XII.

John Stormin viholliset olivat päässeet pyrintöjensä perille. Hänet oli tuomittu yllytyksestä viranomaisia vastaan, ja todennäköistä oli, että hänet tuotaisiin vielä kerran oikeuden eteen ja tuomittaisiin osallisuudesta miestappoon. Koko oikeudenkäynnin ajan oli John Storm tyyni ja arvokas eikä puhunut mitään. Kiihkeän, ylevän uskonsa tukemana katsoi hän kuolemaakin rauhallisesti. Kun asian käsittely oli lopussa ja hänen takanaan seisova poliisimies kosketti hänen käsivarteensa, säpsähti hän kuin mies, jonka ajatukset koko ajan ovat olleet muissa asioissa. "No?"

"Seuratkaa minua", sanoi poliisimies, ja John vietiin takaisin koppiinsa.

Seuraavana päivänä hänet muutettiin Hollowayn vankilaan, jossa hän pysyi yhtä tyynenä ja hiljaisena. Hänen käytöksensä liikutti ja vaikutti syvästi viranomaisiin, jotka koettivat helpottaa hänen vankeuttaan osoittamalla hänelle kaikenlaista pientä ystävyyttä. Mutta John ei näyttänyt huomaavan sitä paljon.

Toisena aamuna tuli eräs virkamies hänen koppiinsa ja sanoi: "Ehkä tahtoisitte katsella sanomalehtiä, isä?"

"Kiitos, en välitä", vastasi John. "Minä en paljoa välittänyt sanomalehdistä silloinkaan, kun vielä elin maailmassa — mitäpä niillä nyt tekisin, kun olen menossa pois maailmasta."

"Voi, voi, te liioittelette vaaraanne. Ja sitä paitsi on lehdissä paljon teistä —"

"Siksipä minä en tahdokaan niitä nähdä."

"No niin, totta puhuakseni, isä, tämänaamuisissa lehdissä kerrotaan eräästä toisesta henkilöstä, ja siksi minä toinkin tämän teille."

"Mitä?"

"Eräästä läheisestä — hyvin läheisestä sukulaisesta, ja… Mutta minä jätän sen tänne… Tahtoisitteko mitään muuta nyt? — Ettekö?"

John Storm oli jo syventynyt sanomalehden palstoihin. Hän löysi pian hänelle tarkoitetun uutisen. Se oli ilmoitus hänen isänsä kuolemasta. Kappale oli julma ja armoton. "Siis tuo onneton mies, joka tuomittiin oikeudessa kaksi päivää sitten, on nyt englantilainen pääri ja kreivikunnan perillinen."

Hetki oli katkera ja kamala. Entisten vuosien muistot valtasivat hänet — puoleksi unohtuneet tapahtumat hänen lapsuudestaan, jolloin hänen isänsä oli ollut hänen ainoa ystävänsä, jonka kanssa hän käyskenteli käsi kädessä. Hän muisti isänsä rakkauden, hänen toiveensa, hänen kunnianhimonsa ja kaikki hänen puuhansa noitten turhien unelmien toteuttamiseksi. Ja sitten ajatteli John Storm tuota murtunutta, vanhaa miestä, joka sai kuolla yksin, ja myöskin itseään vankikopissa. Viime aikoina oli hänen mieleensä johtunut niin omituisen usein, että jos hän läksisi Lontoosta kello seitsemän aamulla, voisi hän puhella isänsä kanssa kello seitsemän samana iltana. Ja nyt oli isä poissa, viimeinen tilaisuus oli mennyt, eikä hän koskaan enää puhelisi poikansa kanssa.

Mutta John koetti voittaa veren vaatimukset, joista hän ei ollut pitkiin aikoihin välittänyt, ja asettaa niiden sijaan suuren elämäntehtävänsä, käskyt, sekä Kristuksen opin hengen. Mitä Kristus oli sanonut? "Älkää kutsuko ketään isäksenne maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, joka on taivaissa."

"Niin", ajatteli hän, "niin se on — 'yksi on teidän Isänne, joka on taivaissa'."

