Damienin täydellinen elämäkerta!"

Tullessaan kotiin harjoituksesta Glory huomasi, että hänelle oli tuotu puku, jota hänen piti käyttää kolmannessa, valtavimmassa näytöksessä. Koko päivän hän oli ajatellut kirjettään Johnille, puoleksi häveten, puoleksi katuen sitä ja toivoen melkein, ettei olisi sitä lähettänyt. Mutta tuo uusi puku pani hänen sydämensä sykähtelemään, eikä hän malttanut olla koettamatta sitä. Samassa silmänräpäyksessä, jona hän sai sen ylleen, haavenainen, jonka osaa hänen piti näytellä, näytti saavan haltuunsa koko Gloryn olennon, ja sekä häpeä että katumus olivat pois pyyhityt.

Se oli komea näyttämöpuku, vihreä kuin kevätnurmikko, jota aurinko valaisee. Hame oli kallisarvoista brokaadia, nelikulmaiseksi leikatun kaula-aukon sekä olkapäiden ympäri oli ommeltu kullalla kirjailtuja pitsejä. Vyötäisillä oli kultaharsosta laadittu vyö, jonka pitkiä päitä smaragdit koristivat. Hänen päässään oli sinisistä kivistä tehty diadeemi ja sormissa turkoosisormuksia.

Hän meni saliin, pani oven kiinni ja alkoi lausua rooliaan. Hän oli tullut juuri siihen paikkaan, jossa mielikuvituksen Gloria turhamaisena ja itsekkäänä polkee kaikki jalkainsa alle voittaakseen maailman etuja. Glory lausui sanat kovasti, unohtaen aivan, etteivät ne olleet hänen omia sanojaan, kun hän samassa kuuli äänen, joka sanoi: "Saanko tulla sisään, Glory?"

Se oli John. Hän seisoi ovella. Glory häpesi pukuaan, mutta hän ei voinut päästä pakoon. "Tietysti saat tulla", huusi hän vavisten, puoleksi peläten näyttäytyä ja kumminkin ylpeänä kauneudestaan ja loistostaan. Johnin astuessa huoneesen naurahti Glory hermostuneesti ja oli juuri sanomaisillaan: "Katso, tämä tapahtui ennenkuin —"

Mutta John ei huomannut mitään tavatonta, ja Glory tunsi pettymystä ja pientä närkästystä. John oli vallan hengästynyt, aivan kuin hän olisi juossut. Hän heittäytyi sohvan kulmaan, viskasi hattunsa toiseen kulmaan ja sanoi: "Mitä minä sanoin, Glory? Tie avautui itsestään meille!"

"Todellako?"

"Eikö se johtunut sinun mieleesi, kun luit uutisen sanomalehdissä tänä aamuna?"

"Minkä uutisen?"

"Että isä Damien on kuollut."

"Mutta voitko sinä — tarkoitatko todellakin, että — aiotko —"

"Aion, Glory — aion!"

"Et siis saanut kirjettäni tänä aamuna?"

"Sain, armas, sain, mutta sinä ajattelit vain minua — Jumala sinua siunatkoon —! Sinun mielestäsi minä pakenin suuresta työstä pienempään. Mutta tämä — tämä on suurin työala maailmassa, Glory. Elämä on pieni uhri. Oikea uhri on elävä kuolema, elävä ristiinnaulitseminen."

Glorysta tuntui kuin joku olisi puristanut häntä kurkusta uhaten tukahduttaa hänet. John oli hypännyt pystyyn ja käveli nyt edestakaisin, puhuen kiihkeästi.

"Niin, minä pyydän sinulta suurta uhrausta nyt, rakkaani. Etäinen saari, nuo kurjat spitaaliset ja elinkautinen maanpakolaisuus. Mutta Jumala palkitsee sen sinulle moninkertaisesti. Ajattelepas, Glory! Ajattele, kuinka sinun pelkkä läsnäolosi vaikuttaa noihin ihmisraukkoihin! Nuori, ihana nainen! Ei koleamielinen vanha hölmö kuten minä, joka saarnaan ja pauhaan heille, vaan iloinen, lahjakas tyttö, joka nauraa heidän kanssaan, leikkii heidän kanssaan, ja laulaa heille enkelten kielillä. Oi, he tulevat rakastamaan sinua, Glory, he tulevat jumaloimaan sinua — ja Hänen pyhän Äitinsä jälestä sinä olet oleva ensimmäinen heille. Minä kuulen jo, kuinka he sanovat keskenään: 'Taivas häntä siunatkoon! Hänellä voisi olla koko maailma jalkainsa juuressa, hänen nimensä voisi olla kuuluisa, ja hän omistaisi rikkauksia, mutta hän luopui kaikesta — kaikesta, kaikesta — säälistä ja rakkaudesta meihin!' Eikö se ole ihanaa, lapsi? Eikö se ole ihaninta maailmassa?"

