III.

5 A. Little Turnstile High Holborn, London, W. C

Marraskuun 9 p. 18—.

Jaha, jaha, jaa, jaa! Tämä kirje tulee teille juhlallisesti ilmoittamaan, että minä, Glory Quayle, en enää ole sairashuoneessa — tätä nykyä. Enkö ole koskaan siitä kertonut? Ettekö ole koskaan lukenut sääntöjä? Aina puolen vuoden kuluttua on hoitajattarella oikeus saada viikon loma, ja koska minä olen ollut tänä päivänä täsmälleen kuusi kuukautta Martan Viinitarhan sairashuoneessa ja koska en niin lyhyessä ajassa kuin yhdessä viikossa ehtisi käydä "saarellani" ja eräs hyvä naistuttavani on minua pyytä mistään pyytänyt luokseen… niin mitä tehdä?

Koska tämä on koko Lontoossa oloni ajalla ensimmäinen päivä, jolloin olen ollut täydellisesti oma herrani, niin heittäydyin vapaaksi kuin pikkuinen varsa, joka ensi kerran kavioillaan koskettaa ruohokenttää. Minä kerron teille nyt kaikki. Aamu oli mitä ihanin. Kun ilma ensin pitkät ajat oli vuoroin itkenyt, vuoroin hymyillyt ja koko maailma näytti aivastelevan ja niistävän nenäänsä, tuli vihdoinkin kylmä aamu, jolloin aurinko paistoi ja ilma oli kirkas kuin timantti. Minä läksin sairashuoneesta kello yhdentoista jälkeen ja kulkiessani puiston läpi Birdcage Walkia pitkin huomasin lippujen liehuvan Buckingham-palatsin katolla, ja kirkonkellot soivat kaikkialla. Sain selville, että nyt oli Walesin prinssin syntymäpäivä sekä myöskin lordi majorin päivä. Kun saavuin Storey's Gaten luo, soittivat soittokunnat ja ihmiset tulvailivat parlamenttitaloa kohti. Minä läksin yhteen joukkoon ja puutarhasta palatsin edustalla näin lordi majorin juhlakulkueen.

Tiedättekö mitä se on, rakkaat ihmiset? Se on kansalaisjuhla. Kerran vuodessa lordi majori, tuo Cityn kuningas, panee toimeen kuninkaallisen juhlakulkueen pitkin katuja sotureineen, palvelijoineen, vahteineen, soittajineen, alustalaisineen j.n.e., kaikilla irtotukka, puuterointi ja silkkisukat jokseenkin samanlaiset kuin ennen vedenpaisumusta. Lordi majoreja on ollut kokonaista seitsemänsataa, ja kukin heistä ylpeilee varsinkin siitä, että hän on yhä vielä samalla tavalla puettu kuin ensimmäinenkin. Mutta kaunista se oli kumminkin, ja minä olisin voinut itkeä ilosta nähdessäni noitten vakavien vanhojen herrojen kerrankin unohtavan keitä he olivat ja uskottelevan itselleen, että olivat taas isoja poikanulikoita.

Voi, millainen näky! Lippuja liehui kaikkialla, köynnöksiä oli ripustettu katujen poikki ja niihin oli kiinnitetty kaikenlaisia kirjoituksia kuten: "Sopu voimia antaa" ja "Herra suojaa kuningatarta" ja kaikenlaisia muita herttaisia, vaikkei tosin niin uuden uusiakaan lauseita. Hevosliike oli seisahtunut pääkaduilla, ja omnibussit kulkivat kaikenlaisia eksyttäviä syrjäpolkuja pikku katujen suureksi hämmästykseksi. Entäs tungokset! Nuo tiheät kerrokset yhteen sullotulta ihmisiä, kalpeat kasvot ylöspäin kääntyneinä, hämmästyttävässä määrin samannäköisiä kuin Giant's Causewayssa [Giant's Causeway on kivinen aallonhalkaisija Irlannissa. Kerrotaan, että se on suuren tien alku, jonka jättiläiset aikoivat rakentaa Irlannista Skotlantiin. Suoment. muist.], jossa pyöreät kivet nököttävät pystyssä — se oli kerrassaan ihmeellistä!

