III.

Tuona samana aamuna John Storm läksi kello seitsemän aikaan kirkkoon jakamaan ehtoollista. Lakaisija, pitkä luuta kädessä, ei vielä ollut lopettanut kiertokulkuaan pihamailla ja käytävillä kirkon ympärillä, mutta vihannesten myyjät kärryineen ja aaseineen, vaimoineen ja lapsineen olivat jo lähdössä Epsomiin. Nyt oli monta ehtoollisvierasta, ja kello oli jo kahdeksan ennenkuin John Storm saapui takaisin asuntoonsa. Postintuoja oli juuri käynyt siellä ja tuonut hänelle kirjeen pääministeriltä. Se sisälsi: "Tule heti luokseni tämän kirjeen saatuasi. Minun täytyy tavata sinua aivan paikalla."

Syötyään karkeata leipää ja maitoa aamiaisekseen John Storm sanoi hyvästi veli Anterolle ilmoittaen, ettei hän ennätä takaisin ennen iltajumalanpalvelusta. Sitten hän vihelsi koiran luokseen ja läksi astumaan pitkin katua. Mutta häneen oli tarttunut jonkinmoinen taikauskoinen pelko, aivan kuin valtavan tärkeä tapahtuma hänen elämässään olisi lähestymäisillään, ja ennenkuin hän noudatti setänsä kutsua läksi hän käymään perustamissaan hyväntekeväisyyslaitoksissa kirkon naapuristossa. Ensin hän meni kouluun. Lapset olivat koolla, ja "sisaret" olivat juuri asettaneet ne järjestykseen aloittaakseen rukouksen ja virren.

"Hyvää huomenta, isä."

"Hyvää huomenta, lapset."

Monella lapsella oli lahjoja isälle. Mikä antoi kukan, mikä vehnäkakun, eräs lapsista pisti hänelle marmoripallon, toinen antoi vanhan joulukortin. "Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon", ajatteli John lähtiessään koulusta sydän tulvillaan.

Viimeiseksi hän kävi miesten suojakodissa, jota hänen entinen "posetiiviukkonsa", herra Jupe hoiti. Se oli kolkko huone, entinen liiteri, johon oli jälestäpäin rakennettu lattia ja välikattto. Laivoissa käytettävien makuulavojen kaltaisia tiloja oli pitkin seiniä, ja kun ne sattuivat olemaan täynnä, täytyi toisten maata lattialla. Makuuvaatteina oli ainoastaan peite. Miehet nukkuivat vaatteisillaan käärien ainoastaan takkinsa päänalukseksi. Huoneessa oli tulisija, jossa he saivat keittää ruokansa, jos heillä oli rahaa, millä ostaa ravintoa. Kortteli teetä ja siihen hiukan sokeria, palanen leipää ja hiukan voita oli heille kuninkaallinen ateria.

Mennessään puiston halki, jossa hänen kirkkonsa oli, tuli hän kulkemaan hienojen kiessien ohi erään ravintolan edustalla kadun kulmassa. Ravintoloitsija, puettuna juhlapukuun, nousi juuri kuskipenkille, ja nuori soturi, sikari hampaissa, istui hänen viereensä. "Huomenta, isä, voitteko ennustaa meille, kuka voittaa tänään?" sanoi ravintoloitsija irvistellen, kun taaskin soturi suu julkeassa hymyssä huusi "hei-hei" eräälle pöhönaamaiselle nuorelle naiselle, joka juuri pisti käherryspaperilla peitetyn päänsä ulos ikkunasta korkean vuokrakasarmin toisesta kerroksesta.

Kello oli yhdeksän, kun John Storm saapui pääministerin kotiin. Pieni ihmisliuta seurasi häntä ovelle asti. "Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä puutarhassa, herra pastori", sanoi palvelija, näyttäen Johnille tietä.

Downing-kadun ja Horse Guards Paraden välillä olevassa pienessä, varjoisassa puutarhassa käveli pääministeri edestakaisin. Nähdessään Johnin munkkipuvun säpsähti hän epämiellyttävän tunteen valtaamana. Mutta hän istahti heti Johnin kanssa puun juurelle ja kääntäen pois katseensa toipui hän pian entiselleen ja sanoi:

"Minä käskin sinut tänne, poikaseni, varoittaakseni ja neuvoakseni sinua. Sinun täytyy luopua tuosta ristiretkestä. Se aikaansaa yleistä häiriötä, ja taivas tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla. Älä luule, etten minä ymmärrä sinua. Jossain määrin olen samaa mieltä kuin sinäkin. Äläkä myöskään luule, että syytän sinua kaikista tuon naurettavan sekasorron hulluuksista. Minä olen seurannut sinua ja pitänyt sinua silmällä, ja minä tiedän, että yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasosaa tuosta hurjuudesta ei ole sinun syytäsi. Mutta yleisön silmissä sinä olet vastuunalainen kaikesta, ja maailma katsoo aina niin tuollaisia asioita. Innostus on hyvä asia, poikani, se on kuin sateenkaari nuoruuden taivaalla, mutta se ei saa mennä liian pitkälle. Se voi tuottaa tuskaa sille, joka tuollaista innostusta itsessään kasvattaa, ja se voi käydä vaaralliseksi yhteiskunnalle. Maailma lukee sen, samoin kuin mielipuolisuuden, rakkauden j.n.e. elämän hermostuneeseen puoleen, ja jokapäiväinen, proosallinen yleisö sanoo hulluksi tai narriksi tai intoilijaksi tai joksikin muuksi mielettömäksi semmoista ihmistä, jossa ihmisluonnon suuri erehtyväisyys ilmenee ponnistuksena — sallitko minun sanoa turhana ponnistuksena? — toteuttaa suurta ihannetta."

Johnin kasvot värähtelivät hermostuneesti.

"Ja nyt, poikaseni, rauhan, levon nimessä, heitä nuo tuumat, ettei niistä seuraisi häiriöitä ja ehkäpä verenvuotoakin. Ajattelepas, poikaseni, että me muut tahdomme pitää yhtä hyvää huolta maailmasta kuin sinäkin, ja meillä on vielä suuremmat velvollisuudet ja suurempi vastuunalaisuus. Minä en voi liikuttaa sormeakaan auttaakseni sinua, John. Asian luonne estää minua puolustamasta sinua. Minä pyysin sinua tänne, sillä… sillä sinä olet äitisi poika. Älä pane raskaampaa kuormaa minulle kuin voin kestää. Pelasta itsesi ja säästä minua."

"Mitä vaadit minua tekemään, setä?"

"Lähtemään Lontoosta heti paikalla ja pysymään poissa kunnes meteli on tyyntynyt."

"Ah, se on mahdotonta."

"Mahdotontako?"

"Aivan mahdotonta, ja vaikka minä en ole mitään ennustanut Lontoon perikadosta, luulen kumminkin, että olemme suurten mullistusten partaalla."

"Luuletko?"

"Luulen, ja vaikka ette olisi kutsunutkaan minua luoksenne, olisin tullut tänne pyytämään teitä määräämään yleisen rukouspäivän, jolloin kaikki saisivat yhdessä rukoilla Jumalaa armossaan säästämään meitä tuosta suuresta tuhosta, joka tuleva on, tai kääntämään sen meidän pelastukseksemme. Kansakunnan siveys on vajoamaan päin, setä, ja jos siveys häviää, silloin on loppu lähellä. Englanti on vaipunut laiskuuteen, komeuteen, turhuuteen ja huvituksiin — huvituksiin ja yhä vain huvituksiin. Juoppous, pelihimo, nuo kotkat ne raatelevat rikki kansamme elimistön. Katsokaamme maaseudun loistoa — naurettava irvikuva kansan mahtavuudesta! Katsokaamme aikakautemme tapoja — ne ovat kaiken tosi uskonnon verivihollisia! Ja katsokaamme minkä hinnan saamme maksaa perkeleelle uhraamalla 'yhteiskunnan papittaria' tyydyttääksemme lihamme himoja."

"Mutta poikaseni, rakas poikaseni!"

"Niin, niin, setä, kyllä minä ymmärrän — paljon filantrooppisia suunnitelmia on tekeillä emmekä me luule olevamme välinpitämättömiä köyhien olosuhteista. Mutta verratkaammepa East-Endin työnaisia Hyde Parkin laiskureihin Lontoon sesongin aikana. Muutkin kansakunnat ovat huulillaan puhuneet kauniita sanoja, vaikka heidän sydämensä on himoinnut rikkauksia ja huvituksia. Ja semmoiset kansat ovat aina sortuneet. Niin, setä, sekä vanhassa Aasiassa että uudessa Euroopassa ne ovat aina sortuneet. Ja ellemme me vapaudu niistä paheista, jotka tuottavat tuhoa meille, täytyy meidänkin sortua. Nautinnonhimo ja rahanhimo tuottavat itse kostonsa. Kansassa samoin kuin yksityisessä ihmisessäkin Kaikkivaltias hävittää nuo himot samalla tavalla kuin entisinä aikoina."

"Totta — totta!"