Ja Glory pakottautui vastaamaan: "On, epäilemättä — jalointa maailmassa."

"Sinä siis suostut? Oi, minä tiesin, että sydämesi puhui ensimmäisessä kirjeessäsi, jossa sanoit tahtovasi lähteä pois Lontoosta. Sen saatkin nyt tehdä, sillä Jumalakin tahtoo sitä!"

Glory tointui vähän ja koetti hermostuneesti ja heikosti vetäytyä takaisin. "Mutta entä tuo paikkasi Westminsterissä?"

John nauroi kuin koulupoika. "Oh, Golightly saakoon sen kernaasti nyt!"

"Entä työsi Lontoossa?"

"Ei sillä ole mitään hätää, Glory. Siitä saakka kun sain ensimmäisen kirjeesi, olen taistellut niitä siteitä vastaan, jotka sitovat minut Lontooseen, irroittaen muutamia, katkaisten toisia. Nyt olen päässyt niistä kaikista, eikä minun tarvitse ajatella niitä enää. Minä olen asettanut oman itseni syrjään ikipäiviksi ja voin seisoa Jumalan edessä sanoen: 'Tee minulle mitä tahdot; olen valmis kaikkeen — kaikkeen!'"

"Oh!"

"Itketkö, Glory? Rakas, armas lapsi! Mutta miksi sinä itket?"

"Ei se ole mitään!"

"Oletko varma — aivan varma? Pyydänkö liian paljon sinulta? Älkäämme pettäkö itseämme — mieti —"

"Puhukaamme jostain muusta nyt." Glory rupesi nauramaan. "Katso minua, John — enkö ole kaunis tänään?"

"Sinä olet aina kaunis, Glory."

"Mutta etkö huomaa mitään erotusta — tämä puku esimerkiksi?"

Silloin John sai näkönsä jälleen, ja hänen suuret silmänsä säkenöivät. "Kuinka ihana sinä olet, armas!"

"Tosiaanko? Olenko todellakin kaunis?"

"Minun kaunis, suloinen tyttöni!"

Gloryn pää oli taipunut taaksepäin, ja hän hehkui ilosta. "Älä tule vaan liian lähelle, ettet rypistä hamettani."

"En, enhän toki — minua peloittaisi."

"En minä nyt kumminkaan sitä tarkoita, ettet saisi ollenkaan koskea minuun."

"Mitähän ne sitten ajattelevat nuo onnettomat, muodottomat, rumat ihmisraukat?"

"Ja katsopas minun punaista tukkaani. Tämä väri soveltuu siihen, eikö sovi?"

"He tulevat sanomaan, että sinä olet kuin Madonna, Jumalan Äidin kuva!"

"Pelkäätkö — pelkäätkö sinä minua tässä puvussa, rakas? Menenkö muuttamaan toisen puvun ylleni?"

"Ei, ei, anna minun katsoa sinuun vielä kerran."

"Mutta sinä et pidä minusta tänään kumminkaan."

"Minäkö?"

"Tiedätkö, ettet ole kertaakaan suudellut minua vielä sen perästä kun astuit tähän huoneeseen?"

"Glory!"

"Kulta, oma kulta!"

"Ja sinä", sanoi John lähellä Gloryn huulia, "oletko valmis kaikkeen?"

"Kaikkeen", kuiskasi tyttö.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Glory kietonut kätensä Johnin kaulaan, mutta vetäytyi samalla itse hiukan erilleen Johnista voidakseen katsoa häntä silmiin ja nähdäkseen myöskin kauniit hihapitsinsä. Äkkiä ilmaantui ryppy Johnin otsalle. Hän muisti luostarin varoituksen ja koetti koota voimiaan.

"Mutta siellä minä rakastan sinua kuin sisarta, Glory."

"Ah!"

"Noitten kurjien raukkojen tähden, joilta kaikki maallinen rakkaus on kielletty, me tulemme rakastamaan toisiamme niinkuin enkelit rakastavat toisiaan."

"Niin, se on epäilemättä korkeinta, puhtainta, parasta rakkautta. Mutta —"

"Mitä sanookaan Talmud? 'Se, joka eroaa maailman iloista, menee naimisiin paratiisin kunnian kanssa'."