Ja ajatelkaapas sitä lystiä! Kunnes juhlakulkue saapui, olivat poliisit varsin kohteliaita. Minua lähinnä seisova poliisi oli paksu kuin Falstaff, ja nuori Lontoon keikari lausui hänelle yhtämittaa kaikenlaisia nenäkkäitä huomautuksia nimittäen häntä vain Robertiksi. Nuori narri oli itse juuri yhtä naurettava, sillä hänellä oli hiusöljyllä ja saippualla kangistettu otsatukka, joka oli huolellisesti vierähytetty oikealle puolen otsaa, niin että sitä saattoi helposti vartioida vasemmalla silmällä. Ja hän vartioikin sitä.

Entäs itse juhlakulkue! Oi armias, kuinka me nauroimme sille! Siellä oli metsävahteja Epping Forestista ja lihavia henkivartioita Towerista ja säkkipillin puhaltajia skotlantilaisesta kaartista ja balettineitosia jotka värisivät huojuvilla tuoleilla ja kuvasivat muka "vapautta" ja "kauppaa." Viimeisenä tuli itse Citykuningas hymyillen ja kumarrellen alamaisilleen ja hänen jälessään kaikki vasallit keltaisissa takeissa ja punaisissa silkkisukissa. Suurinta huomiota herätti ehkä Skotlannin vuoristolainen, jolla oli punaiset aidan seipäät säärinä. Hän marssi eteenpäin niin juhlallisesti kuin olisi pitänyt koko kulkuetta pyhänä komentona ja itseään epäjumalana, joka oli viety ulos tuuletettavaksi.

Ja entäs soittokunnat! Niitä oli ainakin parikymmentä sekä torvia että huiluja, ja kaikki soittivat "Washingtonin soturia", mutta ei kahdenkaan onnistunut aloittaa samaa tahtia yht'aikaa. Se oli kaikkien soitannon sävelten sulosekoitus, täydellinen äänien kaleidoskooppi, ja kaiken tuon ohessa vielä naapurikirkkojen kellot soivat prinssin syntymäpäivän kunniaksi ja kaartilaisten kiväärit paukkuivat, niin että kun tuo kaksinkertainen juhla oli ohi, tuntui minusta aivan samalta kuin miehestä, jonka rouva lahjoitti hänelle kaksoset — hän ei olisi kumpaakaan antanut pois miljoonista, mutta hän ei toisaalta olisi tarjonnut puolta penniäkään saadakseen vielä yhden lisää.

Kesti puoli tuntia ennenkuin juhlakulkue oli ennättänyt ohi, ja sen mentyä sekä muistaessani kaikkia noita naisia, jotka komeat puvut yllään istuivat mahtavissa vaunuissaan, näyttämättä kumminkaan pientä hiukkastakaan viisaammilta tai kauniimmilta kuin muutkaan, käännyin pois, pikkuinen puristus sydämessäni ja samoin vasemmassa jalassani, sillä otsatukalla seppelöity Lontoon keikari oli astunut varpailleni. Kaiketi he tänä iltana juhlivat Guildhallissa lordeineen, herroineen, ja epäilemättä ne murut, jotka putoavat rikkaan miehen pöydältä, joutuvat piirakoiden ja kakkujen muodossa niille poluille, missä nälkä kuljeskelee, ja varmaankin pikku Latsarus Mile-End-Roadin varrella uneksii tälläkin hetkellä Dick Whittingtonista ja Lontoon lordi majorista.

Jonkinmoinen samanlainen unelma lienee minut vallannut aivan valveilla ollessani, sillä arvatkaapa mitä minä tein. Kerronko? No, minä kerron. Minä sanoin itselleni: "Glory-lapseni, otaksupas olevasi jokseenkin yhtä köyhä kuin Dick Whittingtonkin tässä suuressa, loistavassa, komeassa Lontoossa — otaksu vain — ettei sinulla ole kotia eikä ystäviä ja että olisit eronnut sairashuoneesta, tai vaikkapa erotettu, ja ettei kenenkään kunnon naisen ovi olisi avoinna sinulle, mitä tekisit ensiksi, kultaseni?" Minä vastasin arvelematta: "Ensiksi hankkisit asunnon itsellesi, lapseni, ja sitten alkaisit tehdä työtä näyttääksesi tuolle suurelle, loistavalle Lontoolle, kuinka nainen voi saada sen polvistumaan pienoisten jalkainsa juureen."

