← Table of contents
Kristitty

II.

Aino Malmberg translation

Kello kahdeksan sinä iltana John Storm kulki Sohon katuja pitkin. Erään hillotehtaan kello oli juuri soinut, ja joukko nuoria tyttöjä, kukilla ja pitkillä höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, tuli porttikäytävästä ja läksi käsi kädessä kulkemaan pitkin katukäytävää. Miesryhmä seisoi kadulla ja huusi tytöille heidän kulkiessaan ohi, ja tytöt kirkaisivat takaisin miehille kimeillä äänillään ja nauroivat hurjan iloisesti. Erään puistokäytävän kulmassa soitti posetiivi "Ta-ra-ra-boom-de-ay", ja muutamat tytöistä alkoivat tanssia ja laulaa sen ympärillä. Heidän tullessaan suurelle valtakadulle olivat komeat vaunut miltei ajaa heidän päälleen kiitäessään kahden kadun poikki pieneen puistoon, ja tytöt huudahtivat teeskennellyn pelokkaina kun lihava, pyöreällä kauluksella ja kokardilla koristettu ajuri ärjyi heille: "Pois tieltä!"

Pieni puisto oli ilon keskipisteenä. Kahden puolen sitä oli teattereita ja varieteehuoneistoja. Kaasuvalot ovien yläpuolella ja loistolyhdyt katoilla alkoivat jo valaista kirkkaasti hämärän tullessa. Hyppien ja leikkien kulki tyttöjoukko noitten ovien ohi tirkistellen ahnailla katseilla poliisien ja univormuihin puettujen ovenvartiain ympäröimien ovien läpi komeaan eteiseen, jonne herrat valkoisine paidanetumuksineen ja naiset vaaleine päällystakkeineen ja pitkine valkoisine hansikkaineen sekä hienoine avosuisine kenkineen astelivat komeista vaunuistaan.

John Storm katseli tuota komentoa, kun hän samassa huomasi, että kaasuliekit hänen edessään olevan rakennuksen ovella muodostivat sanan. Se sana oli "Gloria". Nähdessään sen taas kuten aamullakin, mutta nyt tässä paikassa ja tässä merkityksessä, hän kuumeni ja kylmeni vuorotellen. Hänen aivonsa eivät voineet ajatella, ne olivat kuin purje, joka lepattaa höllänä ennen tuulen tuloa.

Keskellä puistoa oli kukkalava. John kiersi kiertämistään sen ympäri. Hän katseli omissa mietteissään keskellä lavaa olevaa kuvapatsasta ja kulki taas sen ympäri. Ilma pimeni nopeasti ja kaasuliekit loistivat kirkkaina. John oli kuin hirveän mielikuvituksen kahleissa. Tuo sana, tuo nimi varieteeteatterin ovella, sihisten ja suhisten sadoin liekein, näkyi tuijottavan häneen palavana silmänä. Muistaessaan mitä hän oli nähnyt sen jälkeen kun hän läksi luostarista — ilmoitusten kantajat ja omnibussi-ilmoitukset — näytti hänestä kuin tulinen sormi olisi johtanut hänet tälle paikalle. Yksi asia oli päivän selvä — yliluonnollinen voima oli tuonut hänet tänne, ja hänen tulonsa tänne oli sallittu. Pelokkaana, häveten, onnettomana ja moittien itseään tuommoisen epäluulon tähden, mutta kumminkin täydellisesti sen vallassa, hän astui kadun poikki ja meni varieteeteatteriin.

Hän tuli permantoparvekkeelle, joka oli aivan täpötäynnä väkeä, niin ettei ainoatakaan istuinpaikkaa ollut vapaana ja suurin joukko seisoi takana. John Storm huomasi ensimmäiseksi, että ihmiset tuijottivat häneen. Piletinmyyjä tuijotti häneen, ovenvartia tuijotti häneen, ja nyt tuijottivat hänen ympärillään seisovat ihmiset häneen. Siellä oli sekä miehiä että naisia. Muutamat miehistä olivat vaaleissa, jokapäiväisissä takeissa ja puhuivat kilpa-ajoista omalla huolimattomalla murteellaan. Muutamilla tytöistä oli kirjavat hatut sekä loistavat kukkakimput rinnassaan ja he nauroivat äänekkäästi. He siirtyivät itsestään John Stormin tieltä, ja hän astui puuaitauksen luo, joka ympäröi viimeisiä parvekkeen-istuimia.