Gloryn silmäripset olivat kosteat. Hän katsoi syvään Johnin silmiin.

"Ja ajattelepas, että saamme yhtyä tulevassa maailmassa, Glory — mikä onni, mikä autuus!"

"Rakasta minua tässä maailmassa, armas!" kuiskasi Glory.

"Sinä olet heidän nuoruutensa, Glory, heidän voimansa, heidän sulonsa!"

"Ole minun, kulta, minun omani!"

Mutta ryppy ilmaantui Johnin otsalle toisen kerran, ja hän irtautui Gloryn sylistä, ennenkuin heidän huulensa ennättivät yhtyä toisen kerran. Sitten hän alkoi astuskella huoneessa, kuten ennenkin, puhuen katkonaisesti. Heidän pitäisi lähteä kohta — hyvin pian — melkein heti. Ja nyt hänen täytyi palata Sohoon. Siellä oli niin paljon puuhaa — järjestämistä. Ovella hän epäröi — hän vapisi hellyydestä, tuskin tietäen, kuinka hän voisi erota. Glory seisoi pää kumarassa, puoleksi suuttuneena, puoleksi häpeissään.

"Hyvästi", huudahti John luonnottomalla äänellä, ja sitten hän syöksyi alas portaita. "Isä oli oikeassa", ajatteli hän. "Ei kukaan mies ole voittamaton. Mutta Jumalan kiitos, se on ohi nyt! Se ei voi enää koskaan tapahtua!"

Gloryn hehku oli hävinnyt, hän tunsi itsensä kylmäksi ja onnettomaksi. Sitä ei enää voinut auttaa, hän ei voinut paeta. Hänen täytyi luopua kaikesta sen miehen tähden, joka oli luopunut kaikesta hänen tähtensä. Istuen sohvalle painoi hän päänsä patjoihin ja itki kuin lapsi. Sielunsa syvimmässä pohjukassa tunsi hän selvään, ettei hän ikinä voisi lähteä pois, mutta hän alkoi kumminkin sydämessään sanoa jäähyväisiä sille elämälle, jota hän oli tähän saakka elänyt. Lontoon ihanuus, Lontoon viehätys astui kuin panoraamassa hänen eteensä, mutta kaikki sen kurjuus ja lika oli hävinnyt. Kuinka suloinen tuo maailma oli, jonka hän oli jättämäisillään! Hän tulisi muistamaan sitä aina, koko elämänsä ajan toivottomasti, rajattomasti kaivaten. Hänen kyyneleensä vuotivat sormien lomitse, joilla hän painoi kasvojaan.

Kirjeenkantajan koputus kuului alakerran ovella. Regissööriltä saapui kirje, joka oli kirjoitettu teatterielämän humussa ja touhussa aivan sähkösanoman tapaan: "Teatteri edistyy nopeasti. Miehet tekevät työtä yöt päivät. Harjoitukset paranevat ja samoin dekoratsionit. Emmekö voisi päättää, että ensimmäinen näytäntö on kahden viikon perästä?"

Tähän oli liitetty tekijän kirjoittama kirje: "Te olette ennättänyt suuren menestyksen aattoiltaan, rakas Gloria, ja minun täytyy kirjoittaa teille onnitellakseni teitä. Voin tosin vielä huomata teissä muutamia tottumattomuuden piirteitä, hiukan luonnollisuuden puutetta, mutta nyt jo on teidän esityksessänne niin paljon intohimoa ja voimaa, että voin ennustaa teille loistavaa menestystä. Suuri tulevaisuus odottaa teitä. Älkää pelätkö sitä, älkää säikähtäkö sitä! Se on yhtä varma kuin auringonnousu aamulla."

Glory nosti tuon kirjeen huulilleen, sitten hän nousi sohvalta, kohotti päänsä pystyyn, sulki silmänsä ja hymyili. Haavenainen valtasi hänet taas sulkien hänet hiljaa ja lujasti jäädyttävään syliinsä.

Rosa tuli kotiin päivälliselle ja nähdessään Gloryn uuden puvun hän huusi: "Titianin varjo! Mikä taulu!" Syödessään hän mainitsi tavanneensa herra Draken, joka oli kertonut, että Walesin prinssi luultavasti tulisi olemaan läsnä ensi-illassa, koska hän oli kysynyt päivämäärää ja muita yksityiskohtia.

"Mutta etkö sinä ole kuullut sitä suurta uutista, kultaseni? Se on kaikissa iltalehdissä."

"Mikä se on?" kysyi Glory, mutta hän näki, mitä oli tulossa.

"Isä Storm aikoo ruveta isä Damienin seuraajaksi. Niin ainakin sanotaan. Tänä iltana otaksutaan hänen ilmoittavan asiasta klubissaan, ja minun pitää mennä sinne sanomalehteni puolesta."

Heti päivällisen jälkeen Rosa läksi Sohoon, ja entinen tuska sekä sisällinen taistelu valtasivat taas Gloryn. Hän tiesi, että hetki oli nyt tullut, ja kaikki riippui hänen toiminnastaan. Hän tiesi, ettei hän ikinä voisi murtaa niitä kahleita, joilla maailma ja hänen ammattinsa sitoivat hänet. Hän tiesi, että tuo toinen nainen nyt oli voittanut, ja oikean Gloryn täytyi empimättä seurata häntä. Mutta rakkaudesta luopuminen oli kamalaa.

Päivä oli ollut leuto ja kaunis. Nyt se oli menossa mailleen, ja unelias tuulen henkäys kiikutti kellastuneita lehtiä, jotka riippuivat lakastuneina, harventuneissa oksissa kuin sormet vanhan naisen kädessä. Glory istui pulpetin ääressä ikkunan luona koettaen kirjoittaa kirjettä. Monesti hän oli repinyt paperin palasiksi, kuivannut silmänsä ja aloittanut uudestaan. Sitten hän kirjoitti:

"Se on mahdotonta, rakas John. Minä en voi lähteä kanssasi Etelämeren saarille. Minä olen ajattelemistani ajatellut, mutta minä en voi, en voi! Se on suurin, jaloin, ylevin tehtävä maailmassa, mutta minä en ole se nainen, joka kykenisi sellaisiin suuriin toimiin. Minä olisin vain hedelmätön viikunapuu, petturi, ulkokullattu. Sinä veisit vain kuolleen ruumiin mukanasi, jos minut veisit, sillä minun sydämeni ei olisi siellä. Sinä huomaisit sen piankin, armas, ja minä häpeäisin.

"Enkä minä voi luopua tästä elämästä — minä en voi luopua Lontoosta — minä rakastan näitä meluavia katuja, loistavia käytäviä, ihmistungosta, soittokuntia, iltatulituksia ja sykähtelevän elämän ilmauksia. Minä rakastan menestystä, ihailua ja… vieläpä 'käsien taputusta teatterissa'. Sinä olet ylempänä kaikkea tuota ja voit suhtautua ylenkatseellisesti siihen ja pitää sitä turhana roskana. Minä rakastan sinua sen tähden mutta en kumminkaan voi luopua siitä. Minulla ei ole kyllin voimaa, se on kuin veressäni, armaani, ja minä kuolen, jos minun pitää siitä luopua.

"Minua miellyttää se, että minua lellitellään, hyväillään, suudellaan, ja minä kaipaan — minä kaipaan ihan äärettömästi rakkautta! Minä kaipaan sellaista henkilöä, joka aina, joka päivä kertoisi minulle, kuinka paljon hän rakastaa minua, joka kiittäisi minua, hellisi minua ja unohtaisi kaiken minun tähteni, kaiken, kaiken muun, oman sielunsa ja autuutensakin. Sinä et voi, se olisi synti, eikä se sitä paitsi olisi sitä tunnetta, jota sinä sanot rakkaudeksi ja joka on ainoa oikea, jos sinä kerran lähdet tuohon ylevään, kamalaan työhön.

"Kun sanoin, että rakastan sinua, puhuin totta, armas, enkä kumminkaan oikein ymmärtänyt, mitä tuo sana sisälsi, mitä kaikkea se tarkoitti. Minä rakastan sinua vieläkin — koko sydämelläni, koko sielullani, mutta nyt minä ymmärrän, että me olemme niin erilaisia, ettemme ikinä voi soveltua yhteen. Minä en koskaan voi kohota sinun ylevään korkeuteesi. Minä olen niin heikko, sinä olet niin väkevä. Sinulla on kymmenen miehen voimat, sillä sinun sydämesi on puhdas, kun taas minä —

"Minä en ansaitse, että ajatteletkaan minua, John. Jätä minut siihen elämään, jonka olen valinnut. Se saattaa olla kurjaa ja turhamaista ja arvotonta, mutta se on ainoa, johon minä sovellun, ja kumminkin minä rakastan sinua… ja sinä olet rakastanut minua. Jumala kaiketi luo miehen ja naisen joskus tällaisiksi, eikä maksa vaivaa taistella sitä vastaan.

"Yksi ainoa suudelma vielä, armas — viimeinen."