XVIII.

John Storm palasi takaisin Victoria Squarelle ilosta loistavin kasvoin ja löysi rouva Callenderin odottamassa häntä ankarana kuin tuomari. John saattoi nähdä, että rouva Callenderin silmät olivat punaisina itkusta, ja heti paikalla hyökkäsi vanha rouva hänen kimppuunsa käyttäen katkeraa ivaa:

"No vihdoinkin sinä tulit. On tämä nyt taas kaunis juttu! Mitä sinä ajattelet? Oletko noiduttu, vai mitä? Luuletko sinä, että asioita noin vaan voi käännellä miten sattuu? Sinä todellakin olet luotu menemään spitaalisten saarelle!"

"Minä olen kutsuttu, täti, ja kun Jumala kutsuu ihmistä, niin mitä hän voi tehdä muuta kuin vastata Samuelin kanssa —"

"Älä lörpöttele tyhjiä. Samuelilla oli ainakin jonkun verran järkeä. Hän odotti kunnes sai kolme kutsua, mutta minä en ole kuullut, että tämä olisi sinun kolmas kutsusi."

John Storm nauroi, ja tämä sai rouva Callenderin aivan suunniltaan. "Hyvä Jumala! Mitä sinä aiot, mies? Entä tuo tyttöraukka — sinä aiot kaiketi karata pois hänenkin luotaan? Se on häpeällistä, kiittämätöntä, se on väärin. Sellaista en olisi mitenkään odottanut sinulta."

"Ei teidän tarvitse siitä huolehtia, hyvä täti", sanoi John, "tyttö tulee minun mukaani!"

"Mitä?" huudahti rouva Callender, ja hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä hämmästystä.

"Nii-in", sanoi John. "Teissä naisissa on runsaasti uljasta mieltä, Jumalan kiitos, ja hän on kaikista teistä uljain."

"Mutta sinä et ikimaailmassa liene niin mieletön, että vaadit tuota tyttöraukkaa tulemaan sinne kurjuuden pesään."

"Hän tahtoo itse sinne… ainakin hän tahtoo pois Lontoosta."

"Tahtooko hän? Vai niin, vai niin! Enkö minä jo sanonut, että hän on joku noista sinun 'sisaristasi' tai ainakin sinne päin?… Ja sinä annat tuommoisen tytönhuitukan houkutella sinua pois omasta työstäsi ja omista velvollisuuksistasi… ja sinä olet olevinasi mies!"

John rupesi lepyttelemään häntä, ja vähän ajan perästä näkyivät jo noissa vanhoissa kasvoissa kyyneleet ja hymy taistelevan.

"No mene nyt, poika! Minä tahtoisin… Kyllä minä kumminkin tahtoisin nähdä hänet… Missä hän asuu täällä Lontoossa?"

"Miksi te tahtoisitte sen tietää, täti?"

"Mitä se sinua liikuttaa, poika? Enkö minä nyt saisi mennä sanomaan hyvästi tyttöraukalle sekä viedä hänelle pienoista lahjaa ennenkuin hän lähtee pois, kysymättä lupaa keltään mieheltä?"

"En minä vain menisi teidän sijassanne."

"Miksikä et, jos sallit minun kysyä?"

"Hän on kirkas kuin tähtönen ja terävä kuin timantti, ja hän voisi paikalla oivaltaa aikeenne, hyvä täti. Paitsi sitä minä en neuvoisi —"

"Pidä neuvosi, kuten suolasikin, itselläsi, kunnes niitä pyydetään, hyvä mies… Ja kun ajattelee, että järkevä ihminen jättää työnsä Lontoossa tuommoisen tähden… tuommoisen —"

"Monet kunnon miehet ovat ennenkin lähteneet lähetystyöhön, täti."

"Mokomaa narripeliä! Se on vallan samanlainen ala kuin parturin tuoli, joka soveltuu kelle tahansa."

"Eikä tämä sitäpaitsi olekaan mikään tavallinen lähetysala."