Varieteesali oli suuri, ja John Stormin silmissä, jotka olivat tottuneet luostarikopin köyhyyteen, se näytti kirjavalta punaisessa, kultaisessa, itämaisessa komeudessaan. Miehet permantoparvekkeella polttivat piippua, ja viinurit kulkivat edestakaisin tarjottimineen tuoden olutta ja portteria katsojille, jotka asettivat lasit eteensä hyllyille aivan niinkuin kirkossa asetetaan virsikirjat. Etuaitiot eivät olleet kovin täynnä. Niissä istui enimmäkseen hännystakkisia herroja, poltellen sikareja. Yläpuolella olevalla rivillä oli komeapukuisia ihmisiä, jotka puhelivat ääneensä. Vielä ylempänä, näkymättöminä sinne alas, istui paljon väkeä, joitten äänet, sorisivat kuin etäinen meri. Savupilvi himmensi ilman, ja silloin tällöin kuului korkkien pauketta, särkyvien lasien ja putoilevien pullojen kilinää. Esirippu oli alhaalla, mutta orkesteri alkoi jo soittaa. Kaksi livrea-pukuista miestä tuli molemmilta puolin esirippua kiinnittämään suuria numeroita puitteisiin kahden puolen etulavaa. Sitten nousi esirippu ja esitys alkoi. Se oli jaettu eri osiin, ja kunkin osan jälkeen laskeutui esirippu, ja viinurit kulkivat taas ympäri tarjottimineen.

John Storm oli nähnyt kaiken tuon niinä päivinä, jolloin hän isänsä johtamana oli kaikki nähnyt — silmänkääntäjät, akrobaatit, nuorallatanssijat, klownit, kuvaelmat ja elävät kuvat. Häntä väsytti ja hävetti, mutta hän ei kumminkaan voinut lähteä pois. Illan kuluessa hän ajatteli: "Kuinka hullua! Kuinka saatoin ajatellakaan semmoista?" Hänestä tuntui nyt helpommalta, ja hän alkoi kuunnella ihmisten puhetta. Se oli vapaata, mutta ei rivoa. Useilla väliajoilla miehet laskivat leikkiä tyttöjen kanssa työntäen ja nykien heitä, ja naureskellen vastasivat tytöt samalla tavalla. Joskus vilkaisi joku heistä Johniin hymyillen nenäkkäästi. "Taivas varjelkoon minua siitä, etten soisi heille heidän iloansa", ajatteli John. "Eihän heillä ole muuta, ihmisraukoilla."

Mutta yleisö kävi sitä meluavammaksi, kuta pitemmälle ilta kului. He huusivat laulajille, puhelivat äänekkäästi ja nauroivat omalle ilolleen. Eräs nainen lauloi koomillisen laulun. Siinä kerrottiin, kuinka hän eräänä tuulisena päivänä koetti nousta omnibussin katolle. John katseli kasvoja, jotka olivat hänen takanaan. Ne olivat kaikki hehkuvan punaisia ja irvisteleviä. Hän oli vielä kuin puoleksi hautautunut luostariin, josta hän sinä aamuna oli lähtenyt, ja hän ajatteli: "Semmoisia minun kansani yölliset huvitukset ovat. Tänä iltana, huomis-iltana, ylihuomis-iltana! Voi isänmaatani, isänmaatani!"

Kättentaputus herätti hänet näistä ajatuksista. Esirippu oli alhaalla, ja puitteisiin pantiin uusi numero. Se oli numero 8. Joku hänen takanaan sanoi: "Se on hänen numeronsa!" — "Uuden taiteilijanko?" kysyi toinen ääni. "Glorian", vastasi ensimmäinen ääni.

John Stormin päätä alkoi pyörryttää. Hän katsoi taakseen — tungos oli läpitunkematon. "Mitäpä syytä minulla olisi mennä?" ajatteli hän ja päätti jäädä paikalleen. Lisää kättentaputuksia. Toinen orkesterinjohtaja oli astunut esiin. Tahtipuikko kädessä hän kumarsi paikaltaan partaan edessä. Se oli Koenig, urkuri. John Storm kauhistui sielunsa syvintä sopukkaa myöten.

Aitiot olivat täyttyneet hänen huomaamattaan ja juuri nyt astui eräs seurue yhteisaitioon, joka siihen asti oli ollut tyhjänä. Nämä myöhään tulijat olivat Drake, lordi Robert Ure ja eräs neiti, jolla oli lyhyt ylöspäin kammattu tukka.

