X.

Muuan kosinta.

Nick astui sisään niin huolettoman ja luonnollisen näköisenä, kuin olisivat he vasta eilen eronneet ja tervehti Murielia sydämellisesti. Tarttuessaan Murielin käteen huomasi tämä Nick'in puoleksi suljettujen, värähtelevien silmien katsovan häneen omituisen pitkin ja tarkkaavin katsein.

"En tahdo rasittaa teitä kysymyksilläni, koska näen, että voitte jo paremmin", sanoi hän. "Oliko teidän vaikea saada lady Bassetin suostumusta minun pääsyyni luoksenne?"

Muriel jäykkeni kuullessaan tämän kysymyksen. Hänen mielenkuohunsa alkoi tyyntyä ja hän tunsi kuin hieman pettyneensä, sillä hän oli jo miltei unohtanut, miten omituinen Nick saattoi olla.

"En pyytänytkään hänen suostumustaan", sanoi Muriel kylmästi. "Sanoin hänelle vain, että aioin ottaa teidät vastaan sanoakseni…"

"Sanoaksenne…?" kysyi Nick näyttäen iloiselta.

Tyttö tunsi harmikseen punastuvansa. Tehden väsyneen liikkeen hän istuutui. Hän oli aikonut pitää Nick'ille pienen ystävällisen puheen ja kiittää häntä siitä huolenpidostaan, mutta kuinka olikaan, sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitäpaitsi ei Nick näyttänyt odottaneenkaan mitään kiittelemisiä.

Hän istahti tytön viereen sohvalle.

"Puhelkaamme nyt hieman", sanoi hän. "Tehän olette jo aivan parantunut, eikö totta?"

Muriel katsahti häneen vastatessaan:

"Kyllä. Olen vielä vain niin väsynyt."

Vaikkei Nick häneen katsonutkaan, tuntui Murielista kuitenkin siltä, kuin olisi Nick yhä häntä tarkastanut.

Ottaen tytön käden omaansa sanoi hän äänellä, joka tuntui väreilevän pidätettyä iloa:

"Olen niin iloinen kuullessani teidän jo parantuneen. Minun on nyt paljon helpompi sanoa sanottavani. Tulin tänne kysyäkseni, miten pian olette valmis menemään naimisiin kanssani. Tänäänkö jo tai huomenna? Ehkä ensi viikolla? En tahtoisi teitä kiirehtiä, mutta minun mielestäni ei meillä ole mitään pitkityksen syytäkään. Ja minä puolestani vihaan odotusta. Vai miten te ajattelette?"

Muriel katseli häntä kummastuneena. Kasvot kävivät tummanpunaisiksi.

"Minäkö naimisiin teidän kanssanne?" änkytti hän hämillään. "Minkätähden? Miten se ajatus johtui mieleenne?"

"Sanon sen teille", vastasi Nick järkähtämättömän tyynesti. "Näin unta, että minulla oli ystävä, joka oli niin yksinäinen ja surullinen ja joka tarvitsi jonkun, joka häntä hoivaisi. Silloin muistin, että hän kuuluikin minulle, että hänen isänsä oli uskonut hänet minun huostaani ja antanut minulle luvan pitää huolta hänestä. Tämä valoi minuun rohkeutta, niin että uskalsin tunkeutua hänen luokseen, vaikka hän vielä olikin syvästi suruissaan. Enkä minä rasittanut häntä pitkillä esipuheilla. Niitähän ei tarvita meidän välillämme, Muriel. Tahdotteko nyt punnita asiaa? Uskokaa minua, se sen kyllä ansaitsee."

Hän piti tyttöä lujasti kädestä puhuessaan ja hänen kulmakarvansa kohosivat ja laskeutuivat lakkaamatta. Murielin mielestä näyttivät hänen silmänsä tulenliekiltä ja hänen ehdotuksensa enemmän hämmästytti kuin pelotti häntä. Nick'in rauhallinen ääni vaikutti sen, ettei häntä pelottanut, mutta hän oli liian kummastunut vastatakseen.

"Sanokaa minulle, mitä tuumitte siitä", sanoi Nick hiljaa. "Tämä ei ole mikään äkillinen päähänpisto minun puoleltani, sitä ette saa luulla. Isänne tiesi minun tunteeni. Siksi hän uskoikin teidät minun huostaani ja siksi luotti hän minuun. Minulla on hänen suostumuksensa."

Muriel ei enää katsonut häneen. Uudelleen eli hän muistossaan hetken, jolloin isä puhui hänelle Nick Ratcliffesta. Hän oli kuulevinaan isänsä kysymyksen, muisti oman vastauksensa sekä sen, mitä isä sitten sanoi.

Sitten tuntui hänestä kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Hän tunsi jälleen vastenmielisyytensä heräävän tuota miestä kohtaan ja oli jälleen näkevinänsä tuon näyn, joka oli riistänyt häneltä niin monen yön unen. Hänen silmiinsä kuvastui taasen tuo kuolettava taistelu ja vihollis-raukka, joka kiemurteli kuolonkamppailussa armottomien käsien häntä kuristaessa.

Hän peitti silmänsä päästäkseen näkemästä tuota hirvittävää näytelmää.

"Oi, en tiedä, voinko suostua", valitti hän. "En tiedä voinko."

Nick ei liikahtanut. Ja kuitenkin tuntui Murielista kuin hänestä olisi virrannut sähkövirta. Muriel taisteli tuota vaikutusta vastaan, mutta ei jaksanut sitä voittaa.

"Siinä ei ole mitään pelottavaa", sanoi Nick lohduttaen, "En pyydä muuta kuin saada ottaa teidät huostaani. Lupaan olla teille oikein hyvä, jos minut otatte vastaan, Muriel."

Nick'in viime sanoissa oli jotakin, joka tunkeusi tytön sydämeen hänen tahtomattaan.

Mutta hän epäröi sentään. Voisiko hän, uskaltaisiko hän ottaa tuota askelta? Eiköhän taasen tulisi sellaisiakin hetkiä, jolloin hän inhoten työntäisi luotaan tuon miehen, joka tarjosi hänelle turvapaikan, vaikkakin hän nyt yksinäisyydessään tunsikin halua suostumaan hänen tarjoumukseensa?

Mutta toiselta puolen oli Nick jo osottanut hänelle että taisi olla hyvä ja lempeä. Murielin sydämessä tulvahti äkkiä kiitollisuuden tunne ja pieni kipinä syttyi palamaan. Ilkeän unen tavoin häipyi hänen pelkonsa.

"Minusta on aivan yhdentekevää, mitä nyt teen", sanoi hän väsyneellä äänellä. "Menen avioliittoon kanssanne, jos tahdotte ja jos olette varma siitä, että ette sitä koskaan kadu."

"Oikein tehty", sanoi Nick hyväksyvästi. "Minä puolestani en enää epäröi. Olen jo kauan tietänyt, mitä tahdon."

Hän hymyili veitikkamaisesti, eikä Muriel aavistanut, hänen todellisia tunteitaan.

Laskien vapisevan kätensä hänen polvelleen sanoi Muriel yrittäen hymyillä:

"Teidän täytyy olla sangen kärsivällinen minun suhteeni. Muistakaa, että olette minun ainoa ystäväni koko maailmassa."

Nick tarttui uudelleen hänen käteensä ja puristi sitä omassaan.

"Rakkaani", sanoi hän lempeästi, "en milloinkaan sanojasi unohda."