XIV.

Puoli tuntia sen jälkeen joku jyskytti lujasti orpokodin ovelle, kuten köyhien on tapana koputtaa. Ikkuna avattiin, ja vapiseva ääni kadulla huusi:

"Glory! Neiti Gloria!"

Se oli Agatha Jones. Glory juoksi alas ja tapasi Aggien kovassa mielenliikutuksessa. Vilkaistuaan kerran hänen kasvoihinsa kynttilän himmeässä valossa tiesi Glory jo, mitä oli tapahtunut.

"Olette löytäneet hänet?"

"Olemme. Hän on haavoittunut — hän on —"

"Tyynny, lapsi; kerro minulle kaikki", sanoi Glory, ja Aggie kertoi asiansa.

Isä Stormin lähdettyä Hollowaysta oli neljä miestä verikoiran avulla hakenut häntä ja vihdoin löytänytkin. Joukkio oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja lyönyt sekä haavoittanut häntä. Hän makasi nyt Aggien huoneessa. Oli ollut mahdotonta viedä häntä muuanne. Kaikki miehet olivat näet juosseet pakoon nähdessään hänen kaatuvan, eivätkä naiset uskaltaneet ottaa häntä kotiinsa. Poliisi oli vihdoinkin saapunut, ja nyt oli lähetetty noutamaan lääkäriä. Rouva Pincher oli isä Stormin luona, ja koiraraukka oli kuollut.

Glory puristi kädellään rintaansa Aggien kertoessa. "Minä tulen kanssasi", sanoi hän. "Kerroitko hänelle, että minä olen täällä? Käskikö hän sinun tulla minua noutamaan?"

"Hän ei ole puhunut mitään", sanoi Aggie.

"Onko hän tiedotonna?"

"On."

"Minä lähden heti kanssasi."

Kiiruhtaen kadun poikki Gloryn rinnalla pyyteli Aggie uudelleen anteeksi huoneensa kehnoutta. "Minä en enää elä sellaista elämää, ymmärrättehän", sanoi hän. "Te ehkä kummeksitte sitä, mutta, näettekö, pikku poikani eläessä ei mikään mahti maailmassa olisi voinut pakottaa minua rupeamaan katutytöksi — en voinut. Ja kun hänen isäraukkansa kuoli viime viikolla —"

Vuokrakasarmin portaat olivat täpösen täynnä naisia. He olivat ryhmittyneet yhteen kuin lampaat myrskyssä. Ei ainoatakaan miestä näkynyt, ellemme ota lukuun erästä juopunutta merimiestä, joka kömpi alas yläkerrasta laulellen ja viheltäen. Naiset pyysivät häntä vaikenemaan. Eikö hänellä ollut mitään ihmistunteita?

"Tohtori on täällä, sisar", sanoi eräs nainen, joka seisoi Aggien huoneen ovella. Sitten Glory astui sisään.

Tuossa kurjassa, epäjärjestyksessä olevassa huoneessa paloi pienoinen lamppu, josta levisi hiukan valoa jättäen kumminkin suurimman osan huonetta varjoon. John makasi vuoteella mutisten epäselviä sanoja. Hänen takkinsa ja liivinsä oli riisuttu pois, ja paidan kaulus oli auki. Hänen korkea otsansa oli lumivalkea, mutta poskipäillä hehkui kuumeen puna. Toinen käsivarsi riippui alas sängynlaidalta. Glory tarttui siihen ja piti siitä kiinni. Tytön suuret silmät olivat kosteat, mutta hän ei itkenyt, ei myöskään puhunut eikä liikahtanut. Tohtori pesi takaraivossa olevan haavan ja nyökkäsi päätään nähdessään Gloryn tulevan sisään. Vuoteen toisella puolella seisoi vanhanpuoleinen, leskenmyssyyn puettu nainen pyyhkien silmiään esiliinaansa.

Tohtorin mennessä pois Glory seurasi häntä ovelle.

"Onko hän vaarallisesti haavoittunut, herra tohtori?"

"Hyvin vaarallisesti." Tohtori oli nuori mies, nopea, suorapuheinen ja jyrkkä.