"Kuinka minä siis voisin pysyä tyynenä tai paeta, kun jokaisen kristityn ja isänmaanystävän velvollisuus on huutamalla varoittaa vaarasta? Tuo velvollisuus on kaikkien meidän omallatunnollamme, ja kuka minä olen, että pakenisin sitä? Ah, jos kirkko vain ymmärtäisi vastuunalaisuutensa, jos se vain pitäisi silmänsä auki —"

"Sillä on pätevät syyt pitää ne suljettuina, poikaseni", sanoi pääministeri, "ja niin tulee aina olemaan niin kauan kuin koko laitos on olemassa. Kerran se kukistuu, mutta siihen asti ole varuillasi. Papit eivät ole sinun ystäviäsi, John. Valtiomiehet tuntevat liian hyvin tuon papillisen julmuuden; joka hiipii maallisen vallan taakse suojaan. Se on vanha juttu, niin minä ainakin luulen, ja samanlaisia esimerkkejä löytänet kai vanhasta Palestiinastakin. Mutta varo, poikaseni, varo —"

"Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää hänen ennen minua vihanneen kuin teitä."

Johnin kiihko näytti yhä kohoavan, ja pääministeri kävi taas levottomaksi, aivan kuin hän olisi pelännyt, että nuori munkki seuraavassa silmänräpäyksessä pyytäisi häntä polvistumaan viereensä ja rukoilemaan.

"Ah, niin", sanoi hän nousten ylös, "sitä tuskin voinee auttaa, ja asioiden täytyy mennä omaa menoaan." Sitten hän rupesi puhumaan muista asioista, kertoen veljestään, Johnin isästä, josta hän äskettäin oli kuullut. Lordi Stormin terveys oli huonontunut, eikä voinut enää kestää kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa. John kääntäisi ehkä kirjeellään kaikki asiat hyvin taas.

John istui vaiti, pää kumarassa, mutta pääministeri saattoi nähdä, etteivät hänen sanansa mitään vaikuttaneet. Vanhat kalpeat kasvot hymyilivät talvista hymyä, ja sitten hän sanoi:

"Mutta sinä et paranna tapojasi yhdessä suhteessa ollenkaan, poikaseni. Tiedätkö, ettet ole kertaakaan käynyt luonani sen perästä kun kerroit meneväsi naimisiin ja rupeavasi isä Damienin seuraajaksi!"

John vavahti, ja hänen kasvonsa värähtelivät taas hermostuneesti.

"Se oli mahdoton tuuma, John. Ei ollut kumma, jos tuo nuori neito ei voinut seurata sinua sinne. Mutta hän olisi kumminkin voinut sallia sinun käydä joskus katsomassa vanhaa sukulaistasi." Johnin kalpeat kasvot synkistyivät, ja hän hengitti nopeaan. "No niin", sanoi pääministeri tarttuen Johnin käsivarteen, "en tahdo moittia sinua, John. On olemassa sielun tunteita, jotka nielevät kaikki muut, sen tiedän vallan hyvin, ja kun mies on sellaisen tunteen vallassa, ei hänellä ole isää, ei äitiä, ei setää, ei sukulaista. Hyvästi… Ei, mene tätä tietä ulos, tätä tietä."

Palvelija oli kuiskannut pääministerille, että oven edustalla oli väentungos, ja John päästettiin puutarhasta takaoven kautta puistoon.

Kolme tuntia myöhemmin näkivät Epsomin kilpailuun tulleet ihmiset mustaan kauhtanaan puetun miehen nousevan tyhjään vaunuun ja valmistautuvan puhumaan. Hän seisoi "kukkulan" harjanteella vastapäätä suurta katsojalavaa, ja hänen ympärillään oli tiheä tungos jos jonkinlaisia ajoneuvoja, joissa istui loistavan punaisiin ja keltaisiin pukuihin puettuja naisia juoden samppanjaa sekä syöden sandwichejä ja antaen univormupukuisten palvelijain tarjoilla. Nyt oli juuri kahden kilpailun väliaika, ja ajoneuvojen takaa näkyi joukko vedonvälittäjiä, joilla oli yllään siniset silkkitakit tai vihreät alpakkatakit. He seisoivat äärettömän suurten päivänvarjojen suojassa huutaen vedon ehtoja hikoilevain, käyskenteleväin ihmisten kirjavalle tungokselle. "Miehet ja naiset", alkoi saarnaaja, ja viisituhatta päätä näkyi kohoutuvan kuullessaan hänen äänensä. Vedonvälittäjät jatkoivat kimeitä huutojaan:

"Viisi yhtä vastaan kaikista, yhtä lukuunottamatta!" Mutta joukko kääntyi pois heidän luotaan saarnaajan puoleen. "Se on isä Storm", kuului kansa sanovan nauraen ja tirskuen, laskien leikkiä, jotkut kiroillenkin, mutta kaikki kiirehtivät kumminkin yksimielisesti hänen luokseen, kunnes koko ala hänen ympärillään aina kärrytiehen saakka kukkulan juurella oli tasaisena laattana vilkkaita kasvoja.