Koko sali tuntui pyörivän John Stormin silmissä, mutta hän rohkaisi mielensä. "Tämähän on sellaisten ihmisten luonnollinen ilmapiiri", ajatteli hän. Hän koetti lohduttaa itseänsä sillä, ettei Glory ollut heidän seurassaan. Ehkäpä he olivat liioitelleet kertoessaan tuttavuudestaan hänen kanssaan.

Soittokunta alkoi soittaa. Se oli musiikkia, jota soitetaan uuden tulokkaan esiintymisen edellä. Yleisö oli ääneti. Innokas, odottava tunnelma oli kuin ilmassa, ja sitten esirippu nousi. John Stormia pyörrytti. Jos hän olisi päässyt pakenemaan, olisi hän nyt kääntynyt ja lähtenyt pois. Hän tarttui molemmilla käsillään edessä olevaan aitaukseen.

Nainen solui näyttämölle. Hän oli solakka, tummaan pukuun ja pitkiin mustiin hansikkaisiin puettu tyttö, jonka tukka oli punainen ja pää kuin ruusun nuppu. Se oli Glory! Pilvi himmensi John Stormin silmiä, ja muutamaan hetkeen hän ei nähnyt mitään.

Permantoparvekkeelta ja yläriveiltä kuului hiukan taputuksia. Aitioissa olijat huiskuttivat nenäliinojaan ja lyhyttukkainen neiti heitti sormisuukon. Glory hymyili aivan tyynenä, nähtävästi hän ei ollut ollenkaan hermostunut, hiukan ujo vain. Hän seisoi kädet ristissä edessään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän alkoi laulaa.

Tällaisella hetkellä nousee rukouksia semmoisestakin sydämestä, joka ei ole tottunut rukoilemaan. Omituinen ristiriita! John Storm huomasi rukoilevansa, että Glory onnistuisi, että hän himmentäisi kaikki muut! Mutta John oli kääntänyt katseensa pois, ja Gloryn äänen kaiku kiusasi häntä vielä enemmän kuin tytön kasvot. Siitä oli jo lähes vuosi, kun hän viimeksi kuuli tuon äänen, ja nyt hän kuunteli sitä tällaisissa oloissa, tällaisessa paikassa! Hän hengitti varmaankin kovaa, sillä väki hänen ympärillään sihisi: "Hsh, hsh!", ja joku löi häntä olkapäälle.

Muutaman hetken kuluttua hän pääsi tyyntymään ja kohottaen päätään hän kuunteli. Gloryn ääni oli alussa hiukan värissyt, mutta sitten se kävi voimakkaaksi. Hän lauloi "Mylechraine'n", ja tuon vanhan manilaisen laulun hurja, valittava sävel oli kuin meren kohina. Jo ensimmäisten sävelten jälkeen kuului hyväksyviä huudahduksia, ihmiset kohottivat päänsä, nojautuivat eteenpäin, ja sitten tuli hiljaisuus, haudan hiljaisuus ja sitten innokkaat kättentaputukset.

Vasta toisessa säkeistössä alkoi humoristinen puoli. John Storm odotti sitä sykkivin sydämin. Hän oli kuullut Gloryn laulavan sitä satoja kertoja ennen aikaan, ja nyt hän lauloi sen samalla tavalla kuin ennenkin. Hän tunsi samat leikilliset äänenväreet, samat leikilliset liikkeet, saman tunnelman, saman ilmeen. Kaikki oli samaa, ja kumminkin kaikki oli muuttunut. Hän tiesi sen. Hän ymmärsi, että niin täytyi olla. Silloin oli kaikki niin yksinkertaista, viatonta, nyt niin taidokasta, tarkoitettua. Missä erotus oli? Erotus oli paikassa, kuulijoissa. John Stormin olisi tehnyt mieli kääntyä tuon yleisön puoleen ja loukata sitä. Noita kyynillisiä olentoja, jotka nauroivat, kirkuivat, huusivat ja selittivät kaikki omalla alhaisella tavallaan, löytäen huonoutta viattomuudessakin. Kuinka hän inhosi noita irvisteleviä naamoja, joita hän näki ympärillään!

Laulun loputtua Glory leikillisen kohteliaasti levitti hamettaan, kumarsi ja liiteli pois näyttämöltä. Sitten seurasi huutoja, vihellyksiä, polkemista ja huumaavia kättentaputuksia. Koko kuulijakunta vaati yksimielisesti häntä esiintymään uudestaan, ja hän palasi hymyillen ja kumartaen ylpeän sekä tyytyväisen näköisenä. John Stormia peloitti hänen oma vihansa. "Vaiti siellä!" huusi joku hänen takanaan. — "Kuka tyrkkii?" sanoi joku toinen, ja sitten hän taas kuuli Gloryn äänen.