"Sitä pahempi! Silloin sinä et ainakaan syöksyisi silmät ummessa ennenaikaiseen kuolemaan."

"Sitä ei kukaan meistä voi tehdä, täti, sillä taivas on kaikkia ylempänä."

"Suuret sanat tulevat tyhjästä vatsasta, poikaseni, joten sinä voit säästää ne ja jäähdyttää soppaasi. Mutta voi, voi sentään! Vanhan Jane Callender-raukan sinä aivan unohdat."

"En koskaan, täti!"

"Unohdat. Älä väitä vastaan."

"En koskaan!"

"Minä näen sinut viimeisen kerran, poika. Minä tiedän sen… ja minä pidän sinusta kuin omasta pojastani."

"Täti, täti, älkää ottako asiaa niin murheelliselta kannalta."

"Ja on sekin, että pikkuinen tytönheiskale saa aikaan tuommoisen häiriön!"

"Ei, täti, se on aivan minun oma tuumani — täydellisesti minun."

"No niin, tietysti! Mies on vaimon pää, mutta vaimo sitä päätä kääntää!"

He söivät päivällistä yhdessä ja läksivät sitten ajamaan Sohoon. John puheli koko ajan kiihkeän innokkaasti, mutta vanha rouva istui synkkänä ja äänetönnä, hiukan vain huoahtaen silloin tällöin. Downing-kadun kulmassa John astui pois vaunuista mennäkseen tervehtimään pääministeriä, ja vaunut läksivät edeltäkäsin Sohon pappilaan.

Sanomalehtipoika kulki alas Whitehalliin päin tarjoillen iltalehtiä. John osti yhden ja huomasi heti ensi sivulla oman nimensä. Siinä seisoi: "Toisessa paikassa mainitsemamme uutinen, että isä Storm aikoo jatkaa sitä työtä, josta urhoollinen isä Damien juuri on muuttanut manalan majoille, herättää varmaankin sekä iloa että surua — iloa siksi, että on vielä olemassa tuollaista jaloa innostusta, joka aikaansaa sellaisia päätöksiä, surua siksi, että Lontoon kirkko kadottaa niin paljon, kun tuo urhoollinen, harras, itsenäinen ja uhrautuva pappi eroaa… Jo sekin oli hyvin huomiotaherättävä seikka, että lordin poika, kreivikunnan perillinen vapaaehtoisesti rupesi elämään köyhänä Sohossa, joka on väkirikkaimpia, kurjimpia ja huonoimmin hoidettuja nurkkia koko kristikunnassa —"

John Storm puristi lehden kouraansa ja heitti sen kadulle, mutta pari minuuttia myöhemmin hän näki samanlaisen lehden pääministerin kädessä astuessaan sisään vastaanottohuoneen ovesta tervehtimään setäänsä. Vanhan miehen kasvot olivat lempeät, ja hänen äänensä vapisi hiukkasen.

"Pelkään, että sinulla on huonoja uutisia, John."

John nauroi äänekkäästi. "Siltäkö minä näytän? Vai pahoja uutisia! Eihän toki, päinvastoin parhaimpia uutisia maailmassa."

"No mitä sitten, poikaseni?"

"Minä aion mennä naimisiin. Te olette niin usein sanonut, että minun pitäisi naida, ja nyt minä aion seurata tuota neuvoanne."

Kalpeat vanhat kasvot hymyilivät. "Tuo sanomalehdissä kerrottu huhu on siis perätön?"

"Ah, se on kyllä tosi, ja minun vaimoni tulee kanssani!"

"Mutta oletko miettinyt sitä tarkoin? Etkö vaadi liian paljon naiselta? Naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet, mutta he ovat samalla materialistisempia. Uskonnollisessa kiihkossaan he voivat tehdä suuria uhrauksia — mutta kun kiihko on jäähtynyt —"

"Oh, älkää pelätkö sitä, setä", sanoi John, ja sitten hän kertoi pääministerille saman kuin rouva Callenderillekin — että Glory oli tahtonut pois Lontoosta ja että John ei ehkä muutoin olisi keksinyt tätä nykyistä tuumaansa. Kalpeat kasvot yhä hymyilivät, mutta pääministeri kysyi itseltään: "Mitä tämä tarkoittaa? Onko tytöllä omat syynsä, joiden tähden hän tahtoo pois Lontoosta?"