"Ei sentään hengenvaarall—"

"On. Nuo konnat ovat tehneet lopun hänestä, hoitajatar, vaikka parasta lienee, että ette virka siitä hänen ystävilleen."

"Ei — siis — ole mitään — toivoa?"

"Ei toivon kipinääkään. Voittehan kumminkin ehkä hankkia selkoa hänen ystävistään ja ilmoittaa heille hänen tilastaan. Minä tulen taas aamulla. Hyvää yötä!"

Glory hoiperteli takaisin huoneeseen käsi puserrettuna vasten rintaa, ja nuori tohtori, joka juoksi alas portaita astuen kaksi porrasta kerrallaan, kohtasi poliisin ja sanomalehtimiehen, jotka juuri olivat tulossa sinne. "Ikävällä asialla, eikö niin?" — "Niinpä kyllä, tällaisissa asioissa ei ole syyllistä helppo keksiä!" — "Surkeata se on joka tapauksessa!" — "Hyvin surkeata!"

Lyhyt, yö tuntui kestävän loppumattomiin. Aamun sarastaessa oli tuosta ilottomasta majasta poistettu kaikki roskat — kuihtuneet ruusut, sikarinpätkät, ryysyt y.m. Noin kello kahdeksan tienoissa Glory kiiruhti takaisin orpokotiin jättäen Aggien ja rouva Pincherin sairasta hoitamaan. John oli mutissut itsekseen koko yön, mutta ei ollut kertaakaan liikahtanut, ja yhä vielä hän oli tiedotonna.

"Hyvää huomenta, sisar!"

"Hyvää huomenta, lapset!"

Nuo pikku olennot odottelivat aamiaistaan, kasvot unen jälkeen raittiina ja kirkkaina. Kun ateria oli syöty, sähkötti Glory rouva Callenderille ja johtajaisälle luostariin, puki sitten hatun ja päällystakin ylleen ja läksi Downingkadulle päin.

Pääministeri oli pitänyt aikaisen ministerineuvottelun sinä aamuna. Muut ministerit huomasivat, että hän näytti alakuloiselta ja miettivältä. Kun päivän kysymykset oli ratkaistu, nousi hän väsyneesti seisomaan ja lausui:

"Hyvät herrat ja lordit! Minulla on jo kauan ollut teille sanottavaa — sangen tärkeää sanottavaa — ja minä tunnen, että minun pitää sanoa se nyt. Me olemme koettaneet parastamme aikaansaadaksemme kirkkoa koskevan lainsäädännön avulla todella hyödyllisen ja elävän yhteyden kirkon ja valtion väliseen suhteeseen. Mutta kuta kauemmin elän, sitä selvemmin käsitän, että tuo suhde itse on väärä, vahingollinen, jopa vaarallinenkin molemmille. Historia ja kokemus ei tietääkseni voi tarjota ainoatakaan todistetta siitä että kirkon ja valtion liitto olisi ollut johtamatta tapainturmelukseen ja jumalattomuuteen. Pyrkimys tämän yhteyden ylläpitämiseen on luonut ilmeistä vilppiä pyhään asiaan, tehden juhlamenot hengettömiksi ja asettanut vakavan jumalanpalveluksen sijaan sen räikeän irvikuvan. Puhuakseni omasta kirkostamme en tahdo salata uskoani, että ellei sen piirissä aina olisi ollut muutamia hyviä ja uskollisia miehiä, ei se olisi voinut sortumatta kestää tuota ilmeistä välinpitämättömyyttä todellisen kristinuskon syvimmistä periaatteista. Sen epikurolaisuus, sen huolenpito kukkarosta, sen taipumus pitää virkamiestä tärkeämpänä kuin apostolia — nuo kaikki ovat rikkaruohoja, joita valtion ja kirkon välinen yhteys kasvattaa. Ja kun ajattelen kaikkia kirkon omassa hallinnossa vallitsevia säännöttömyyksiä ja epäkohtia, sen lukemattomia köyhiä pappeja ja sen valtiaita ja ruhtinaita; ja ennen kaikkea, kun muistaen sen apostoliset vaatimukset otan huomioon, että se, joka haluaa elää kirkossa apostolien vilpitöntä elämää, joutuu helposti marttyyriksi, kuten kaikki uudistusten puuhaajat kirkossa — en voi muuta luulla kuin että moni kirkonmies iloitsisi päästessään vapaaksi monenlaisiin viettelyksiin johtavasta kirkon ja valtion välisestä yhteydestä, jota hän pitää vahingollisena ja sietämättömänä, ja saadessaan antaa keisarille, mitkä keisarin ovat, ja Jumalalle, mitkä Jumalan ovat. Miten lieneekin, täytyy minun nyt ilmoittaa teille, että koska tunnen tuon kysymyksen muita tärkeämmäksi, mutta samalla tiedän, etten minä, vaikka saisinkin vielä elää muutamia vuosia, ehtisi saattaa sitä onnelliseen päätökseen, olen päättänyt luopua toimestani. Joku nuorempi valtiomies on saava arvokkaan tehtävän työskentelystä hengellisen ja maallisen vallan erottamiseksi tosi uskonnon ja tosi sivistyksen edun nimessä. Jumala suokoon, että hän olisi oikea kristitty, ja Jumala häntä johtakoon ja siunatkoon!"

Ministeristö erosi osoittaen monin erikoisin tavoin kiintymystään vanhaa johtajaansa kohtaan, ja monta pyyntöä lausuttiin, että hän "harkitsisi vielä kerran" ennenkuin panee tuumansa täytäntöön. Mutta jokainen tiesi, ettei hänen suunnittelemansa yritys ollut toteutettavissa, ja kaikki ymmärsivät, että pääministerin vaikuttimena oli se surullinen tapahtuma, josta tämänaamuiset sanomalehdet olivat laajasti kertoneet.

Jäätyään yksin huoneeseen työnsi pääministeri tuolinsa uunin eteen ja vaipui haikeisiin muistoihin. Hän ajatteli John Stormia ja kuinka hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Hän muisteli Johnin äitiä, joka niin uljaasti oli luopunut lemmestään. Ja vihdoin vanha mies ajatteli itseään ja pian tapahtuvaa luopumistaan virasta. Entinen vallanhimon hyöky kuohahti hänessä taas, ja hän näki itsensä — huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla — jättämässä virka-arvomerkkejään kuningattarelle — ja sitten hän viimeisen kerran nousisi istuimeltaan ja läksisi pois näistä huoneista, jonne hän ei koskaan enää palaisi — sillä hänen työnsä oli tehty, hänen elämänsä lopussa.

Juuri silloin astui palvelija sisään sanomaan, että eteisessä odotti nuori neiti, jolla oli sairaanhoitajattaren puku. "Sanoma Johnilta", ajatteli ministeri. Ja kun hän nousi vastaanottamaan vierasta hitaasti, väsyneesti ja vuosien painamana, astui Glory huoneeseen kasvot värähdellen ja kaksi kirkasta kyyneltä kimmeltäen silmissä, mutta samalla uhkuen nuoruutta, voimaa ja uljuutta.

"Istukaa, olkaa hyvä. Mutta", lisäsi ministeri vilkaisten häneen uudelleen, "enkö ole tavannut teitä ennen?"

"Ette koskaan, teidän ylhäisyytenne."

"Olen nähnyt teidät jossakin."

"Olin ennen näyttelijätär. Olen Johnin ystävä."

"Johnin? Te olette siis —"

"Minä olen Glory."

"Glory. Ja näin me siis viimein tapaamme toisemme, rakas neiti! Minä olen nähnyt teidät ennen. Kun John kertoi teistä eikä tuonut teitä minun luokseni, pistäydyin itse kerran teatteriin —"

"Olen luopunut siitä nyt, teidän ylhäisyytenne."

"Luopunutko?"

Ja sitten Glory kertoi, mitä hän oli tehnyt. Pääministerin vanhat silmät säkenöivät ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten.

"Mutta minä en tullut puhumaan tästä, teidän ylhäisyytenne, vaan paljoa tuskallisemmasta asiasta."

"Voinko säästää teiltä tuon tuskallisen tehtävän, lapseni? Tiedän jo kaikki. Se on jo aamulehdissä."

"En tarkoittanut sitäkään. Tohtori sanoi minulle —"

"Mitä tohtori sanoo hänestä?"

"Hän sanoo —"

"Mitä?"

"Hän sanoo, että me kadotamme hänet."

"Minä olen lähettänyt sanan kuuluisalle kirurgille… Mutta ei suinkaan se auta. Poikaraukka! Minusta tuntuu kuin hän vasta eilen olisi saapunut Lontooseen niin täynnä toiveita ja uskoa. Minä näen hänet vielä edessäni kirkassilmäisenä istumassa samalla tuolilla, jolla te nyt istutte, ja kertomassa tuumistaan ja aikeistaan. John-raukka! Niinkö hänen elämänsä piti loppua! Mutta semmoisia ne ovat nuo myrskyisät sielut, joiden sydän on taistelukenttänä. Kun taistelu on lopussa, mitä muuta voisi olla jälellä kuin erämaa?"

Gloryn silmät olivat kuivuneet, ja hän katseli vanhaa miestä tuskallisesti, mutta tämä jatkoi katsomatta tyttöön.

"Se on juuri elämää hallitsevan käsittämättömän voiman synkimpiä arvoituksia tuo, että hyvä ihminen voi noin sortua ja paha elää ja menestyä."

Pääministeri nousi ja alkoi astua edestakaisin uunin edessä. "Hm, mitä vanhemmaksi tulen, sitä haikeammaksi käy mieleni, jäminä tunnen yhä selvemmin, kuinka mahdotonta meidän on vähentää maailman loppumatonta surua."

Sitten hän katsahti Gloryyn ja sanoi: "Mutta minä voin tuskin antaa hänelle anteeksi, että hän on heittänyt pois niin paljon niin vähän tähden. Ja kun ajattelen teitä, lapseni, ja kuinka toisin kaikki voisi olla ja kuinka nolosti kaikki nyt on loppunut —"

"Mutta minusta se ei ole mikään nolo loppu, teidän ylhäisyytenne", sanoi Glory vapisevalla äänellä.

"Eikö ole? Vaikka hän on revitty, raadeltu ja poljettu maahan?"

"Entä sitten? Hän olisi saattanut kuolla vanhana vuoteessaan ja kumminkin olisi se loppu voinut olla huonompi kuin tämä."

"Se on totta, mutta —"

"Jos tämä on huono loppu, täytyy minun myöskin uskoa, että isäni elämä loppui huonosti, kun Afrikan kuume surmasi hänet hänen ollessaan lähetyssaarnaajana. Jokaisen marttyyrin elämä loppuu huonosti, jos tämä on huono loppu. Samoin loppuu jokaisen sellaisen ihmisen elämä, joka on hyvä ja jalo ja uskollinen ja tekee hyvää ihmiskunnalle ja tahtoo kuollakin sen puolesta. Mutta se ei ole huono loppu. Se on kunniakas! Mieluummin tahtoisin olla sillä tavalla kuolleen miehen tytär kuin kreivin tytär, ja jos minusta olisi voinut tulla sellaisen miehen vaimo, sellaisen, joka revitään ja poljetaan maahan…"

Mutta hänen kasvonsa, jotka olivat hehkuneet, kyyneltyivät jälleen, ja hänen äänensä sortui. Vanha mies ei voinut puhua, ja huoneessa oli hetken äänettömyys. Sitten Glory koetti tyyntyä ja sanoi hiljaa:

"Minä tulin pyytämään teitä auttamaan minua."

"Mitä voin tehdä?"

"Olettehan kuullut, että John tahtoi minua vaimokseen?"

"Voi, jospa olisitte siihen suostunut!"

"Siihen aikaan kaikki häntä ylistivät."

"No?"

"Nyt kaikki häntä moittivat ja ivaavat ja loukkaavat."

"No niin?"

"Minä tahdon nyt vihdoinkin tulla hänen vaimokseen, jos se suinkin käy päinsä — jos arvelette, että se on mahdollista."

"Mutta sanoittehan, että hän on kuoleva mies!"