Tiedän, että isoisä sanoo nyt: "Siunatkoon tuota tyttöä! Ethän kumminkaan liene tuommoista koettanut?" Koetin, aivan totta — muutoin lystikseni ja vallattomuudesta, joka piilee kaikessa Eevan tyttärissä. Muistatko manilaista kissamirriä, joka ei tahtonut asua meillä kotona huolimatta kaikesta Rakel-tädin mairittelusta nuorella maidolla ja kermassa liotetuilla kakuilla, vaan karkasi pois takapihalle yhtyäkseen kulkukissoihin, jotka sieppaavat elatuksensa mistä sattuu? No niin, minä aivan ymmärsin mirrin tunteet nyt kun minulla oli kolme kultarahaa taskussa ja mieli kohtaloa mahtavampi.

Se oli niin äärettömän hullua kaikki, ja maailma on niin hauska, että minä en käsitä, miksi kukaan siitä tahtoisi erota ennenkuin täytyy. Minä en ollut astunut kahtatoista askeltakaan uutena Dick Whittingtonina naishaamussa, ennenkuin elefantin kokoinen ajuri huusi minulle: "Katsokaa, minne menette!" ja olin vähällä joutua toiseen maailmaan hänen vaununsa suosiollisella avulla, jossa (nimittäin vaunussa) istui kaksi julkeata naista hylkeennahkaisissa takeissa ja kasvot niin paksussa puuterissa ja maalissa, että olisi luullut heidän riitautuneen pesupäivänä ja singahuttaneen tärkkelyspussit toistensa silmille. Minä tunsin toisen heistä entiseksi sairaanhoitajattareksi, joka erosi häpeällä sairashuoneesta, mutta kaikeksi onneksi hän ei huomannut minua. Tuo pikkuinen kova myhkyrä minun sydämelläni oli sillä hetkellä katkera kuin sappi, ja minä lausuin pari filosofista huomautusta itselleni ja jatkoin matkaani.

Oi taivas, näitä Lontoon vuokraemäntiä! Ne ovat varmaankin jonkinmoisia nais-Shylockeja, sillä lihanaula on koko heidän sukunsa tuntomerkkinä. Ensimmäinen, jonka luokse menin asuntoa kysymään pyysi kaksi guineaa kahdesta huoneesta ja paitsi sitä eri maksua kynttilöistä ja lämmityksestä. "Kuukausittainko?" sanoin minä. "Niin, jos tahdotte ottaa ne kuukausikaupalla, sama se!" sanoi hän. "Kaksi guineaako kuukaudessa?" sanoin minä. Varjelkoon sentään! Viikossa tietysti! Minä riensin tavallista nopeammin pois siitä talosta.

Sitten minä hain vaatimattomampia katuja, jokseenkin lähellä parlamenttirakennusta, sillä melkein kaikkien ikkunoissa oli asunnon ilmoitus pienessä vihreässä uutimessa. Vihdoin löysin huoneen, joka oli sopiva — täksi lomaviikokseni, ainoastaan täksi viikoksi. Kymmenen shillingiä viikossa eikä mitään lisämaksuja. "Minä otan sen", sanoin komeasti, ja sitten emäntä, jolla oli viiksien alkua ylähuulessa, pani minut ristikuulusteluun. Olenko naimisissa? En, enhän toki. Mikä toimi minulla on? Minä hupsu sanoin, ettei minulla ollut mitään tointa, sillä minä olin täynnä Dick Whittingtonisuutta, enkä viitsinyt mainita sairaanhoitoa, koska näet olin omassa puvussani, ymmärrättehän! Mutta hei vain! Hän ei milloinkaan ottaisi taloonsa naimattomia nuoria neitosia, joilla ei ole mitään tointa, ja ulos kadulle piti minun mennä taas.

Minä en tietysti välittänyt siitä ollenkaan, sillä kaikkihan oli vain pilaa, mutta koska ihmiset siis eivät huolineet luokseen virattomia tyttöjä, päätin olla laulajatar, jos vielä joku kysyisi minun tointani. Kolmannella emännälläni oli ainoastaan yksi peräkamari toisessa kerroksessa, mutta ennenkuin rupesin nousemaan tuohon haukan pesään, alkoi tutkintoni uudestaan. "Onko virkaa neidillä?" "Mikä toimi?" "Teatterissako?" — "Niin — nii-in, — teatterissa minä…" "Minä en ota luokseni ketään teatterilaisia."

Oi hyvänen aika sentään! Olisin voinut huutaa, se oli niin hullua. Mutta aika kului, Westminsterin kello löi neljä, ja päivä alkoi lähestyä loppuansa. Silloin näin nimikilven "Tyttökoti". "Onkohan tuo jokin armeliaisuuslaitos?" ajattelin. Mutta ei se siltä näyttänyt. Minä astuin siis ovesta sisälle varsin komeasti ja kysyin emäntää. "Johtajatartako tarkoitatte, neiti?" "No, olkoonpa sitten johtajatar", sanoin minä, ja siinä samassa hän tuli hym — ei, ei hymyillen, sillä hän ei ollut mikään rakastettavan näköinen kristisisar, ei, minä luulin, että hän aikoi tukahduttaa minut kaikenlaisilla salaperäisillä kysymyksillä. "Olette kyllästynyt elämään, ystäväni, eikö niin? Se on todellakin julma, eikö niin?" Minä seisoin hetken ääneti, ja sitten tuntui kurkkuni niin kummallisen karkealta ja selkärankani kylmältä, että minun täytyi kysyä, miksi hän tuommoista minulle puhui. Hän näytti hämmästyneeltä ja kysyi, olenko minä hyvä tyttö. Minä vastasin, että enköhän minä liene jotakuinkin hyvä, ja silloin hän sanoi, ettei hän siinä tapauksessa voi ottaa minua sinne, ja sitten hän viittasi seinällä olevaan ilmoitukseen, jota minä yksinkertainen olento en ollut ennen huomannut: "Koti ja turvapaikka tarjotaan täällä naisille, jotka tahtovat luopua kurjasta ja häpeällisestä elämästä."

Nyt minä huusin, sillä maailma on niin järjetön. Toisessa paikassa minä "teatterilaisena" en ollut kyllin hyvä vuokralaiseksi, toisessa en ollut kyllin huono, ja mitähän ihmettä seuraavassa paikassa sanotaankaan minulle? Mutta nyt oli jo vallan pimeä, ilma oli musta kuin luoteismyrsky, ja minä olin väsymyksestä nääntyä. Siis minä unohdin Dick Whittingtonin ja muistin vain tuota laupiasta naissamarialaista, joka oli pyytänyt minua tulemaan luokseen, sekä läksin Viktoria-kadulle päin hypäten ensimmäiseen omnibussiin, joka eteeni sattui, juuri siihen aikaan kun hotellit ja klubit ja suuret rakennukset asettivat näkyviin Walesin prinssin nimikirjaimet merkiksi ja vertauskuvaksi siellä sisäpuolella vallitsevasta ilosta.

Minä olinkin joutunut Atlas-omnibussiin, joka vei minut Piccadilly-sirkuksen luo ja koska se oli varsin väärä suunta, piti minun muuttaa. Mutta sillä välin oli laskeutunut sumu, ja siinä minä nyt olin usvan keskellä!

Oi Ananias, Asarias ja Misael! Tiedättekö mitä Lontoon sumu on? Se on savua, se on nokea, se on tulikiveä. Se on pimeämpää kuin yö, sillä se sammuttaa tulet, ja sakeampaa kuin usva Gurraghilla ja likaisempaa kuin tiilitehtaan savu. Se panee ihmisen ajattelemaan, että koko tämä pyöreä maapallo on suuri kattilan muotoinen porsaslätti, jonka kantta Lontoo on kohottanut. Keskellä tätä manalaa vaunut matelevat, omnibussit ryömivät ja pahat viholliset, jotka ovatkin vain miehiä, leijailevat tulisoihdut käsissä, ja teidän täytyy hapuilla, rykiä, yskiä ja siinä samassa syöksyy päällenne viattomia ihmisolentoja, jotka tuuppivat ja puhkuvat aivan kuin ilmestyskirjan pedot. Minusta se ensin tuntui mainiolta pilalta, mutta sitten ainoastaan kunnon nauru saattoi estää minua itkemästä, ja juuri kun koetin nauraa ja samalla kysyä joltakin henkilöltä, mistä Holbornin omnibussi oli löydettävissä, työnsi poliisi minua sanoen: "Kulkekaa eteenpäin, teikäläisten ei ole sallittu nyt tässä kuhnailla!"