"Tiedätkö poikaseni, että sinä et vielä ole edes maininnut minulle, kuka hän on?"

John kertoi sen, ja sitten ministeristä tuntui kuin etäinen humina toisesta maailmasta olisi sukeltautunut hänen mieleensä hetkeksi.

"Siis hän on tätä nykyä näyttelijätär, sanot?"

"Jotain sentapaista, mutta valmis luopumaan kaikesta tuon suuren tehtävän tähden."

"Hyvin uljasta, epäilemättä, hyvin kaunista, mutta entä sinun nykyiset velvollisuutesi — sinun velvollisuutesi Lontoossa?"

"Siitä minä juuri aioin puhua", sanoi John. Hänen innosta loistavat kasvonsa kävivät vakaviksi, ja hän koetti tehdä selkoa Sohon käytännöllisistä asioista. Siellä hänellä oli tyttöklubi ja lastenkoti. Molempien piti muuttaa pois pappilasta huomenna, ja hän oli vuokrannut niille kodin Westminsteristä. Mutta niiltä puuttui vieläkin varoja, ja jos mahdollisesti hänellä vielä oli jotain saatavia, joita voisi käyttää tuohon tarkoitukseen… jos oli riittävästi varoja… jos hänen äitinsä perintö ei vielä ollut loppuun kulutettu —

Pääministeri katseli, kuinka ilme vaihteli Johnin kasvoissa, mutta kuunteli tuskin ollenkaan hänen sanojaan. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän yhä itseltään vanhaan tapaansa, kuten ainakin mies, jonka tehtävänä on ottaa selkoa salatuista motiiveista.

"Siis sinä olet kumminkin valmis lähtemään Lontoosta, John?"

"Miks'en lähtisi, setä? Lontoo ei semmoisenaan ole mitään minulle, se on vähemmän kuin ei mitään, ja kun kerran uljas tyttö, joka koko sydämellään on kiintynyt Lontooseen —"

"Kuusi kuukautta sitten tarjosin sinulle tilaisuutta siihen, mutta silloin —"

"Silloin minun pääni oli täynnä unelmia, setä. Ne ovat nyt, Jumalan kiitos, haihtuneet, ja minä olen vihdoinkin herännyt."

"Mutta kirkko — minä arvelin, että sinun velvollisuutesi ja harras kiintymisesi kirkkoon —"

"Kirkko on suuri sekamelska, setä, kokoelma pirstaleita, jotka ovat irrallaan ilman keskinäistä yhteyttä, ilman periaatetta, ilman elämää. Siinä ei yksikään mies tätä nykyä voi saada jalansijaa, ellei hän alista velvollisuuksiaan ja vakaumustaan leipähuolien alle. Siinä eläminen on kariääriä eikä ristiretkeä. Kerran luulin voivani elämälläni panna vastalauseen tuota kaikkea vastaan, mutta se oli unelma vain, tyhjänpäiväinen, naurettava unelma."

"No, entä sinun naisliikkeesi —."

"Toinen unelma, setä! Kokonainen asestettu ja hyvin johdettu armeija ei voisi voittaa taistelussa sitä vääryyttä vastaan, jota maailma harjoittaa naisia kohtaan! Miksi ei? Siksi että vihollinen on meissä itsessämme ja ainoastaan Jumala voi sellaisen vihollisen voittaa. Hän sen vielä voittaakin! Jumala kostaa vielä tälle kurjalle, epäsiveelliselle Lontoolle kaiken sen julmuuden naisia kohtaan. Minä näen koston lähenevän, se ei ole enää kaukana, ja Herra silloin auttakoon niitä, jotka —"

"Mutta, rakas poikaseni, ei suinkaan sinun liene välttämätöntä paeta maailmasta voidaksesi haihduttaa unelmasi? Ja juuri nyt, kun kaikki alkoi käydä valoisaksi sinulle. Vielä eilen sinua pilkattiin, ivattiin, sinulle naurettiin —"

"Ja huomenna minua taas potkitaan, pilkataan ja ivataan. Voi, maailma on viheliäinen pelkuri, setä, ja onnellinen on se mies, joka ei sitä ollenkaan kaipaa! Hän on sen herra, sen itsevaltias herra, ja kaikki muut ovat surkeita orjia! Ajatelkaapa ihmisiä, jotka ajavat takaa mainetta ja arvonimiä ja kunniamerkkejä ja hovikutsuja! Kerran he kaikki saavat tyytyä ahtaaseen hautaan vain. Ja ajatelkaapa rikkaita, jotka palkkaavat salapoliiseja vartioimaan heidän lapsiaan, ettei kukaan saisi niitä varastaa voidakseen vaatia lunnaita, ja itse he sillaikaa kävelevät kuin ihmishahmoon pukeutuneet vetojuhdat kassaholveissaan rikkauksiensa keskellä! Voi sitä kurjaa erehdystä, että kansa muka on suuri, jos se on rikas! Kerran minä uskoin, että kirkko on se turvapaikka, jonne saattaa paeta tuon aikakautemme pahimman henkisen vaaran alta, ja tietysti kirkko voisi olla semmoisena turvapaikkana, jos se olisi rakennettu evankeliumin perustukselle. Mutta se ei ole. Se rakastaa maailman valtaistuimia ja kumartaa kultaista vasikkaa. Köyhyys! Lahjoita minulle köyhyys ja riistä minulta kaikki muu. Jeesus, meidän rakas Vapahtajamme, Hän tiesi, mitä Hän teki ruvetessaan köyhäksi, ja ihmisenä hän oli jaloin, mitä koskaan on maan päällä elänyt."

"Mutta eihän tuo spitaalisten luokse lähteminen ole sama kuin pelkkä köyhyys, rakas John — se on sama kuin kuolema, varma kuolema, ennemmin tai myöhemmin, ja taivas tiesi, mitä uutisia ensi posti tuo meille."

"Mitä siihen tulee, tunnen olevani Jumalan kädessä, setä, ja Hän tietää parhaiten, mikä meille on hyödyllisintä. Ihmiset puhuvat paljon ennenaikaisesta kuolemasta, mutta ei kukaan voi eikä koskaan ole voinut kuolla ennen aikojaan, ja on suorastaan Jumalan pilkkaa ajatella niin. Kuka meistä voi pitentää elämäänsä minuutillakaan? Mutta Jumala voi kaiken sen tehdä. Kuinka ihanaa on heittäytyä kokonaan hänen huostaansa, kohottaa kohti taivasta kätensä, joita maailma tahtoisi kahlehtia, ja huudahtaa: 'Tee minulle mitä itse tahdot, minä olen valmis kaikkeen — kaikkeen'."

Rypyt vanhan miehen silmäin ympärillä värähtelivät, ja hän ajatteli: "Kaikki tuo on itsepetosta. Hän ei usko sanaakaan siitä. Poikaraukka! Hänen sydämensä yksin johtaa häntä, ja hän on itse surkein orja meistä kaikista."

Sitten hän sanoi ääneensä: "Asiat eivät ole kehittyneet niinkuin minä toivoin, John, ja se surettaa minua hyvin kovasti. Elämän lait ja rakkauden lait eivät aina ole sopusoinnussa keskenään — sen minä tiedän varsin hyvin."

John hätkähti, mutta ei vastannut.

"Minusta tuntuu kuin kadottaisin äitisi toisen kerran kadottaessani sinut, poikani. Totta puhuen olen pitänyt sinua silmällä ja ajatellut sinua, vaikka sinä et ole sitä tietänyt. Sinä olet ollut hiukan välinpitämätön vanhasta miehestä. Minä luulin, että sinä kerran toisit vaimosi luokseni ja että minä saisin nähdä sinun lapsesi. Mutta kaikki tuo on nyt mennyttä, eikä sitä voine enää auttaa… Sanotaan, että jaloimmat, ylevimmät asiat maailmassa on, suoritettu jonkinmoisessa kuumetilassa, ja ehkä tämä sinun kuumeesi… Hm… Mitä rahoihin tulee, ovat ne käytettävinäsi milloin tahansa."