"Siksipä juuri! Kun hän taas tulee tuntoihinsa, ajattelee hän juuri niinkuin tekin, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan, ja silloin minä soisin jonkun seisovan hänen vieressään sanomassa: 'se ei ole mennyt hukkaan, se on vasta alkamassa. Se on sinapinsiemen, jonka täytyy kuolla, mutta se elää ihmiskunnan sydämessä aina ja ikuisesti ja minä tahtoisin mieluummin omistaa sinun solvaistun, sorretun nimesi, kuin kaiken maailman kunnian'."

Kyyneleet valuivat pitkin vanhan miehen poskia, eikä hän muutamaan minuuttiin yrittänytkään puhua. Sitten hän sanoi:

"Teidän ehdotuksenne on aivan mahdollinen. Kirkollinen vihkiminen ilman kuulutusta käy päinsä, mutta valmistukset vievät hiukan aikaa. Minun täytyy käydä piispan puheilla. Illempana tulen Johnin luo ja tuon lupakirjan mukanani. Puhukaa te sillävälin jollekin papille ja laittakaa kaikki mahdollisimman valmiiksi."

Hän saattoi Gloryn ovelle, pitkän käytävän päähän, ja siellä hän suuteli tytön otsaa sanoen:

"Minä olen jo kauan tietänyt, että nainen voi olla uljas, mutta te, lapseni, olette opettanut muutakin minulle tänä aamuna. Usein on Johnin rakkaus teihin ollut minun mielestäni suorastaan hulluuden rajalla. Hän oli valmis luopumaan kaikesta sen tähden — aivan kaikesta! Hän oli oikeassa! Sellainen rakkaus kuin teidän on helmien helmi, ja se, joka sen saavuttaa, on ruhtinaitten ruhtinas!"

* * * * *

Myöhemmin samana päivänä, kun pääministeri istui yksin huoneessaan, toi eräs ministeristön jäsen hänelle iltalehden, jossa julaistu kirjoitus oli vaikuttanut syvästi lontoolaisiin. Se otaksuttiin erään juutalaisen sanomalehtimiehen kirjoittamaksi: —

Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'.

Tämä ennustus on kahdeksantoista vuosisataa ollut historiallisen totuuden ilmaisijana. Jokainen juutalainen on tähän päivään saakka saanut kokea, etteivät ainoastaan Pilatus ja Jerusalemin rahvas olleet Jeesuksen surmaajia vaan koko Juudan kansa. Mutta heittäköön se kristitty kansa, joka ei ole tehnyt syntiä kristinuskon Perustajaa kohtaan, ensimmäisenä kivellä juutalaisia. Jos on totta, mitä Jeesus itse sanoi, että se, joka antaa leilin raitista vettä pienimmälle hänen laumastaan, antaa sen Hänelle, niin on myöskin totta, että se, joka tuottaa kärsimyksiä ja kuoleman Hänen seuraajilleen, ristiinnaulitsee Hänet uudelleen. Tuo onneton mies, joka kurjalla tavalla murhattiin Westminsterin köyhäinkorttelissa, oli Jeesuksen seuraaja, jos kenellekään on tuo nimi hänelle annettava, ja olkoonpa kuka tahansa murhan lähin toimeenpanija, niin varsinainen syyllinen on tämä kristitty kansakunta, joka on kohdellut ivallisesti ja solvaavasti jokaista henkilöä, joka on uskaltanut seistä yksin Kristuksen lippua kantamassa.

Älkäämme antako irvistelijäin pettää itseämme. Tuo mies oli kristitty, olkoonpa hänen erehdyksensä, hänen heikkoutensa, hänen itsepetoksensa ja hänen monet inhimilliset virheensä mitkä tahansa. Tuskin kukaan on ajanut naisten asiaa sitten Kristuksen aikojen niin pontevasti kuin hän. Ja hän on nyt karkoitettu pois elämästä. Siten harjoittaa kristikunta vielä yhdeksäntoista vuosisadan kuluttua samaa kamalaa hirmuvaltaa, joka turmeli juutalaisten lain. 'Meillä on laki, ja meidän lakimme nojalla hänen tulee kuolla'.

Sellainen tuomio lausutaan vieläkin uskonpuhdistajia vastaan tässä maassa, jossa siviililait ja uskonnolliset lait ovat menneet sekaisin. Jumala suokoon, että tämän tuomion loppu-osa ei kävisi toteen täällä: 'Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'.