Minä olin tukehtua, mutta muistaessani, mitä olin nähnyt juuri tällä paikalla ensimmäisenä lupapäivänäni Lontoossa, pyörähdin kadun poikki ja juoksin huolimatta kiroilemisista ja tuuppimisista. Mutta tuo "joku henkilö", jota olin puhutellut, seurasi minua ja asetti minut oikeaan omnibussiin, joten vihdoinkin pääsin perille. Tuohon kaikkeen meni kaksi tuntia, ja sellaisen kiirastulen perästä tuntuu tämä talo siunatulta paratiisilta, jossa asuu laupeuden ja armeliaisuuden enkeleitä, kuten paratiisissa ainakin.

Armelias samarialainen oli hyvin ystävällinen, keitti teetä minulle parissa minuutissa ja teurasti juotetun vasikan vattuhillo-purkin muodossa. Hänen nimensä on rouva Jupe; hänen miehellään on jonkinmoinen toimi eräässä klubissa ja heillä on yksi ainoa yksitoistavuotias tyttö, jonka kanssa tulen nukkumaan samassa vuoteessa. Tässä minä nyt istun neiti Pikkuviisaan kanssa pienoisessa makuuhuoneessamme terveenä ja raittiina ja tyytyväisenä elämääni.

Hyvää yötä, hyvät ystävät! Puolen tunnin perästä minä itsekseni mietin kaikkia tämän päivän merkillisiä tapahtumia unelmien sekavassa valossa. Mutta mikä minulla on hätänä! Jos kaikki olisikin ollut totta — jos todellakin olisin ollut koditon, turvaton ja rahaton, sen sijaan että minulla nyt on kolme kultakolikkoa kukkarossani ja kaitselmus rouva Jupen hahmossa, johon voin turvautua! Kun minusta tulee suuri nainen ja maailma kiinnittää katseensa minuun, niin aion olla hyvä tyttö niille raukoille, joilla ei ole mitään ankkuripaikkaa Lontoossa. John Storm oli oikeassa. Tämä suuri, loistava, komea, iloinen Lontoo voi olla hyvin julma heille joskus. Se kutsuu heitä, viittaa heille, hymyilee heille ja panee heidät ajattelemaan, että noiden loistavien tulien valossa ja kaiken tuon komeuden hohteessa ilo viihtyy ja että rakkaus kaiketi asuu noissa monissa palatseissa, ja sitten…

Mutta ehkä tuon pahan juuret ovatkin syvemmällä. Niin, vaikka en aiokaan leikata tukkaani lyhyeksi enkä pukeutua miehen takkiin enkä ruveta saarnaamaan samoista oikeuksista molemmille sukupuolille, tuntuu minusta tällä hetkellä siltä, että jos vain olisin mies, niin olisin onnellisin tyttö koko maailmassa. Eipä silti, että Lontoo minua peloittaisi — ei ollenkaan. Näyttääkseni teille, kuinka mielelläni minä syöksyisin sen hyöriviin hyrskyihin, minä täten varoitan ja ennustan ja ilmoitan teille siitä, että minä mahdollisesti käytän lupaviikkoni hakeakseni sopivampaa tointa itselleni kuin olla virkaatekevänä valkoisena huuhkaimena sairashuoneessa. Minä en ole oikein paikallani siinä työssä, huolimatta Anna-tädin varoituksista, ja siis — vapauteen! Ollako vai ei, siinä kysymys. Lausu vain tuo sana, niin heitän kaikki kaitselmukselle, joka on erittäin sopiva perillinen kaikissa asioissa… Mutta odottakaamme, odottakaamme vain, niin näemme niitä viikossa voi tapahtua!

Terveisiä saarelle minulta sen sisimpään sydänsopukkaan saakka! Tuo rakas pikku saaripahanen! Nyt täällä kaukana muistelen sitä aivan kuin lastansa jumaloiva äiti, joka tuntee jokaisen tuuman pienokaisessaan ja tahtoisi aivan syödä sen. Lehdet ovat kaiketi jo varisseet eikä paljailla oksilla näy muuta kuin tyhjiä pesiä, joissa linnut ennen leikkivät ja laulelivat. Tervehdykseni heillekin ja kolme hirvittävän suurta suudelmaa teille kaikille.

Glory.

