VIII.

"'Missä se hauska irlantilainen neiti nyt on?' kysyvät herrat alituiseen, kultaseni", sanoi rouva Jupe, ja häpeän vuoksi ja koska hänellä ei ollut millä maksaa asunnostaan ja ruuastaan, palasi Glory taas myymäpöydän taakse.

Vähän matkaa Bedford Rowin takana ahtaassa huoneryhmässä kapean kadun varrella asuu joukko tanssijattaria ja kuorolaulajattaria, joilla on toimensa kevyenlaisissa teattereissa Strandilla. He ovat isoäänistä, iloista, huoletonta, hyväluontoista väkeä, he puhuvat vapaasti, nauravat paljon, käyttävät valetimantteja, valetukkaa, valehipiää, mutta aina hyviä kenkiä, joita he kaikilla mahdollisilla keinoilla tahtovat työntää näkyviin.

Useat näistä tytöistä kulkivat Turnstilen läpi mennessään työhönsä, ja tuossa seitsemän ajoissa oli tupakkapuoti tavallisesti heitä täynnä. Melkein jokainen heistä tupakoi, kuten saattoi huomata oikean käden likaisesta etusormesta, ja ostaessaan savukkeitaan he lärpättivät ja elämöivät, kunnes tuo pikkuinen puoti oli kuin oksainen puu täynnä varpusia keväällä.

Useimmat heistä kuuluivat Frailty-teatteriin, ja heidän tavallisimpana puheaineenaan olivat sikäläisen teatterin "tähdet". Päätähtinä olivat "sisarukset Bellman", kolme burleski-laulajatarta, joista varsinkin Betty-niminen oli ainaisena purevien sukkeluuksien kohteena. Hänen nimensä oli Glory nähnyt kultakirjaimilla painettuna jos jossakin.

"Hän sanoo olleensa opettajattarena maaseudulla, tytöt!" "Kyllä kai! Puotityttönä oli Mile-End-Roadilla ja oppi tanssiaskeleensa posetiivinsoittajalta erään sylttytehtaan takapihalla." "Todellako?" "Hän on laajaselkäinen neito." "Jokseenkin yhtä leveä kuin Lontoon levein katu, kultaseni. Oli ennen myymässä Piccadilly-sirkuksen luona, kunnes joku tuli puhuttelemaan häntä, ja nyt hän ajelee omissa vaunuissaan että hei vaan." Sitten kasvoi nauru yleiseksi, ja koko seurue marssi ulos kädet toistensa vyötäisillä ja laulellen kadulla, jossa ei tarvinnut kuiskailla kuten näyttämöllä: "Ja neidon kultakutrit irrallaan aaltoili."

Nuo keltatukkaiset ja keltasormiset sisarukset tunsivat varsin hyvin elämän leikin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he alkoivat tutkiskella Glorya. "Pidättekö toimestanne, tyttöseni?" "Oh, näyttääkö hän siltä kuin hän pitäisi siitä?"

"Ehkä pidän — ehkä en", sanoi Glory.

"Puhukaa sitä seinille, ei minulle. Minäkin olin ennen puotityttönä, mutta en kärsinyt sitä elämää. Minä tahdoin vapautta, ja jos vain tyttö on minkään näköinen niin — ymmärrättehän."

Myöhään samana iltana syöksyi yksi tytöistä vallan hengästyneenä sisään huutaen: "Hurraa! Mitä arvelette? Betty tarvitsee pukijan, ja minä olen hankkinut sen paikan teille. Guinea viikossa ja lahjaksi kaikenlaista pientä roskaa. Morjesta vaan!"

Gloryn vanha kurjuus palasi taas, ja hän tunsi kuumetta ja nöyryytystä. Mutta hänen turhamielisyyttään ei niin paljon loukannut tuo tarjottu toimi kuin hänen kunniaansa loukkasi hänen nykyinen toimensa. Rouva Jupe oli nykyään alituiseen poissa kotoa, ja jos hänen ulkotoimensa olivat samaa laatua kuin sekin, joka saattoi hänet Polly Loven tuttavaksi, niin —

Lopettaakseen levottomuutensa läksi Glory teatterin ovelle.

"Tekö olette uusi pukija, neiti?" kysyi ovenvartia.

"Collins neuvoo teille mitä teidän on tehtävä, Collins!"

Laiha, ruma, epäsiisti vaimo, joka tuli sisäovesta, katsoi sinnepäin kuunnellen.

"Seuratkaa minua", sanoi hän, ja Glory meni hänen kanssaan ensin alas pimeää käytävää, sitten kaikenlaisten tomuisten kulissien välitse, sitten avonaisen näyttämön yli, sitten ylös portaita ja vihdoin pienehköön huoneeseen, jossa ei ollut yhtäkään ikkunaa eikä minkäänlaista ilmanvaihtolaitosta ja jonka kalustona oli kolme lattiapeiliä, leposohva, neljä rottinkipohjaista tuolia, kolme pientä toalettipöytää, joitten yli oli ripustettu kaasujohdot, kolme suurta kirstua, muutamia savukelaatikoita ja joitakuita tyhjiä samppanjapulloja. Täällä oli toinen nainen, yhtä laiha ja epäsiisti kuin sekin, joka oli Glorya opastanut. Hän nyökäytti Glorylle ja jatkoi työtään, nimittäin komeiden pukujen esille ottamista kirstusta sekä niitten levittelemistä leposohvalle.

"Hän käski minua näyttämään teille ensimmäisen näytöksen puvut", sanoi se nainen, jolla oli nimenä Collins, ja aukaisten toisen kirstun osoitti hän siellä olevia pukuja.

Se oli uusi maailma Glorylle, ja tuossa ilmastossa oli jotain kiihoittavaa, sähköittävää. Hän kuuli, kuinka kulissien siirtäjät huusivat ja kiroilivat, kuinka kuorotytöt nauroivat ovissa kulkiessaan ja pitivät kaikenlaista teatterimelua ennen näytelmän alkamista. Yhtäkkiä kuului silkin kahinaa ja kaksi nuorta naista astui äänekkäästi puhellen huoneeseen. Toinen oli pitkä, solakka, punainen ja valkoinen kuin marjamaito, toinen sitä vastoin pieni ja pyöreä. He tuijottivat Gloryyn, jonka täytyi virkkaa jotain.

"Neiti Bellman arvatenkin?"

"Tarkoitatteko Bettyä?" kysyi neiti, ja samassa Betty itse astui sisään. Hän oli lihava nainen, ja hänessä saattoi huomata jonkinmoista rahvaanomaista miellyttävyyttä. Glorylla oli hämärä tunne siitä, että hän oli jossain ennen nähnyt hänet.

"Vai niin, te olette tullut", sanoi hän ottaen Gloryn heti haltuunsa. "Auttakaapa pois päällystakkini."

Glory teki niinkuin käskettiin. Toiset naiset olivat myös riisuutuneet, ja parin minuutin perästä istuivat kaikki kolme toalettipöytien ääressä rasvarasiat, punamaali ja mustat pensselit käsissään.

Glory irroitti paksun neiti Betyn tukkaa, ja hänen armonsa katseli Glorya peilissä.

"Ei ole hullumman näköinen, vai mitä, tytöt?"

Toiset kaksi katsoivat Gloryyn hyväksyvästi. "Ei ole", vastasivat he jatkaen pukeutumistaan hyräillen ja viheltäen.

"Oh, kiitoksia", sanoi Glory syvä kohteliaisuus äänessä, ja kaikki nauroivat. Se oli todellakin hauskaa. Mutta äkkiä se ei enää tuntunutkaan hauskalta.

"Mikä nimesi on, tyttöseni?"

Häntä hävetti mainita tässä seurassa oikea nimensä, joka oli kodissa pyhä, pyhä vanhalle pastorille ja John Stormille, ja eräs muisto pani hänet äkkiä vastaamaan: "Gloria."

Pikkuisen neidin musta pensseli vaipui alas silmäkulmilta, ja hän huudahti:

"Mikä mainio nimi se olisi ohjelmassa!"

"Huh! Minusta se maistuu sunnuntailta", sanoi pitkä neiti pudistaen olkapäitään.

"Irlantilainenko?"