"Niitä ei voi olla paljoa jälellä, setä. Minä olen kaiketi jo saanut suurimman osan."

"Ei, John, ei. Ne rahat, mitä tähän asti olet saanut, olivat minun — sinun rahasi ovat kaikki vielä koskematta."

"Te olette liian hyvä, setä, ja jos minä olisin voinut aavistaa, että olisitte tahtonut tavata minua useammin —"

"Niin, niin, kyllä ymmärrän! Viisas mies on sanonut, että on hyvin vaikeaa rakastaa naista ja samalla tehdä jotain muuta; silloin tuskin voi rakastaa Jumalaakaan."

Johnin pää vaipui alas, ja hän nousi mennäkseen pois.

"Mutta käy täällä ennenkuin lähdet Lontoosta — jos lähdet — ja hyvästi nyt! Jumala sinua siunatkoon!"

* * * * *

Uutinen John Stormin aikeesta ruveta isä Damienin seuraajaksi oli liikuttanut Lontoon sydäntä, ja siksi olivat kadut ja pihamaat St. Mary Magdalen-kirkon ympärillä täpösen täynnä väkeä. Heidän silmissään John oli antautumaisillaan suurenmoiseen tehtävään, ja häntä piti elähdyttää ja tukea. "Hyvästi, isä!" huusi joku. "Jumala teitä siunatkoon!" huusi toinen. Nuori, kainonnäköinen nainen ojensi kätensä hänelle, ja sitten kaikki koettivat tehdä samoin. John koetti vastata heille iloisesti, mutta hänen kurkkunsa tuntui pusertuvan kiinni ja hänen äänensä oli hermostunut. Rouva Pincher seisoi pappilan ovella itkien peittelemättä ja pyyhkien silmiään. "Eikö täällä Lontoossa ole tarpeeksi spitaalisia, herra pastori, tarvitseeko niitä mennä maailman ääristä hakemaan?" John nauroi ja koetti vastata leikillisesti, mutta syystä tai toisesta hän ei saanut sanaakaan suustaan ja ajatukset tuntuivat vallan sekavilta.

Klubihuone oli täpötäynnä väkeä, ja tyttöjen ja sisarten joukossa näkyi useita vieraita kasvoja. Rouva Callender istui pienen estraadin toisessa päässä katsellen synkästi huoneen toiselle puolelle, jossa seisoi johtaja-isä mustassa kauhtanassaan, äänetönnä ja tarkkaavana, ja hänen vieressään veli Antero, lapselliset kasvot hymyilevinä. Tytöt lauloivat Johnin astuessa sisään, ja heidän äänensä paisuivat voimakkaiksi, kun he näkivät hänen kulkevan väkijoukon läpi. Kun hymni oli lopetettu, syntyi hetken äänettömyys, aivan kuin olisi odotettu Johnin puhuvan, mutta hän ei noussut ylös, ja sitten alkoi harmonion edessä istuva neiti taas soittaa. Muutamat turvakodin nuorista äideistä olivat tuoneet lapsensa mukanaan, ja heidän ohuet äänensä kaikuivat muitten mukana veisaten:

"Kodissa taivaan sinisen On isä pienten lapsien."

John oli taistellut urhoollisesti, mutta nyt hänen mielenmalttinsa alkoi murtua. Kaikki muut olivat nousseet seisomaan; hän ei voinut nousta. Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja samalla häpeä. Epämääräisesti, puolitietoisesta melkein katuen hän rupesi miettimään asemaansa. Oikeastaan hän sittenkin lähti vartiopaikaltaan ja pakeni työmaaltaan. Tämä oli hänen oikea työalansa, hänen tosi toimintansa, ja jos hän siitä luopuisi, seuraisi häntä ikuinen katumus. Ja kumminkin hänen täytyi mennä, hänen täytyi jättää kaikki — sen hän vain ymmärsi ja tunsi.

