LIV.

Suoraa peliä.

Pamppailevin sydämin kuuli Muriel Nick'in lähenevän kevyin askelin, mutta hän ei kääntänyt päätään, vaikkakaan silmissä ei ollut kyyneliä. Hänet valtasi vastustamaton halu paeta jonnekin kauas, hyvin kauas, mutta ponnistaen tahdonvoimansa äärimmilleen istui hän hievahtamatta.

Notkeana ja joustavana europpalaisessa puvussaan, paljain päin ja hymyilevillä kasvoillaan kiihkeän odottava ilme saapui Nick hänen luokseen. Mutta kumartuessaan Murielin puoleen ja huomatessaan, miten kalpea tämä oli, katosi hymy heti.

Hän laski kätensä Murielin olalle.

"Muriel, mitä…" sanoi hän.

Pitemmälle ei hän ehtinyt. Muriel peitti samassa kasvonsa käsillään ja puhkesi itkuun.

Nick ei yrittänyt rauhottaa häntä. Ehkä hän piti parhaana, että tyttö saisi siten keventää mieltään. Mutta hänen kätensä kosketus rauhotti myrskyn Murielin sydämessä. Se antoi hänelle ihmeellistä lohdutusta.

Vihdoin tarttui hän molemmin käsin Nick'in käteen.

"Olen niin typerä, Nick", kuiskasi hän vapisevalla äänellä, "koettakaa olla kärsivällinen kanssani."

Nick'in käsi puristi hänen kättään niin lujasti, että hän huudahti tuskasta.

"Eikö minulla jo ole riittänyt kärsivällisyyttä liiankin kauan?" sanoi Nick. "Asiaan, olkaa hyvä!"

Muriel pudisti päätään. Hän ei vieläkään ollut varma Nick'in suhteen.

"Pelkäättekö?" kysyi tämä taasen.

"Niin, olen niin peloissani."

"Koettakaa katsoa minuun. Koettakaa oikein vakavasti", ehdotti Nick.

"En voi sitä tehdä."

"Koettakaahan edes."

Nick'in ääni kuului aivan hänen korvansa vierestä ja hän tunsi Nick'in henkäyksen poskellaan.

Muriel painoi päänsä vielä alemma ja nyyhki taasen hiljaa.

"Miksi pelkäätte?" kysyi Nick. "Olihan teillä rohkeutta lähettää minulle terveisenne. Ja pelastittehan te eilen illalla henkeni. Mikä teistä nyt tuntuu niin vaaralliselta?"

Siihen ei Muriel osannut vastata. Hän tunsi vain omituisen, pelon vapisuttavan ruumistaan. Rakkaus ja pelko taistelivat viime taisteluaan hänen sisimmässään. Hänen päänsä oli aivan sekaisin, hänestä tuntui, kuin olisi hän tulemaisillaan hulluksi. Mutta koko ajan puristi hän lujasti Nick'in jäntevää kättä. Se oli hänen tukensa, se piti yllä hänen rohkeuttaan hänen tunteittensa huojuessa sinne ja tänne.

"Mikä teitä pelottaa?" kysyi Nick taasen. "Miksi ette katso minuun? Eihän teillä ole mitään pelättävää."

Hän puhui lempeästi kuin lapselle, mutta sentään pelkäsi Muriel kohdata hänen tutkivaa katsettaan, vaikkakin sisäinen minänsä häntä siihen pakotti.

Nick odotti hetkisen. Sitten huoahti hän syvään ja suoristihe itseään.

"Te ette vielä tunne omaa sydäntänne", sanoi hän. "Ette tiedä, mitä tahdotte. Enkä minä voi teitä siinä suhteessa auttaa. On siis parasta, että menen."

Mutta Muriel puristi yhä lujemmin hänen kättään.

"Ei, Nick, niin ei ole", vastasi hän vavisten. "Tiedän kyllä, mitä tahdon. Tiedän sen varsin hyvin, mutta… mutta en voi selittää sitä sanoilla. En voi! En voi!"

"Siinäkö syy onkin?" sanoi Nick.

Hänen käytöksensä muuttui heti. Hän kumartui taasen Murielin puoleen. Ääni oli yhä leikillinen, mutta siinä oli samalla niin hellä sävy, että Muriel tuskin enää tunsi sitä samaksi.

"Älkää siis koettakokaan, rakas lapsi", jatkoi Nick. "Sanoja ei tällaisissa tapauksissa tarvita. Nehän on usein niin sisällyksettömiä. Minä ymmärrän teitä sanoittakin. Kuten tiedätte, on minun varsin helppo ymmärtää toisia."

Oliko minun siis vallan mahdotonta sanoa sitä? kysyi Muriel itseltään. Täytyihän löytyä jokin tapa sen tulkitsemiseen.

Mielenliikutus oli tukahuttaa hänet. Mutta sitten hän yht'äkkiä tunsi, että taistelu oli ohitse. Hänestä tuntui, kuin olisi hän huimaavasta korkeudesta heittäytynyt syvään veteen ja tuo hyppäys vallan huumasi hänet.