Sitten hän tarttui taas sanomalehteen aikoen lukea tyynemmällä mielellä kertomusta isänsä kuolemasta ja hautajaisista, mutta samassa hänen katseensa sattuivat toiseen asiaan:

"Toinen salaperäinen katoaminen. — Tuskin on yleisön mieli ennättänyt tyyntyä hämmästyksestä, jonka erään erittäin tunnetun pappismiehen katoaminen Westminsteristä sai aikaan, kun taaskin kerrotaan, kuinka eräs yhtä hyvästi tunnettu näyttelijätär eräästä West-Endin teatterista on kadonnut yhtä salaperäisellä tavalla."

Se on Glory!

"Vaikka hän oli ollut verraten vähän aikaa teatterin palveluksessa ja Englannin kaikkein nuorin näyttelijätärkuuluisuus, oli hän jo ennättänyt tulla yleisön suosikiksi ja hänen äkillinen sekä käsittämätön katoamisensa järkyttää ja hämmästyttää kaikkia. Yleisön mielipahaksi hän oli ollut teatterista poissa lähes viikon ajan syyttäen pahoinvointia, mutta nähtävästi hänen terveyttään ei vaivannut mikään, mikä olisi voinut herättää hänen ystävissään levottomuutta ja pannut aavistamaan tällaista asiain päätöstä. On vallan mahdotonta aavistaa, kuinka hänen on käynyt, mutta hänen työtoverinsa ja tuttavansa toivovat vielä parasta, vaikka eräs kirje, jonka hän jätti jälkeensä, panee pelkäämään surullista, ehkäpä aivan onnetonta loppua."

* * * * *

Kun vankilanvirkamies tunnin perästä taas astui koppiin, oli John Storm harmaan kalpea ja masentunut. Tuo suurenmoinen usko, jonka hänen henkensä oli rakentanut, oli sortunut raunioiksi, pilvi peitti taivaan Isän kasvoja, ja kuolema, jota hän oli odottanut elämän kruununa, näytti nyt vain viheliäisen elämän viheliäiseltä lopulta.

"Reippaammalle mielelle", sanoi virkamies. "Minulla on hyviä uutisia teille."

Vanki hymyili surullisesti ja pudisti päätään.

"Takaussumma on jo tarjottu teidän puolestanne, ja se hyväksyttiin poliisivirastossa tänä aamuna, joten te olette vapaa lähtemään vankilasta tänään."

"Milloin?" huudahti John, ja hänen käytöksensä muuttui heti.

"Ei aivan heti kumminkaan."

"Jumalan rakkauden tähden, antakaa minun mennä heti. Minulla on eräs tehtävä — minun täytyy hakea ja löytää eräs henkilö."

"Mutta oman turvallisuutenne tähden, isä —"

"Mutta miksi?"

"Ette siis tiedä, että roskajoukko päästi verikoiran teitä hakemaan?"

"En, en tietänyt sitä, mutta vaikka koko kristikunnan koirat —"

"Tiedättehän, että teitä odottaa pahemmat koirat kuin nelijalkaiset, eikö niin?"

"En välitä siitä hiukkaakaan, ja jos kerran takaus on hyväksytty, niin on teidän velvollisuutenne laskea minut vapaaksi heti. Minä vaadin — minä käsken."

Virkamies kohotti hämmästyneenä katseensa. "En ymmärrä teitä, isä. Tehän olette ollut niin tyyni ja kärsivällinen ja alistuvainen viranomaisille!"

John Storm oli vaiti hetkisen, ja sitten hän sanoi liikuttavan juhlallisesti:

"Antakaa minulle anteeksi. Te olette hyvin hyvä — jokainen täällä on hyvä minulle. Mutta minä en pelkää, ja jos te vain voitte päästää minut pois —"

Virkamies läksi hänen luotaan ja palasi vasta monen tunnin kuluttua. Pitkä kesä oli jo lopussa, ja nyt oli vallan pimeä.

"He luulevat teidän jo menneen. Te voitte lähteä nyt. Tulkaa tätä tietä."

Ovella John Storm seisahtui muutaman minuutin kuluttua ja sanoi puristaessaan vankilavirkamiehen kättä:

"Ehkä on tarpeetonta kysyä, kuka on takaajani" (hän ajatteli rouva Callenderia), "mutta jos voitte sen sanoa minulle —"

"Tietysti. Se on Sir Francis Drake."

John Storm kumarsi vakavana ja kääntyi pois. Hän kulki pihan poikki hitain, väsynein askelin, katse maahan luotuna.

