XXXIII.

Sairasvuoteella.

Muriel vaipui puolipyörryksissä läheiselle tuolille ja herättyään jälleen tietoisuuteen kuuli hän akkunaan koputettavan. Hän oli paennut huoneen perimmäiseen sopukkaan, mutta sieltäkin näki hän selvästi nuo vihaamansa kasvot salamoiden välähdellessä.

Sydän kurkussa koetti hän taistella kauhuaan vastaan. Kun magneettisen voiman vaikutuksesta nousi hän vihdoin ylös ja läheni hitaasti ja vastenmielisesti akkunaa, jonka takaa nuo kasvot näkyivät. Koputus lakkasi ja Nick Ratcliffe, sillä hän se oli, puhui jotakin lasin takaa. Muriel ei kuullut sanoja, kalpeana ja pelosta vapisten avasi hän akkunahakasen. Nick vetäsi akkunan auki ja hyppäsi sisälle avopäin ja kauttaaltaan läpimärkänä.

Muriel vetäytyi taapäin, mutta Nick tuskin katsoikaan häneen. Sulettuaan akkunan kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi ystävällisyyden ja ivan sekaisella äänellä:

"Olipa tämä tosiaan aika hupsua!"

Nuo sanat eivät juuri kuulostaneet kehoittavilta, mutta kuitenkin karkoittivat ne Murielin pelon kokonaan. Häntä oikein nolotti äskeinen pelkuruutensa.

"En päässyt sisälle toista tietä", selitti Nick. "Kolkutin voimani perästä porttia, mutta kukaan ei avannut. Olga on sairas. Hän huutaa yhtämittaa teitä. Uskallatteko lähteä kanssani?"

"Nyt hetikö?" änkytti Muriel. "Kahdenko teidän kansanne?"

Nick loi häneen omituisen katseen puoliksi sulettujen silmäluomiensa alta ja vastasi katkerasti.

"Niin, aivan yksin minun kanssani myrskyilmalla. Pelkäättekö? Minä pidän kätestänne kiinni. Olemmehan ennenkin kulkeneet sillä tavoin."

Pilkkasiko Nick häntä? Sitä ei Muriel tiennyt, hän tiesi vain, ettei Nick tahtonut poistua yksin.

"Mikä Olgaa vaivaa?" kysyi hän.

"En tiedä. Ehkä auringonpistos. Olimme autolla ajelemassa juuri pahimmassa helteessä ja palatessamme sai hän päänsäryn. Hänellä on nyt kova kuume. Lähetin auton noutamaan Jimmin sijaislääkäriä."

Samassa räjähti ukkonen ankarasti, mutta ennenkuin jyrinä vielä oli tauonnut, oli Muriel jo oven luona ja viitaten Nick'ia odottamaan poistui hän huoneesta.

Nick kulki hermostuneesti edes takaisin huoneessa odotellen häntä. Aika tuntui odottavasta hirveän pitkältä.

Oltuaan poissa korkeintaan viisi minuuttia palasi Muriel. Hänen kasvoissaan ei enää näkynyt pelon jälkeäkään. Ylleen oli hän pukenut pitkän sadenutun ja toinen samallainen riippui hänen käsivarrellaan.

"Tämä on Daisyn", sanoi hän ojentaen nutun Nick'ille. "Teidän täytyy panna se yllenne. Olitte tosiaan ajattelematon lähtiessänne tuollaiseen myrskyyn ilman päällysvaatteitta."

Muriel auttoi nutun Nick'in ylle ja tämä kiitti häntä hiljaa naurahtaen.

Astuessaan ulos portista saavutti heidät ankara tuulenpuuska, joka oli vähällä kaataa Murielin. Vaistomaisesti ojensi hän kätensä kuin turvaa etsien ja heti tarttui Nick lujasti siihen. Hiljaa veti hän tytön käden kainaloonsa ja vastaväitteittä antoi Muriel sen tapahtua.