"Jotain sinne päin", sanoi Glory.

"Saanut sivistystä, eikö niin?"

"Isäni oli pappi", sanoi Glory, "mutta —"

Yleinen naurun hohotus keskeytti hänen puheensa, ja silloin hän ojentautui suoraksi säihkyvin silmin, mutta paksu, armollinen neiti taputti häntä kädelle sanoen:

"Älä suutu Glo, mutta sinun ei todellakaan pidä enää puhua semmoista — kaikki ovat aina papin tyttäriä, ymmärräthän."

Kova koputus kuului ovella, ja asiapoika, jonka toimena on kutsua näyttelijöitä näyttämölle, huusi: "Puoli tuntia, neidit!" Pukuhuoneessa syntyi hälinä ja hermostunut kiire, ja ulkopuolella kuului orkesteri virittävän soittokoneitaan. Koputus kuului taas: "Esirippu nousee, olkaa hyvä!" Ovi työnnettiin auki, ja kaikki kolme naista leijailivat ulos — pitkä puettuna trikoopukuun, pikkuinen serpentiinihameeseen ja paksu jonkinmoiseen fantasiapukuun. Glory jäi kokoamaan lattialle pudonneita tavaroita, kuuntelemaan orkesteria, joka parastaikaa soitti, ja — miettimään tuota kaikkea ja nauramaan.

Naiset palasivat taas pukuhuoneeseen ja tekivät sen sitten taas uudelleen ja uudelleen näytelmän kestäessä. Kun he eivät olleet pukuhommissa, huvittelivat he itseään jos jollakin. Milloin he tupakoivat, milloin lähettivät Collinsin ostamaan konjakkia ja soodaa, milloin haastelivat katsojien joukossa näkemistään tuttavista — "Lordi Johnny on täällä taas tavallisella paikallaan. Hän on nähnyt tämän kappaleen jo kuusikymmentä kertaa ja kaiken kaikkiaan sitä on näytelty vain kuusikymmentäyhdeksän kertaa." — Joskus keskustelu kääntyi koko katsojakuntaan yleisesti: "Mikähän niitä tänään vaivaa? Vaikka vilkuilisi silmänsä nurin, ei saa ainoatakaan kättä liikkumaan."

Vihdoin laskeutui esirippu, ulkopuvut puettiin ylle ja asiapoika tuli huutamaan: "Vaunut odottavat!" Naiset vastasivat: "Hyvä on, Tommy", ja hänen armonsa paksu neiti nyökkäsi Glorylle sanoen: "Kyllä sinusta vielä kalu tulee, kunhan nyt hiukan totut." Sitten ei näkynyt enää muuta kuin pimeä näyttämö, tyhjä huone ja ovenvartia näyttämön ovella, joka virkkoi Glorylle: "Hyvää yötä, neiti."

Nuo siis olivat katsojien suosikkeja! Ja Glory Quayle auttoi heitä pukeutumaan ja riisuutumaan ja valmistumaan näyttämölle! — Seuraavana aamuna Glory koetti ajatella kaikkea tuota. Olivatko he niin ihmeen kauniita? Glory kohosi istumaan vuoteessaan ja katsahti peiliin. Sitten hän laskeutui takaisin hymyillen. Olivatko he niin paljon viisaampia kuin muut ihmiset? Sitä nyt ei kukaan voinut luulla, sillä he olivat onttoja kuin tyhjät tynnyrit. Jotain muuta siinä oli, kunpa vain voisi ymmärtää mitä.

Toinen ilta teatterissa oli jokseenkin samanlainen kuin ensimmäinen, se vain erotuksena, että näytöksien välillä kävi joukko näyttelijöitä eräästä toisesta seurueesta tervehtimässä Bellmanin sisaruksia. Huolimaton käytös ja tutunomainen puhelu muuttui heti mitä kaavamaisimmaksi, ja ylhäisten vallasnaisten tapaan puheltiin aamupäivävisiiteistä, nimikorttien jättämisistä ja iltapäiväkutsuista.