* * * * *

Samalla hetkellä Drake oli matkalla Korinton klubiin. Aikaisin iltapäivällä hän oli huomannut seuraavan uutisen eräässä iltalehdessä:

"Salaperäinen katoaminen. — Eikö ole omituista, että keskusteltaessa tuosta kulkutaudin tapaan raivoavasta salaperäisyydestä, joka nykyään täyttää Lontoon ilman, ei nähtävästi kenenkään päähän ole juolahtanut, että nuo kaksi salaperäistä katoamista, joita niin paljon pohditaan, mahdollisesti supistuvat yhdeksi ainoaksi yhteiseksi katoamiseksi, että 'Jumalan mies' ja 'teatterinainen' ovat ehkä näytelleet yhdessä, samasta syystä ja samojen toiveitten ohjaamina, ja että tuo rikas ja antelias henkilö, joka (kuten viimeiset uutiset kertovat) on ruvennut toisen auttajaksi ja parhaan kykynsä mukaan koettaa huolehtia toisestakin, todellisuudessa onkin molempien narrimainen, vaikka tosin hyväntahtoinen uhri? — R.U."

Kolme tuntia Drake oli hakenut lordi Robertia säkenöivin silmin ja raivoa uhkuvin katsein. Käydessään ensin Belgrave Squarella oli hän huomannut talon olevan lukossa ja uutimet alhaalla. Rouva Macrae oli kuollut. Hän oli kuollut maatilallaan yksin ja avuttomana. Hän ei ollut voinut rikkauksillaan ostaa ainoankaan uskollisen palvelijan rakkautta. Tyttärelleen hän ei ollut testamentissaan antanut mitään paitsi ankaran vastalauseen hänen käytöstään vastaan. Lordi Robert oli hänen ainoa perillisensä ja testamentin toimeenpanija.

Tämä hellä murehtija oli palannut Lontooseen mitä kiireimmin, heti kun anoppi-eukko oli vetänyt viimeisen henkäyksensä ja hänen ruumiinsa toimitettu matkalle Amerikkaan. Paraikaa lordi koetti jälleen virkistyä tuon ponnistuksen jälkeen antautumalla täysin määrin yöllisiin huvituksiin. Drake löysi hänet vihdoinkin.

Korinton klubi oli tavattoman vilkas sinä iltana. "Halloo" kajahteli joka nurkasta. Musiikki tanssisalissa oli äänekkäämpää kuin koskaan, ja tanssijain lukumäärästä päättäen oli "Tra-la-laa"-hypyn vetovoima suurempi kuin milloinkaan ennen. Kaikkialla vallitsi entistä vallattomampi mieliala, aivan kuin tuo pikku maailma, jonka koko elämä oli vain huvitusta, olisi jonkun aikaa saanut kestää uhkaavan pilven peloitusta ja tahtoi nyt korvata kärsimyksensä mitä hurjimmilla vallattomuuksilla. Miehet puhelivat ja nauroivat ja lauloivat koomillisia lauluja potkien jaloillaan. Naiset joivat ja nauraa hihittivät.

Lordi Robert oli illallishuoneessa vieraittensa, "kolmen sulottaren" kanssa. Naiset olivat täydessä tanssiaispuvussa. Bettyn sormessa hohti Pollyn sormus, "muistoksi vain tuosta tyttöraukasta", ja muitten käsissä kimmelteli samanlaisia jalokiviä. Lordi Robert itse oli juovuksissa. Hän oli puhunut isä Stormista ja omasta vaimostaan kevytmielisellä tavalla, jonka takana piili mitä kiihkein viha.

"Mutta tämä viimeinen villitys, se se vasta oli hauskinta. Mennessäni kotiin sinä iltana tapasin seitsemäntoista henkeä polvillaan kadulla — kunniani kautta, se on totta! Yksitoista kahdeksankymmenvuotiasta eukkoa, kaksi tai kolme seitsenkymmenvuotiasta ja pari kappaletta, jotka kenties eivät olleet vanhempia kuin kuusikymmentä yhdeksän. Ja entäs hienoston epidemiamainen hurskaus! Moni meidän miljoonanomistajistamme antoi kuusi penceä kerjäläisille — heidän nähtiin antavan, ymmärrättehän. Eräs pyhä vanha neiti lakkasi pelaamasta baccaratia. ja tilasi 'Pimeimmän Englannin.' Lukemattomat suloiset pikku rouvat tunnustivat pienet heikkoutensa aviomiehilleen, ja nyt, kun maailma mennä pyörähtelee eteenpäin vanhalla, iloisella tavallaan, eivät he ymmärrä, mitä hittoa heidän nyt tulisi tehdä… Mutta katsokaapas näitä!"