Yhtäkkiä, ties miksi, hän muisti tapauksen, joka oli sattunut hänen lapsuudessaan. Hän kulki isänsä kanssa Duddonin hiekkarannikkoa pitkin. Pakovesi oli vienyt aallot kauas, kauas, mutta vuoksi oli alkanut ja syöksyi heitä kohti. He saattoivat jo kuulla vaahtoavat aallot takanaan. "Juokse, poika, juokse! Pidä kiinni kädestäni ja juokse!"

Sitten hän taas solui entisten ajatusten uomaan. "Mitä minä mietinkään?" kysyi hän itseltään, ja kun hän muisti mietteensä, ajatteli hän: "Minä pidän kiinni Taivaallisen Isäni kädestä ja jatkan matkaani pelotta." Toista värssyä laulettaessa hän koetti toipua, nousi seisomaan ja yhtyi lauluun. Jälestäpäin kerrottiin, että hänen syvä äänensä kaikui kaikkia ylinnä, mutta hän lauloi nopeasti eikä pysynyt tahdissa, vaan kiirehti yhä enemmän ja enemmän joka säkeeltä.

He olivat ennättäneet lähinnä viimeiseen värssyyn, kun John näki erään nuoren tytön tunkeutuvan väkijoukon läpi hänen luokseen, kirje kädessä. Tyttö hymyili, nähtävästi ylpeänä siitä, että hän sai palvella John Stormia. John oli panemaisillaan kirjeen pois, mutta hän sattui vilkaisemaan siihen, eikä voinutkaan laskea sitä kädestään. Siinä seisoi "Tärkeä", ja päällekirjoitus oli Gloryn käsialaa. Vaahtoavat aallot kohisivat taas hänen takanaan. Ne lähestyivät lähestymistään.

Paha aavistus hiipi häneen, hän aukaisi kirjeen ja luki sen. Sinä hetkenä hänen elämänsä särkyi pirstaleiksi. Sen tyhjyys, toivottomuus, turhuus, mielettömyys, maailma petollisine iloineen, rakkaus julmine, suloisine petoksineen — kaikki tuo vyöryi hänen ylitsensä kuin myrskyn ajama hyökyaalto. Totuus iski häneen siinä silmänräpäyksessä, ja hän ymmärsi vihdoinkin oman itsensä. Gloryn tähden hän oli uhrannut kaikki ja pettänyt oman itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kumminkin oli Glory luistanut häneltä pois ja jättänyt hänet ja solunut hänen käsistään. Vuoksi oli saavuttanut hänet ympäröiden häntä joka taholla, ja tyttöjen ja lasten äänet kohisivat kuin meren aallot hänen korvissaan.

Mutta mitä tämä on? Miksi he lakkasivat laulamasta? Äkkiä hän huomasi, että kaikki muut istuivat, hän yksin vain seisoi estraadin reunalla, Gloryn kirje kädessään.

"Hst! hst!" Syntyi odottava äänettömyys, ja hän koetti muistella, mitä hänen tuli tehdä. Jokainen silmä oli tähdätty häneen. Muutamat vieraista avasivat muistikirjansa valmistautuen kirjoittamaan. Sitten hän toipui ja ymmärsi, mitä hänen piti tehdä, koetti hallita ääntänsä ja alkoi puhua:

"Tytöt!" sanoi hän, mutta siihen hänen puheensa loppui ja hän saattoi tuskin hengittää. "Tytöt", aloitti hän uudestaan, mutta hänen voimakas äänensä vapisi niin ettei hän voinut jatkaa.

Yksi tytöistä alkoi nyyhkyttää. Sitten toinen ja taas toinen. Jälestäpäin kerrottiin, ettei kukaan voinut itkuun puhkeamatta katsoa hänen kalpeisiin kasvoihinsa, jotka olivat täynnä toivottomuutta ja ääretöntä surua ja katkeruutta. Mutta vihdoin hän toipui.

"Ystäväni, te tulitte tänä iltana toivottamaan minulle Jumalan siunausta pitkälle matkalle, ja minä tulin sanomaan teille hyvästi. Mutta korkeampi voima johtaa meidän tekojamme ja me tiedämme itse vähän tulevaisuudestamme ja kohtalostamme. Jumala käskee minua kertomaan teille, että spitaali-saarenani on oleva Lontoo ja että minun työni teidän keskuudessanne ei vielä ole lopussa."

Tämän sanottuaan hän seisoi vielä hetkisen ikäänkuin aikoen jatkaa, mutta hän ei virkkanut mitään. Hän puristi kirjettä sormissaan ja katsoi siihen. Toivoton ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän rupesi istumaan. Sitten tuli johtaja-isä hänen luokseen, istui hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja koetti lohduttaa häntä kuin pientä lasta.

Läsnäolijat koettivat laulaa, mutta hymni ei enää ottanut sujuakseen, sillä muutamat tytöistä itkivät, tuskin tietäen miksi, toiset kuiskailivat keskenään ja vieraat läksivät pois. Kaksi naista astui alas portaita.

"Minä tiesin varmaan, ettei hän lähtisi", sanoi toinen.

"Kuinka niin?" kysyi toinen.

"En voi sitä selittää sinulle. Minulla oli omat syyni luulooni."

Se oli Rosa Macquarrie. Kulkiessaan pitkin synkkää katua huomasi hän naisen, joka oli kuljeskellut rakennuksen ulkopuolella viimeisen puolentunnin ajan, nähtävästi väliin aikoen astua sisään ja taas seuraavassa silmänräpäyksessä mennen pois. Nainen veti nopeasti harson silmilleen Rosan lähestyessä, mutta tämä oli jo tuntenut hänet.

"Glory! Sinäkö siinä olet?"

Glory peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti.

"Mitä sinä täällä teet?"

"Älä kysy minulta, Rosa. Oi, minä olen hukassa! Jumala minulle antakoon anteeksi! Mitä minä olen tehnyt?"

"Lapsiraukkani!"

"Saata minut kotiin Rosa äläkä jätä minua tänä iltana — ei tänä iltana, Rosa."

Ja Rosa tarttui hänen käteensä ja talutti hänet takaisin Clements's Inn'ille.

Seuraavana aamuna ennen päivän koittoa oli Pyhän Getsemanen veljeskunta kokoontunut aamurukoukseen kirkkoonsa Bishopsgaten varrelle. Ainoastaan kuori oli valaistu, muu, osa kirkosta oli pimeänä; mutta aarniin ensi valo hiipi jo sisään itäisen ikkunan läpi koettaen taistella alttarin kynttiläin valoa ja kuorin kaasuliekkejä vastaan. John Storm seisoi alttarin portailla, ja johtaja-isä oli hänen vieressään. John oli puettu veljeskunnan kaapuun, ja kolmisolmuinen nuora oli sidottu hänen vyötäisilleen. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, kaupunki nukkui vielä, liikevirta ei vielä ollut herännyt sinä päivänä. Aamujumalanpalvelus oli lopussa, veljet olivat polvillaan, ja isä luki viimeisiä sanoja vihkimäluvusta.

"Amen! Amen!"

Kellon ääni kajahti, ovi paiskattiin kovasti kiinni ja urut alkoivat soittaa:

"Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias." 585

Veljet nousivat laulamaan, heidän äänensä täyttivät tuon kolkon paikan, ja urkujen värisevät sävelet kohosivat näkymättömään kattoon.

"Pyhä, pyhä, pyhä, armias ja voimakas, Pyhä Kolmiyhteys!"

Isän posket olivat kosteat, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hänen kasvoistaan loisti suuri ilo. John Storm seisoi pää kumarassa. Hän oli tehnyt köyhyyden, puhtauden ja kuuliaisuuden valan ja pyhittänyt elämänsä Jumalalle.