Se oli toinen manilainen laulu. Joukko nuoria kalastajia menee maihin lauantai-iltana oltuaan viikon kalassa, silliä pyytämässä. He lähtevät ravintolaan, jossa heidän henttunsa odottavat. Sitten he juovat ja laulavat. Vihdoin juomat ja rakkaus menevät niin heidän päähänsä, että heidät täytyy asettaa nukkumaan suuret kalastussaappaat jalassa. Sitten tytöt antavat heille muiskun ja menevät matkoihinsa. — Laulajatar matki muiskua, ja ihastuneet kuulijat tekivät samoin. Suuteloja kuului kaikista osista salia ja samalla äänekkäitä naurun huudahduksia. Laulajatar hymyili ja lähetti suudelman takaisin. Jollakin tavalla hän sai aikaan tutunomaisen tunnelman, aivan kuin hän olisi suudellut kutakin henkilöä erikseen, ja jokaisen teki mieli vastata. Se oli vastustamatonta, hurmaavaa, se levisi yli koko salin.

John Stormia inhotti sielun syvintä soppea myöten. Glory tiesi vallan hyvin, mitä hän teki. Hän tiesi, mitä nuo ihmiset tahtoivat. Glory, hänen Glorynsa! Entisten viattomain, onnellisten päivien Glory! Oi, Jumala! Oi, Jumala! Voi jos pääsisi pois! Mutta se oli mahdotonta. Johnin takana oli tungos käynyt yhä tiukemmaksi, ja hänen ympärillään oli kuumia, kiihkeitä kasvoja, suut auki, hampaat kiiluen, silmät hehkuen ja vilkuillen. Hän koetti olla kuuntelematta, mitä ihmiset sanoivat hänen lähellään, mutta siitä huolimatta hänen täytyi kuulla.

"Siinä se on herkkupala." — "Taivaallinen!" — "Kuumanlainen!" — "Olisinpa minä rikas, hieno herra, jolla on kolikoita, niin huomenna olisi vaunut ja samettitakki tuolla tytöllä!" — "Tänä iltana, kai tarkoitat", ja sitten seurasi tarkoittavia tirskumisia ja naurun purskahduksia.

Yleisö kutsui Gloryn taas takaisin ja yhä uudelleen takaisin, ja hän palasi teeskentelemättömän iloisena ja tyytyväisen näköisenä. Hän näytteli toisella hetkellä nuoruuden iloa, toisella vanhuuden kärttyisyyttä, joskus hän esitti nuoren tytön kehittymätöntä naisellisuutta, joskus vanhan vaimon kömpelyyttä. Mutta John Storm koetti olla kuuntelematta. Pää kumarassa ja katse maahan luotuna hän koetti ajatella luostaria ja kuvitella, että hän oli vielä hautautuneena koppiinsa. Tänä aamuna hän oli sieltä lähtenyt ja kumminkin tuntui kuin siitä olisi jo kulunut sata vuotta. Eilis-iltana häntä ympäröi veljeskunta, iltavirren laulu, iltarukous, puhdas ilma, hiljaisuus, yksinäisyys ja rukouksen tunnelma; tänä iltana tungos, savupilvet, väkijuomien haju, kyynilliset naurunpurskahdukset ja kaiken tuon keskipisteenä Glory!

Hetkeksi kaikki nuo mielikuvat hävisivät, ja kuului vain kovia kättentaputuksia ja hyvä-huutoja. Hän kohotti päätään. Glory oli lopettanut ja kumarteli jäähyväisiksi. Lyhyttukkainen nainen yksityisaitiossa heitti hänelle ruusukimpun. Glory otti sen maasta ja suuteli sitä sekä kumarsi aitioon päin. Hyvä-huudot ja taputukset uudistuivat.

Tungos John Stormin takana oli hiukan vähentynyt, ja hän alkoi kyynäspäillään raivata tietä itselleen ulos. Ihmiset nousivat sekä lähtivät liikkeelle joka paikassa, ja huone alkoi tyhjentyä nopeasti. Yleisön vyöryessä käytäviä pitkin ovelle, kuului puhetta ja naurua ja epäselviä huudahduksia. "Niin peijakkaan nätti!" — "Helkkarin makea!" — "Semmoisesta minä tykkään!" — Sitten joku vihelsi "Mylechraine'n" nuottia. Vihdoinkin John Storm tunsi kylmän ulkoilman kuumilla poskillaan. Poliisit raivasivat tietä aitioista tulevalle yleisölle, ovenvartiat vihelsivät ja huusivat ajureita, ja tulitikkuja kaupittelevat pojat yhtyivät näihin huutoihin juosten kuin koiranpenikat vaunujen pyörien seassa ja hevosten jaloissa. "Ajuri hoi! Vaunut!"