Nauraen vapisevaa naurua irrotti hän hieman lujaa otettaan, käänsi Nick'in kättä ja painoi kuumat huulensa siihen suudellen pitkään ja tulisesti. Hän oli vihdoin keksinyt tavan ilmaista Nick'ille tunteensa.

Nick säpsähti ja peräytyi läähättäen.

"Muriel!" huudahti hän murtuneella äänellä ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.

Kietoen kätensä Murielin vyötäisille, puristi hän häntä lujasti itseään vasten. Kumpikin oli hetkisen vaiti, mutta vihdoin rohkeni Muriel puhua Nickin painaessa päänsä hänen syliinsä.

"Nyt voin jo sanoa, mitä tahdon, Nick", sanoi hän, "teenkö sen?"

Nick ei vastannut. Hän tuskin hengittikään. Mutta Muriel ei enää pelännyt eikä epäröinytkään. Hänen silmänsä olivat auenneet ja hänen kielensä siteet olivat kirvonneet. Sanat tulivat kuin itsestään.

"Tahdon, että menemme naimisiin… oikein pian", sanoi hän. "Ja sitten tahdon vielä, että viet minut Neapeliin, kuten kerran, kauan aikaa sitten aioit tehdä. Ja me olemme vallan yksin vuorilla, vain me molemmat… kuten silloinkin, muistatko? Tahdotko tehdä sen, Nick? Sano, tahdotko?"

Mutta Nick oli yhä vaiti. Hänen näytti olevan mahdoton puhua. Hänen päänsä lepäsi liikahtamatta Murielin sylissä ja käsi oli yhä hänen vyötäisillään. Muriel odotti hiljaa hänen vastaustaan.

Vihdoin hengähti Nick niin syvään, kuin olisi rinta ollut halkeamaisillaan ja kohotti päätään.

"Jumalani", sanoi hän, "voiko tämä olla totta?"

Hänen äänessään oli vieras sointu. Hänen tuntui olevan sangen vaikea puhua. Mutta kun lumous oli ohitse, onnistui hän muutaman silmänräpäyksen perästä jatkamaan:

"Oletko sinä aivan varma siitä, että tahdot tulla vaimokseni, ettet jo huomenna kauhistu sellaista ajatustakin? Etkö siis enää pelkää minua? Tahdotko tosiaan, että otan sanasi vakavalta kannalta?"

"Jos vain tahdot, Nick", vastasi Muriel nöyrästi.

"Josko minä tahdon!" huudahti Nick intohimoisesti. "Muista, Muriel, että nyt antaudut peruuttamattomasti minun valtaani. Sinä et enää milloinkaan pääse minusta eroon. Vaikka inhoisit minua koko sielustasi, niin en enää päästä sinua. Ymmärrätkö sen? Jos nyt tulet omakseni, kestää se liitto ajassa ja ijankaikkisuudessa."

Hän puhui kiihkeästi ja lopetettuaan vetäytyi hän edemmä, kuin ei olisi oikein uskaltanut luottaa itseensä.

Mutta Murielia ei enää mikään pelottanut. Hän oli jo taistellut viime taistelunsa itsensä kanssa. Ojentaen molemmat kätensä Nickille, sanoi hän:

"Ota minut siis, Nick!"

Nick tarttui hänen käsiinsä ensin toiseen ja sitten toiseen ja laski ne olalleen.

"Katsohan nyt minuun."

Muriel viivytteli.

"Katso minuun, Muriel", pyysi hän taasen.

Kun ei Muriel nytkään kääntänyt katsettaan hänen puoleensa, nosti Nick hiljaa häntä leuasta ja pakotti hänen katsomaan eteensä.

Muriel taipui vihdoin. Ensi kerran katsoi hän Nickiä suoraan silmiin ja hän hämmästyi nähdessään, miten suuret ja ilmehikkäät Nickin vedensiniset silmät olivat. Mutta samassa räpäytteli Nick taasen silmiään entiseen rauhattomaan tapaansa ja hän veti kätensä pois Murielin vyötäisiltä.

"Niin", sanoi hän. "Nyt tämä on suoraa peliä. Ja jos sinä tosiaankin tahdot minut omaksesi tällaisena kuin olen — tässä ei juuri ole kehumisen varaa — niin ota minut. Olen sinun."

Ääni takertui hänen kurkkuunsa. Muriel luuli hänen purskahtavan nauruun, mutta samassa silmänräpäyksessä sulki Nick hänet syliinsä ja puristi häntä kiihkeästi rintaansa vasten. Nickin silmät näyttivät salamoivan puoleksi sulettujen silmäluomien alla, hän puristi Murielia yhä lujemmin. Nyyhkien kietoi Muriel kätensä hänen kaulaansa ja painoi kiihkeän suutelon Nickin huulille.