J.K. — Enkö ole kertonut teille John Stormista? On niin paljon ajateltavaa tässä Lontoossa. Niin, hän on mennyt luostariin — tiedonanto estetty — sähkölangat "myrskyn" rikkomat j.n.e. Vakavasti puhuen, hän on nähtävästi mennyt ikipäiviksi, ja leikinlasku siitä on aivan samanlaista kuin pennin varastaminen sokean miehen hatusta. Tietysti saattoi arvatakin, että niin tunteellinen ja rehellinen mies kuin John Storm joutuisi epäsopuun kaikkien hurskaiden vanhojen rouvien ja impien kanssa. Kanonikkoja hänellä oli oikealla, kanonikkoja vasemmalla, kanonikkoja edessään — mutta huhu kertoo, että John itse oli se, joka pauhasi ja jymyn nosti. Hän kirjoitti minulle kirjeen juuri ennen lähtöään kertoen kuinka Lontoo oli häntä kauhistanut ja tuottanut pettymyksiä ja kuinka hartaasti hän toivoi pääsevänsä pakenemaan sitä ja samalla myöskin itseään voidakseen pyhittää elämänsä Jumalalle. Se oli epäilemättä oikein ja totta, mutta miksi minä en voinut sanoa: amen? Hän mainitsi myöskin hiukkasen minusta ja mitä minä olin ollut hänelle, sillä hän ei koskaan ollut tuntenut äitiään ja hänellä ei ollut milloinkaan ollut sisarta eikä koskaan tulisi olemaan vaimoa. Se oli tietysti kaikki oivallista, mutta pelkkä inhimillinen tyttöraukka vain, semmoinen kuin Glory, ei voi ihastuneena lukea tuommoista kirjeissä, vaan katselisi paljoa mieluimmin viisi minuuttia John Storm-miestä kuin koko iankaikkisuuden ajan John Storm-pyhimystä. Hänen kirjeensä pani minut ajattelemaan Kristittyä matkalla iankaikkiseen, kaupunkiin [ks. Bunyan, Kristityn Vaellus. Suoment. muist.], mutta tuo herra on minusta aina tuntunut hiukan epäiltävältä sankarilta, jos ajattelee rouva Kristittyä ja kaikkia pikku Kristittyjä, enkä minä voi sääliä häntä hitustakaan, vaikka hänellä on raskas taakkansa kannettavana, sillä hän olisi varsin yhtä hyvin voinut jättää kotiin kaiken sen, mistä hän ei voinut nauttia matkallaan.

Mutta tämä on aivan kuin löisi vaivaista hänen omalla kainalosauvallaan, sillä John on mennyt eikä voi puolustaa itseään, ja kun se muistuu mieleeni kadulla, täytyy minun juosta estääkseni itseäni käyttäytymästä kuin hullu, ja silloin ihmiset luulevat minun ajavan takaa jotakin omnibussia, vaikka minä ajankin vain pois kyyneleitäni. Minä en voi kertoa teille paljoa tuosta veljeskunnasta. Sen koti näyttää jonkinmoiselta palatsin ja vankilan sekasikiöltä, ja se osoittaa, että ritualisuus on edistynyt paremmin kuin korkeakirkollisuus ja koettaa nyt saada aikaan luostarijärjestelmää, joka tämmöisestä tavallisesta maallikkonaisesta näyttää erittäin sopivalta kuun ukolle, vaikka kuun ukolla ehkä on toinen mielipide siitä asiasta. Sanotaan veljien elävän selibaatissa kopeissaan, mutta minä luulen nähneeni semmoisen katseen John Stormin silmissä, että huoleti voin väittää, ettei se mies ole juuri semmoiseen aiottu. Totta puhuen, minä puolittain syytän itseäni siitä, mitä on tapahtunut, ja minua hävettää muistella, kuinka kevyesti minä käsittelin asioita juuri silloin, kun John-raukka taisteli Efeson petojen kanssa. Mutta minä olen suuttunut häneen myöskin, ja jos hän vain olisi odottanut kärsivällisesti ennenkuin ryhtyi tuommoisiin vakaviin hommiin, ja jos hän olisi kysynyt minun mieltäni, niin… Mutta mitäpä siitä! Naakkaa ei voi sanoa jumaliseksi linnuksi siitä syystä, että se aina kirkuu kellotapulin huipussa, ja John Stormista ei tule munkkia sillä, että hän sulkeutuu koppiin. Hyvää yötä.