Rakennuksen takana oli pieni, huonosti valaistu piha, ja sieltä näkyi avonainen ovi, jonka yllä riippui korkeaan seinään kiinnitetty lyhty. Se oli varieteeteatterin näyttämön ovi, ja joukko nuoria miehiä, jotka näyttivät parturin apulaisilta, oli kummallakin puolen sitä. "Minkähän näköinen hän on ulkopuolella näyttämöä?" — "Kuin hieno neiti, se on varma." — "Niin, mutta ei hän ole noita kirottuja harrastelijataiteilijoita!" — "Hyvänen aika, tuossa on sama tyrkkijä taas!"

John Storm tunkeutui joukon ohi eteiseen, jossa ovenvartia istui useilla luukuilla varustetun lasiseinän takana.

"Voinko saada tavata neiti Quaylea?" kysyi hän.

Ovenvartia ei näyttänyt käsittävän.

"Gloriaa sitten", sanoi John Storm väkinäisesti.

Ovenvartia katsoi häneen epäluuloisesti. Oliko hän sopinut siitä neidin kanssa? Ei, mutta hän voisi lähettää neidille nimikorttinsa. Ovenvartia näytti epäilevän. Tulisiko neiti kohta ulos? Ovenvartia ei tietänyt. Voisiko hän saada neidin osoitteen?

"Jos tahdotte kirjoittaa neidille, voitte kirjoittaa täällä", sanoi ovenvartia viitaten luukkuihin päin.

John Storm tunsi nöyryytystä ja häpeää. Parturin apulaiset irvistelivät hänelle. Hän meni ulos tuntien, että Glory oli kauempana hänestä kuin koskaan, ja jos hän tapaisi tytön, ei hän voisi puhua hänelle. Mutta hän ei voinut poistua. Pimeässä, lyhtypatsaan varjossa toisella puolen katua hän seisoi ja odotti. Likaisia vaunuja, joita epäsiistinnäköiset ajurit ohjasivat, ajoi esille tuoden komeisiin hattuihin ja päällystakkeihin puettuja "taiteilijoita". Muutamilla oli irtotukka, tekoviikset ja tekonenä. Siellä oli neekerejä, abrobaatteja, klowneja ja koomillisten laulujen laulajia, jotka astuivat ulos vaunuista, pudistivat pois siellä tarttuneet roskat vaatteistaan ja astuivat näyttämön ovelle.

Vihdoin ovenvartia tuli ovelle ja vihelsi. Vaunut ajoivat rämisten pihaan. Sitten astui ulos päällystakkiin kääriytynyt nainen, jolla oli huntu päässä ja ruusukimppu kädessä, nojautuen erään herran käsivarteen. Hän seisoi vähän aikaa herran vieressä puhuen hänelle ja nauraen. John kuuli tuon naurun. Seuraavassa silmänräpäyksessä neito oli astunut vaunuihin, ovi oli suljettu, ajuri oli kääntänyt vaunut, herra oli kohottanut hattuaan, valo oli hohtanut neidon kasvoihin ja hän kumartui eteenpäin hymyillen. John näki hänen hymynsä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä vaunut olivat ennättäneet valoisammalle kadulle, ja väkijoukko oli poistunut. John Storm seisoi yksin lyhdyn luona pienellä pimeällä kadulla, ja jossakin pimeällä puistokäytävällä hänen takanaan vingutteli posetiivinsoittaja yhä vielä "Ta-ra-ra-boom-de-ay."

"No, mitenkä sinun ensimmäinen iltasi onnistui?" sanoi rouva Callender aamiaispöydässä seuraavana aamuna. "Oletko jo löytänyt yhtään noita kadotettuja ihmisraukkoja?"

"Yhden löysin", sanoi John murheellisen näköisenä. "Kadotettu hän kyllä on, vaikkei hän itse tiedä sitä vielä. Jumala häntä auttakoon!"

"He eivät milloinkaan ensimmältä itse ymmärrä sitä, poikaseni. Kirjoita hänen ystävilleen, jos hänellä on ystäviä."

"Hänen ystävilleenkö?"

"Etkö tiedä mitään hänen kodistaan?"

"Se on totta — sen teen. Muuta en voi nyt tehdä."

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings