X.

Gloryn kirje ja sen sisällä oleva toinen kirje vaikuttivat John Stormiin aivan kuin sade, joka pieksää ratsastajan kasvoja — hän kannusti ratsuaan ja kiirehti eteenpäin.

"Kuinka minä saatan löytää sanoja", kirjoitti hän, jotka voisivat ilmaista mitä tunsin kuullessani surullisen uutisenne? Mutta miksi sanon sitä surulliseksi? Hänen elämänsä työ oli päättynyt, hänen kuolemansa oli rauhallinen voitto, ja meidän tulee iloita siitä, että hänen viimeinen lähtönsä oli niin helppo. Toivon, että te ette sure häntä liian katkerasti ettekä anna hänen kuolemansa vaikuttaa ehkäisevästi elämäänne. Se ei olisi oikein. Ei mikään rauhattomuus vaivannut hänen puhdasta sydäntään eikä mikään synnin varjo. Hänen vanhuutensa oli kuin yksi ainoa rauhallinen päivä, jota kesti auringonlaskuun saakka. Hänen olentonsa sopusointua ei häirinnyt ainoakaan epäpuhdas sävel, hänessä ei ollut mitään teeskentelyä. Hän pysyi semmoisena tämän monimutkaisen, epätoden elämän keskellä tietämättä mitään kaikesta siitä onttoudesta, turhamielisyydestä ja viekkaudesta, joka ympäröi häntä — suvaitsevana ja ystävällisenä kaikille. Miksi siis surisimme häntä? Hän on saavuttanut päämääränsä — hän on varmassa satamassa.

"Hänen kirjeensä oli niin liikuttava viisaassa yksinkertaisuudessaan. Sen tarkoituksena oli saada minut hakemaan hänen virkaansa. Mutta minun velvollisuuteni on täällä, ja Lontoo saakoon parhaimman osan voimistani. Enemmän kuin koskaan ennen tunnen nyt vastuunalaisuuteni teitä kohtaan. Ei ole vielä tullut aika minun antaa teille neuvoja. Minä olen ennättänyt suuren kokeen aattoiltaan. Monta koetta on tehty, monta ponnistusta tehtävä. Se on tavallaan mannan keräämistä — pikkuisen joka päivä. En voi muuta kuin sulkea teidät Jumalan huomaan ja turviin. Lohduttakaa tätejänne ja ilmoittakaa minulle voinko jollakin lailla palvella heitä."

Tämän kirjeen muste oli tuskin ennättänyt kuivua, kun John jo oli muissa touhuissa. Hän oli alituisessa tulisessa puuhassa tätä nykyä. Ennen kaikkea oli hän palavasti kiintynyt uuteen suunnitelmaansa naisten ja lasten pelastamiseksi ja suojaamiseksi. Hän nimitti sitä Gloryn tuumaksi, kun hän itsekseen mietti sitä. Se olisi ehkä korvapuusti yhdeksännentoista vuosisadan siveellisyydelle, mutta entä sitten? Se oli sopusoinnussa Kristuksen opin kanssa, sillä Kristus antoi anteeksi syntiselle vaimolle ja häpäisi ulkokullatulta. Hän vaikka lainaisi rahaa tuumansa hyväksi, hän kerjäisi sen hyväksi, saattoipa olla tilaisuuksia, jolloin hän voisi vaikka varastaa sen hyväksi. Rouva Callender pudisti päätään. "Ellen vallan erehdy, poikaseni, tulee tästä skandaali. Minun käsittääkseni tuo on naisen työtä."

"'Vaikka olisit saastaton kuin jää ja puhdas kuin lumi', täti… Mutta mitäpä siitä! Minä aion nostattaa yhdistettyjen kirkkojen koko voiman taisteluun tuota suurta pahuutta vastaan. Puhutaan kristikunnan yhteydestä! Jos sitä todellakin vakavasti tarkoitettaisiin, yhtyisivät kaikki suojelemaan ja vapauttamaan naisia."

"Mutta mistäs ne kolikot otetaan, poikaseni?"

"Mistä tahansa — kaikkialta! Sitä paitsi on minulla oma pankkiirini, joka on aina valmis auttamaan minua, täti."

"Ethän nyt vain taas tarkoittane pääministeriä, poika?"

"Tarkoitan Kuningasten Kuningasta. Herra auttaa minua tässä niinkuin muussakin."

Hänen hillitön intonsa murti kaikki esteet, ja kaikkien hänen ajatustensa syvimmässä pohjukassa piili Glory. John oli valmistava tietä Glorylle. Glory oli palaava takaisin Lontooseen suureen, ylevään työhön. Hänen kirkas sielunsa oli loistava kuin tähti. Hän tulisi huomaamaan, että John oli ollut oikeassa ja uskollinen, ja sitten… sitten… Mutta se vaikutti kuin tulinen viini hänen suonissaan — hän ei uskaltanut ajatella sitä.

Kolmetuhatta puntaa oli saatava kokoon, joilla ostettaisiin tai rakennettaisiin koteja, ja John läksi kerjäämään noita rahoja. Ensimmäiseksi hän meni rouva Macraen luo. Kun hän lähestyi taloa, tuli häntä vastaan rouvan sylirakki puettuna vaaleaan, kellertävään vaippaan ja miespalvelija seurassaan, sillä rakki oli juuri menossa tavalliselle jaloitteluretkelleen puistoon.

John Storm astui sisään ja käski palvelijan ilmoittaa, että "isä Storm" pyysi tavata emäntää. Palvelija palasi parin minuutin perästä sanoen, että rouvaa vaivasi päänkivistys, josta syystä hän ei tänään ottanut vastaan ketään.

"Sanokaa hänelle, että pääministerin veljenpoika pyytää puhutella häntä", sanoi John.

Ennenkuin palvelija ennätti palata, kuului silkin kahinaa portailta, ja rouva itse huusi: "Hyvä herra Storm, astukaa sisään! Minun palvelijani ovat todellakin surkeita, kun he alituiseen sekoittavat nimiä!"

Aika oli iskenyt leimansa rouva Macraehen. Hän oli vanhentunut, ja silmiä ympäröivät rypyt eivät enää olleet peitettävissä. Mutta hänen otsatukkansa oli käherretty kuten ennenkin, ja tuntui kuin hän olisi uinut hajuvesissä.

"Minä kuulin teidän paluustanne, hyvä herra Storm", sanoi hän hienon naisen venytetyllä äänellä, mutta murretta käyttäen, mennessään Johnin kanssa saliin. "Minun tyttäreni kertoi siitä minulle. Tiedättehän, että hän on aina seurannut hartaasti teidän työtänne… Oi, kiitos, hän voi erittäin hyvin ja viihtyy mainiosti Pariisissa. Kai tiedätte, että hän on naimisissa. Tietysti se oli suuri uhraus minulle, mutta tapahtukoon Herran tahto, ja minä tunsin velvollisuuteni äitinä…" Sitten seurasi liikuttava kertomus hänen äidillisistä tunteistaan, joita vain se tieto saattoi lohduttaa, että hänen vävynsä kuului "Englannin parhaimpiin perheisiin" ja että rouva alituiseen sai sanomalehtiä "meren toiselta puolen", joissa kerrottiin tarkkaan häistä ja kaikista hääpuvuista.

John käänteli hattuaan ja kuunteli.

"Ja mitä te ystävinenne nyt puuhaatte Sohossa?" kysyi rouva.

John kertoi toimistaan työnaisten hyväksi, ja arvoisa rouva Macrae koetti näyttää syvästi hartaalta kuulijalta. "Kohtahan he tulevat paremmiksi kuin yläluokat", sanoi hän.

John arveli, että se kyllä oli mahdollista, mutta hän jatkoi vain kertomustaan suunnitelmistaan ja selitti, kuinka pieni se summa on, jonka hän tarvitsisi niiden toteuttamiseksi.

"Ainoastaan kolmetuhatta! No se on varmaan helposti koottu!" huudahti rouva Macrae.

"Armeliaisuus on rikkauden suola, armollinen rouva, ja jos rikkaat ihmiset muistaisivat, että heidän rikkautensa on vain uskottu heille hoidettavaksi —"

"Minä aina muistan — aina minä sen muistan 'Älkää kootko maailman aarteita' — oi, mikä ihana lause se on!"

"Olen iloinen kuullessani teidän puhuvan niin, armollinen rouva. Moni kristitty ihminen myöntää kyllä, että Jumala on leskien ja orpolasten Jumala, mutta siitä huolimatta he palvelevat omana jumalanaan hopea- ja kulta-aarteitaan."

"Mutta minä rakastan niin paljon lapsia, ja minusta on hyvin hauskaa mennä lastenkoteihin, joissa näen heidän niiailevan niin sievästi valkoisissa, siisteissä esiliinoissaan. Mutta se, mitä äsken sanoitte, herra Storm, on aivan totta. Tiedättekö, että minä olen sen perästä, kun palasin St. Louisista, nähnyt tavattoman joukon ihmisiä, jotka ovat hullaantuneet kissoihin…" Ja sitten seurasi pitkä kertomus eräästä rouva Macraen ystävästä, jolla kerran oli ollut persialainen lemmikkikissa, mutta se kuoli, ja sen emäntä pukeutui surupukuun, eikä kukaan sen jälkeen uskaltanut mainita mitään kissoista hänen kuullensa, sillä hän ei voinut sitä kestää.

Samassa rakki tuli kotiin jaloitteluretkeltään, ja rouva Macrae kutsui sen luokseen hyväillen sitä hellästi ja kertoen, että se oli lahja hänen armaalta miesvainajaltaan. Mutta nyt oli rouva niin levoton sen terveydestä, sillä se oli niin hento ja kylmettyi niin kovin helposti huolimatta siitä, että Regent-kadun kuuluisa koirain räätäli oli ommellut sille vaipan.

John nousi sanoakseen hyvästi. "Saanko siis luottaa teidän ystävälliseen apuunne toimissani Sohon vaimojen ja lapsiraukkojen hyväksi?"

"Tosiaankin… On nähkääs niin, että arkkidiakoni auttaa minua aina semmoisissa asioissa — niin, minä odotan häntä juuri tänään — enkä minä koskaan tee mitään kysymättä häneltä neuvoa. Minähän olen niin kivulloinen — minulla on heikko sydän", ja sitten hän pani päänsä kallelleen ja nosti hajuvedessä liotetun nenäliinan nenäänsä. "Mutta onko pääministeri tehnyt mitään sen asian hyväksi?"

"Hän on antanut kaksituhatta puntaa minun käytettäväkseni."

"Todellako?" huudahti rouva Macrae nousten ylös ja potkaisten laahustimensa pois tieltä. "Kuten jo sanoin, tulisi meidän heti paikalla päättää jotain siinä asiassa. Emmekö voisi pitää kokousta minun salissani? Kaikki lahkotko yhdessä, niinkö? Niin, kyllä minun puolestani — kun on tällainen asia." Ja hän katseli ympärilleen aivan kuin miettien, että saattoihan aina desinfisioida huoneet jälestäpäin.

Joku yskäisi kovasti eteisessä, kun John astui alas portaita. Se oli arkkidiakoni, joka oli juuri tullut. "Ah", huudahti hän heiluttaen kättään ja tervehtien Johnia, aivan kuin he olisivat eronneet eilispäivänä ja mitä ihanimmassa sovussa. Niin, paljon muutoksia oli tapahtunut, ja hänet oli ylennetty korkeampaan vaikutuspiiriin. Tosin hänen ystävänsä olivat toivoneet hänelle jotain vielä korkeampaa paikkaa, mutta olihan hän nytkin jo valtakunnan ensimmäinen arkkidiakoni, ja kirkossa, jos missä, kompromissin henki hallitsi kaikkea. Hän kysyi mitä John nyt hommasi ja kuultuansa hänen toimistaan, lisäsi hän jokseenkin maallisella tavalla: "Olkaa varuillanne, rakas Storm, älkää yllyttäkö pahetta. Minä puolestani olen vallan väsynyt tuohon 'langenneeseen sisareen'. Totta puhuen minä en tunnusta tuota nimitystä ollenkaan. Piccadillyn maalattu Jezebel ei ole minun sisareni."

"Me emme itse valitse sukulaisiamme, herra arkkidiakoni", sanoi John. "Jos Jumala on meidän kaikkien Isä, silloin ovat myöskin kaikki miehet veljiämme ja kaikki naiset sisariamme, olkoonpa se meille mieluista tai vastenmielistä."

"Ah! Sama kuin ennenkin, huomaan minä! Mutta älkäämme sanoja saivarrelko. Oletteko tavannut pääministeriä nykyään? Ei aivan nykyään, niinkö? Hm — niin" — lisäsi hän ylhäisesti hymyillen — "Downing-kadun ilman sanotaan heikontavan muistia", ja yskähtäen äänekkäästi astui arkkidiakoni ylös portaita.

John Storm astui kotiinsa sinä päivänä kukkaro kevyenä, mutta sydän raskaana.

"Kerjääminen on huono virka paastopäivänä, poikaseni", sanoi rouva Callender. "Istupas nyt ja maista hiukan päivällistä."

"Kuinka nuo ihmiset uskaltavat rukoilla 'Isä meidän, joka olet taivaassa'? Se on pilkkaa, se on pettämistä!"

"Jaa, jaa, he kyllä mielellään pettäisivät Jumalankin ilmoittamalla tulonsa väärin, ellei Jumala voisi katsoa heidän kassakaappeihinsa."

"Heidän rahansa on vähäpätöisin asia, jonka taivas heille antaa. Jos minä pyytäisin heiltä heidän terveyttään tai heidän onneaan, hyvä Jumala, mitä he silloin sanoisivat?"

Seuraavana sunnuntai-iltana John Storm saarnasi täydelle kirkolle tekstistä: "Tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta."

Mutta muutamia viikkoja myöhemmin hänen kasvonsa olivat valoisat ja hänen äänensä iloinen. Hän kirjoitti toisen kirjeen Glorylle:

"Täydessä toimessa vihdoinkin, Glory. Minun piti saada sedältäni kolmetuhatta puntaa vielä lisää äitini rahoista. Hän antoi ne iloisesti, sanoen vain, että hän oli utelias näkemään, kuinka lähelle kristittyä ihannetta nykyinen sivistyskanta salli meidän päästä. Mutta rouva Callender on hapan. Joka kerta kun minä annan kuusi penceä omia rahojani kirkkoni hyväksi, lausuu hän teräviä pisteliäisyyksiä, koska hän muka on vain 'vanha hupakko', ja silloin minun pitää aina taputella ja hyväillä häntä.

"Sanomalehdet pilkkasivat pahasti minun 'vauvakokoelmian', kunnes ne saivat vihiä siitä, että pääministeri oli samassa köydessä. Nyt ne nimittävät niitä 'pastori Stormin suojakodeiksi' ja ovat ristineet minun yölliset retkikuntani 'valkoisen ristin armeijaksi'. Itse arkkidiakonikin on ruvennut kertomaan maailmalle, kuinka hän alusta alkaen on ollut 'intressoitu herra Stormista' ja auttoi minua ensimmäiseen alkuun urallani. Minä tapasin hänet erään rikkaan rouvan kodissa, jossa meillä oli vain pienoinen kahakka, mutta eilen hän kirjoitti minulle kehoittaen 'ryhtymään suurenmoisen yritykseni järjestelyyn' sekä pitämään julkiset päivälliset laitokseni vihkiäisiksi. Vaikkakaan minun mielestäni semmoiset henkilöt, jotka syövät suurissa laumoissa ja tyhjentelevät samppanjapulloja; eivät ole omiaan suorittamaan työtä Jumalan vainiolla, en minä näyttänyt mitään tyytymättömyyttä. Päinvastoin suostuin tulemaan kokoukseen, joka pidetään tuon rikkaan rouvan salissa ja jonne kutsutaan pappeja, maallikoita ja kaikenlaisten lahkokuntain jäseniä, sillä tämä seikka on kaikkien dogmien ja erimielisyyksien yläpuolella, ja minä aion koettaa, minkä verran voidaan edistää yksimielisen kristikunnan syntymistä yhteiskunnalliselle perustukselle. Rouva Callender epäilee tätäkin seikkaa ja huomauttaa minulle, että missä haaska on, sinne kotkat kokoontuvat. Arkkidiakonin mielestä meidän tulee pitää kokouksemme joko ennen elokuun 12 päivää taikka sitten vasta syyskuun loppupuolella, ja rouva Callender selittää tämän seikan siten, että 'Pyhä Henki aina nukahtaa peltopyiden metsästyksen ajaksi.'

"Minun tyttöklubini edistyy sen sijaan kuin kulovalkea. Me olemme vihdoinkin päässeet muuttamaan korjattuun pappilaamme, ja kaikki on varsin mukavasti järjestetty. Kaksisataa jäsentä kuuluu jo klubiimme, etupäässä ompelijattaria sekä hillo- ja tulitikkutehtaitten tyttöjä. Oi noita iloisia, nuoria olentoja, jotka juuri nauttivat lyhyttä kukoistusaikaansa tyttö-iän ja täysin kehittyneen naisen iän välillä — voi kuinka mielelläni minä olen heidän parissaan ja katselen heidän säihkyviä silmiään! Rouva Callender koettaa sammuttaa tätäkin innostuksen tulta sanoen, että se ei sovellu 'pojalle'; puhukoon hän mitä puhuu, minä en sano mitään, minä pysyn vain käsityksessäni.

"Meidän tärkein iltamme on sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Niin juuri, sunnuntaisin! Kun silloin kaikki perkeleen huoneet ovat avoinna meidän ympärillämme, miksi Jumalan huone suljettaisiin? Voi soveltua hyvin sellaisille ihmisille, joilla on vain yksi sapatti viikossa, että he pitävät sen täydellisesti pyhänä, mutta minulla on seitsemän, sillä minä olen Kristuksen seuraaja enkä Mooseksen. Seurakunnan kirkkoherra on kuitenkin ruvennut valittamaan minun 'häiritsevää vaikutustani' hänen alueellaan ja sanomaan piispalle, että minun tulisi joko tehdä parannus tahi luopua toiminnastani. Minun puuhani ovat näet 'sopimattomia ja tarpeettomia', ja minun saarnani ovat kaiken pyhän, kaiken moraalisen ja kainon loukkaamista. Minäpä väitän, ettei maailma koskaan ole muuttunut paremmaksi siitä, että alistutaan elämän pahuuden mahtiin eikä myöskään siitä, että ollaan vaiti kaikesta.

"Voi, kuinka minä toivoisin, että te olisitte täällä kaikessa tässä työssä ja touhussa! Ja — ken tietää — ehkä te vielä kerran tulettekin tänne. Älkää vaivatko itseänne vastaamalla tähän kirjeeseen — minä kirjoitan kohta uudestaan, ja silloin minulla ehkä on käytännöllisempi esitys teille. Hyvästi!"