"Vanha neiti kulta!" ja sitten taas naurun purskahdus. "Mitenkäs sen maailman lopun käy, muijaseni?" Tuo oli viittaus saarnaajan pitkään kauhtanaan, n.s. "alushameeseen", ja se herätti vielä enemmän naurua. "Viisishillingiä ylösnousemuksesta! Kuka suostuu vetoon?" Ja sitten seurasi kirkuvaa naurua.

Saarnaaja seisoi hetkisen ääneti ja liikahtamatta. Sitten hänen tyyni arvokkuutensa ja joukon oikeudentunto antoi hänelle tilaisuutta lausua lausuttavansa. Hän alkoi puhua kaikkien ollessa vaiti:

"En tiedä rikonko sääntöjä seistessäni tässä puhumassa, mutta uskallan ne rikkoa siksi, että hetki on kallis ja sanomani teille tärkeä. Miehet ja naiset, te olette väärällä asialla. Te luulottelette itsellenne ja muille, että olette tulleet tänne rakkaudesta urheiluun, mutta se ei ole totta, sen te tiedätte. Urheilu on raitista huvitusta ja hevosiin mieltyminen ja niiden nopean juoksun ihaileminen on hyvin anteeksi annettavaa turhuutta, mutta te olette tulleet harjoittamaan anteeksiantamatonta pahetta. Te olette tulleet pelaamaan ja teidän pelivimmanne seuralaisina ovat kaikki juoppouden ja epäsiveellisyyden muodot. Minä en pelkää sanoa sitä teille, sillä Jumala itse on käskenyt minua sitä sanomaa viemään, ja minä aion täyttää velvollisuuteni. Nämä hevoskilpailut eivät ole hevos-kilpailuja, vaan ahneuden, juoppouden ja prostitutsionin kilpailuja. Älkää luulkokaan", ja hän katsoi suoraan keltaisiin ja punaisiin puettujen naisten maalattuihin kasvoihin, ja nämä koettivat hymyillä huvitettuina, "älkää luulkokaan, että aion tuomita noita tyttöparkoja, joita turmeltunut sivistys pakottaa hankkimaan elatuksensa ulkomuotonsa avulla. He ovat minun ystäviäni, puolet elämästäni olen elänyt heidän parissaan. Minä olen tuntenut semmoisia heidän joukossaan, joiden sydämessä asuu taivaallinen puhtaus, ja ajatellessani, mitä he ovat kärsineet miesten takia, minua hävettää, että itse olen mies. Mutta sisareni, teillekin on minulla tärkeä sanoma. Teillä on nyt täysi kesä istuessanne tuossa kauniissa puvuissanne, tänä kirkkaana päivänä, mutta talvi tulee jokaiselle teistäkin, ja silloin ei enää päivä paista, ei ole enää loistoa, huvituksia, imartelua. Silloin nuo kurjat rypijät, jotka nyt ottavat parhaat vuodet elämästänne —"

"Halloo siellä! Hei, hei! Tarara-ra-ra-rara!"

Nelivaljakkovaunut kiitivät täyttä vauhtia ylös mäkeä tomupilvien ympäröiminä. Pyörät ratisivat, ajuri huusi ja puhalsi torveensa, ja tiellä seisova kansa kiirehti eteenpäin tehdäkseen tilaa vaunuille.

"Se on Gloria!" huudahtivat ihmiset, jotka katsottuaan vaunuissa istujiin olivat tunteneet Gloryn.

Saarnaajan tenhovoima oli murtunut. Hän vaikeni, käänsi päätään ja näki Gloryn. Tyttö istui siinä komeana, kauniina ja iloisena ajurin istuimella Draken vieressä. Auringon säteet valaisivat häntä, ja hän hymyili katsoen Drakea silmiin.

Saarnaaja aloitti uudelleen, epäröi ja vaikeni. Kello soi suuren katsojalavan vieressä. "Numerot julaistaan", huudahti jokainen, ja ennenkuin kukaan ymmärsi, mitä tuli tapahtumaan, oli John Storm jätetty ypö yksin ja tungos poistui hänen ympäriltään.