Hän veti housuntaskustaan kokoelman ryppyisiä kirjeitä ja heitti ne pöydälle.

"Tässä on muutamia anomuskirjeitä, joita herrat pastorit y.m. samanlaiset arvoisat olennot ovat lähettäneet minulle saadakseen Westminsterin paikan nyt kun heidän virkaveljensä istuu vankikopissa. Piispahan se määrää tuohon virkaan, mutta he arvelevat, että viranomistajan suositus ehkä… Oi, se on ihanaa karjaa! Kuulkaapa tätä: 'Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne —'"

Ja pilkallisella äänellä sekä tehden valtavia eleitä toisella kädellään lordi luki ääneen kesken kaikkea melua, samppanjapullojen pauketta ja alakerrasta kuuluvaa tanssivien meteliä pappismiehiltä saamansa äitelät kirjeet. Kurjat naiset, naamat maalattuina, kirkuivat naurusta.

Samassa Drake saapui sinne kalpeana ja raivoissaan.

"Halloo, veikko! Sinäkö siellä? Istupa tähän ja juo lasi samppanjaa."

"En siihen pöytään", sanoi Drake, "minä juon mieluummin ystävien parissa."

Lordi Robertin silmät välähtivät, ja hän koetti hymyillä. "Todellako? Minäkin arvelin kuuluvani tuohon valittuun seuraan, poikaseni."

"Kuuluit ennen, mutta minä olen huomannut, että sellainen ystävä, joka ei ole ystävä, on aina pahin vihollinen."

"Mitä tarkoitat?"

"Mitä tämä tarkoittaa?" sanoi Drake heittäen sanomalehden pöydälle.

"No, ja entä sitten?"

"Tämän kirjeen alla on sinun nimimerkkisi, ja kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet sen kirjoittanut."

"Sanovatko? Vai sanovat."

"Minä en kysy sinulta, oletko todellakin sen kirjoittanut."

"Mitäpäs semmoista kyselemään, poikaseni."

"Mutta minä vaadin sinua julkisesti peruuttamaan sen, ja paikalla."

"Ja ellen peruuta — niin mitä sitten?"

"Sitten minä itse kerron yleisölle, että se on valhe — kurja, halveksittava valhe, ja että sen valheen kirjoittaja on konna."

"Ohoo! Siltäkö nyt kuuluu?" sanoi lordi Robert nousten seisaalleen ikäänkuin puolustautuakseen.

"Niin, siltä juuri nyt kuuluu, lordi Robert Ure, sillä nainen, jota te panettelette tuossa kirjeessä, on yhtä viaton kuin teidän oma vaimonne ja tuhansia kertoja puhtaampi kuin ne, jotka ovat teidän alituisia seuralaisianne."

Lordi Robertin kulmikkaat, rumat kasvot vetäytyivät ilkeään hymyyn. "Viaton!" huusi hän käheästi ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun. "Jatka, veikkoseni! On todellakin nautinto kuunnella sinua, rakas poikaseni! Viaton! Oi, taivas! Aivan yhtä viaton kuin kuka muu balettityttö tahansa, joka on rypenyt Lontoon loassa ja jonka sitten eräs suuren suuri narri on poiminut loasta sekä kustantanut toista miestä varten."

"Valehtelija!" huusi Drake, ja nopeasti kuin salama hän iski nyrkkinsä pöydän yli vasten lordi Robertin naamaa. Yhtä nopeasti hän pyyhkäisi pois kaikki tavarat pöydältä hyppäsi lordi Robertin luo ja tarttui hänen kurkkuunsa.

"Peruutatko sen, peruutatko? Peruutatko?"

"En", huusi lordi Robert kiemurrellen Draken kynsissä.

"Tästä saat sitten — ja tästä — ja tästä — sinä kirottu!" huusi Drake iskien iskemistään lordia nyrkillään ja vihdoin heittäen hänet pöydältä pudonneiden pullojen ja lasien sekaan.

Naiset kirkuivat ja koko talo oli kauhuissaan. Mutta Drake astui ulos pitkin askelin ja uhkaavan näköisenä, eikä kukaan yrittänyt häntä estää.