Yhdessä näytöksessä lauloivat kaikki kolme neitiä yhtaikaa, ja silloin Glory hiipi näyttämön portaille heitä kuuntelemaan. Kun hän palasi pukuhuoneeseen, tykytti hänen sydämensä, ja hän luuli silmiensä singahtavan pois päästä, kun hän vilkaisi peiliin. Se oli vallan naurettavaa! Semmoinen maine, semmoinen melu tuommoisen laulun tähden, ja hän… Voi, jos hän saisi kerran esiintyä!

Mutta pilvi peitti kohta päiväpaisteen hänen kasvoillaan, ja hän mutisi taas: "Oi Jumala, älä rankaise turhamaista, vaateliasta tyttöä!"

Oli miten oli, hän tunsi sekä onnea että iloa ja kolmantena iltana hän tuli teatteriin ennen muita pukijoita laulellen itsekseen levittäessään pukuja, sillä hänen sydämensä alkoi keventyä. Äkkiä hän huomasi jonkun seisovan kynnyksellä. Se oli vanhanpuoleinen, kaljupää, huuhkaimen näköinen herra, tämän teatterin johtaja, jonka nimi oli Sefton.

"Jatkakaa, tyttöseni", sanoi hän. "Kun on tuommoinen ääni, niin miksi herran tähden ette anna kenenkään kuulla sitä?"

Hänen armonsa paksu neiti saapui myöhään sinä iltana. Hänen toverinsa olivat jo pukeutumassa ja odottelemassa, kun hän tulla sävähti huoneeseen kuin yölepakko siivet levällään huutaen: "Pois tieltä! Betty Bellman tulee! Hän on myöhästynyt!"

Illan kuluessa sattui paljon pientä kiusantekoa, ilkkumista ja teeskentelyä, joka vihdoin nousi ylimmilleen, kun Betty sanoi: "Lordi Bobbie on palannut jälleen ja tahtoo taas tänä iltana olla meidän kanssamme, kultaseni." "Ei ikinä ainakaan minun suostumuksellani", sanoi pitkä neiti. "Me menemme illallista syömään Neil Gwynnin klubiin, armaani." "Minua suorastaan ihmetyttää sinun käytöksesi, rakkaani!" — "Sinä olet totta tosiaankin paras muille saarnaamaan, enkelini!"

Tämän perästä arvoisat neidit, jotka näyttämöllä suutelivat ja syleilivät toisiaan, eivät voineet vaihtaa pukuhuoneessa sanaakaan, ja heti esiripun laskettua pitkä ja pikkuinen liitelivät pois salaperäisin viittauksin "tosi ystävästä" ja vakuutuksin, että he eivät tahtoneet "jäädä katsomaan mitään rumia tekoja."

"Sen ei tietenkään tarvitse, joka ei tahdo, armaani", sanoi ivan kohde ja lähetti sitten Gloryn viemään sanaa eräälle ystävälle, joka odotti näyttämöllä.

Pukuhuoneen ilma oli tukahduttava ja ummehtunut, ja vaikka teatterin johtajan puhe olikin kiihoittanut Glorya, tunsi hän nyt kyllästystä ja häpeää. Ylpeyden tuli koetti päästä syttymään huolimatta kaikista rankoista sadekuuroista, jotka olivat tulvineet hänen kainoudelleen, ja hän oli hämillään ja tyytymätön.

Hänen astuessaan alas portaita oli esirippu ylhäällä, sali tyhjänä ja näyttämö melkein pimeänä, sillä yksi ainoa kaasuliekki paloi kuiskaajan luukun luona. Hännystakkiin puettu herrasmies käveli edestakaisin sammutettujen ramppivalojen vieressä. Glory oli juuri astumaisillaan hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä tunsi miehen, kääntyi ympäri ja syöksyi pois. Se oli lordi Robert Ure, ja samassa Glory muisti myöskin, missä hän ennen oli nähnyt Betty Bellmanin. Sehän oli sama nainen, joka oli ajanut Polly Loven kanssa lordi majorin päivänä. Kuumeisena, pää sekavana ja peläten Glory juoksi pimeitä käytäviä, mutta silloin joku kutsui häntä. Se oli teatterin johtaja.

"Tahtoisin kuulla ääntänne vielä kerran, tyttöseni. Tulkaa tänne huomenna kello yksitoista aamulla. Kapellimestari tulee silloin tänne säestämään."

Glory vastasi hämillään jotain myöntävää ja juoksi samalla takakadulle sykkivin sydämin ja hengittäen syvään kylmää ilmaa. Häntä huimasi ja hän kaipasi kipeästi ystävää, johon olisi voinut turvautua. Jos joku nyt olisi hänelle sanonut: "Tule pois, lapsi, tuosta turmeltuneesta ilmapiiristä, se on täynnä vaaraa ja kuolon siemeniä", niin hän olisi heti jättänyt kaikki ja seurannut ystäväänsä, vaikka se olisi hänelle tuottanut kuinka suuria uhrauksia tahansa. Mutta hänellä ei ollut ketään, ja tuo kaipauksen tuska ja tuo kurjuuden häpeä tukahduttivat häntä.

Hän poikkesi sairashuoneelle, ennenkuin hän meni kotiin. Mutta ei, ei ollut kirjettä John Stormilta. Yksi monen päivän vanha kirje siellä oli Drakelta:

"Hyvä Glory! Kun kuulin, että käytte täällä ottamassa kirjeitä, päätin kirjoittaa teille ja kysyä, ettekö tahtoisi minulle ilmoittaa, missä asutte ja mitä toimitte. Sen jälkeen kun erosimme St. Jamesin puistossa olen usein puhunut teistä ystävälleni neiti Macquarrielle ja minä olen niin pahoillani muistaessani teidän erinomaista kykyänne, joka vain odottaa oikeata käyttöä. Ystävänne

F.H.N. Drake."

"Paljon kiitoksia, mutta tarjotkaa toisille", ajatteli Glory rypistäen kirjeen kädessään, mutta samassa hän huomasi siinä vielä jälkikirjoituksen:

J.K. — Koska nyt on joulu, en malttanut olla lähettämättä hiukan joulumakeisia teidän herttaiselle, vanhalle isoisällenne ja hänen rakastettavalle, vaatimattomalle perheelleen, mutta koska he epäilemättä jo aikoja sitten ovat unohtaneet minut enkä tahtoisi heitä rasittaa turhalla kiitollisuuden tunteella, pyytäisin ettette auttaisi heitä arvaamaan mistä joulumakeiset ovat kotoisin."

Glory oikaisi taas kirjeen, käänsi sen kokoon ja pisti sen taskuunsa sekä palasi kotiin. Siellä oli toinen kirje häntä odottamassa. Se oli vanhalta pastorilta:

"Ja kumminkin sinä lähetit meille joululahjoja! Se oli aivan minun karkulaiseni tapaista, joka koetti uskotella meille muuta. Mikä ilo se oli meille! — tarkoitan Rakelille ja minulle, sillä meidän täytyi pitää kaikki salassa Anna-tädiltä, ettei hän suuttuisi, kun sinä olet tuhlannut niin paljon rahaa. Chalse kantoi tavarat vierashuoneeseen Annan ollessa yläkerrassa, ja silloin syntyi semmoinen juhlallinen hiljaisuus kuin olisimme nähneet itse liitonarkin matkalla Jerusalemiin. Voi hyvänen aika! Hyvänen aika! Kakku ja mantelit ja juusto ja kalkkuna ja tupakkakäärö ja nuuskajauho! Annan tähden oli kaikki pidettävä mitä suurimmassa salaisuudessa, mutta minä pelkään pahoin, että se salaisuus oli hyvin vuotavaa laatua, sillä tuon tuostakin kuului äänekkäitä, kiihkeitä kuiskauksia. Siunatkoon Jumala sinua siitä, että aina muistat meitä ja pidät meistä huolta! Noin oikealla ajalla tullen tuntui lahjasi Herran lähettämältä, aivan kuin oma lemmikkini itsekin, ja kun ihmiset kysyvät minulta, enkö pelkää sitä, että tyttäreni tytär on niin yksin siellä suuressa pahassa Babylonissa, sanon heille: 'En pelkää. Te ette tunne minun Gloryani. Hän on täynnä uskallusta, pontta ja lujuutta, hän on kuin teräksinen jousi, joka värähtelee hellyyttä ja voimaa'."