Myrsky alkoi vähitellen tyyntyä heidän lähetessään Redlandia, mutta sade valui yhä virtanaan. Salamoiden lomassa oli pilkkosen pimeää, mutta Nick tunsi tarkoin tien. Hän asteli kevyin ja varmoin askelin ja jälkeenpäin ihmetteli Muriel usein, miten täysin turvallisena hän tuona iltana luotti Nick'in johtoon.

Saapuessaan Redlandin portille, josta näkyivät valaistut akkunat, sanoi Nick käskevästi:

"Ensi työksenne teidän täytyy mennä kuivaamaan vaatteitanne. Käskin palvelijoiden panemaan tulen takkaan jossakin huoneessa. Ja sitten juotte hiukan kahvia, eikö niin?"

"Kyllä kernaasti, jos tekin teette samoin", vastasi Muriel odottamattoman rohkeasti.

"Minun täytyy mennä suoraan Olgan luo", vastasi Nick. "Sen lupasin hänelle lähtiessäni."

"Ettehän ainakaan mene noissa märissä vaatteissanne", huudahti Muriel. "Ei, sitä ette saa tehdä. Minä en ole niin läpimärkä kuin te. Antakaa minun mennä ensin Olgan luo. Voittehan lähettää minulle kahvia sinne. Mutta lupaattehan heti mennä muuttamaan vaatteita!"

Hän puhui sangen vakuuttavasti ja Nick oli epäröivän näköinen. Sitten sanoi hän äänellä, jonka merkitystä Muriel ei voinut ymmärtää:

"Ei suinkaan tarkotuksenne liene, etten minä saisi lainkaan tulla Olgan luo?"

Tyttö katsahti häneen kummastuneena.

"Miten voitte sellaista ajatellakaan?"

"Hyvä on", vastasi Nick kevyeen huoahtaen. "Teen siis, kuten käskette."

Eteisessä riisui hän Murielin yltä sadenutun ja astui sitten hänen edellään ylös rappusia pysähtyen vasta Olgan ovelle.

"Tässä se on. Sanokaa hänelle, että tulen heti."

Muriel avasi hiljaa oven ja astui sisälle.

"Muriel", sanoi Olga hiljaa ja rasittuneesti. "Oi, miten olen iloinen että tulit. Missä Nick viipyy?"

"Hän tulee pian, pieni ystäväni", vastasi Muriel hyväillen tyttösen käsiä.

Olga makasi sangen epämukavassa asennossa, hiukset valuivat silmille ja kädet olivat polttavankuumat.

"Olen niin, niin sairas", valitti hän.

"Mihin sinua koskee?"

"Koko ruumiiseeni. Päässä ja kaulassa tuntuu niin kipeältä. Pahin on kaula. Toisinaan koskee niin kovin, että tahtoisin huutaa."

Muriel kohenteli tyynyjä, silitti hiukset pois tyttösen otsalta ja istuutui sängyn viereen toivoen, että sairas voisi hetkiseksi nukahtaa.

Samassa tuli Nick sisälle ja Olga kuuli heti hänen askeleensa, vaikka hän koetti liikkua mahdollisimman hiljaa ja varovasti.

"Nick! Nick! Tule tänne. Tuntuu kuin kuolisin. Nick, älä anna minun kuolla!"

Nick viittasi Murielia pysymään paikallaan ja polvistui itse sängyn viereen. Hiljaa asetti hän kätensä sairaan tyttösen kaulalle.

"Pysy vain uljaana, pieni lemmikkini", kuiskasi hän hellästi. "Pian saapuu lääkärikin ja sitten toimitamme sinulle heti jotakin, joka lieventää tuskiasi."

Rauhoittuneena nojasi Olga polttavan päänsä Nick'in olkaa vasten ja pian nukahti hän herkkään uneen.

Nick ei hievahtanut paikaltaan ja Muriel istui hiljaa häntä katsellen. Hänen koko olennossaan ilmeni tällä hetkellä jotakin äärettömän hellää ja lempeää, ja se herätti Murielissa muistoja, jotka hän jo miltei oli unohtanut. Ellei hän olisi nähnyt Nick'iä, ennenkuin vasta nyt, olisi hän varmaankin pitänyt hänestä.

Nick näytti kokonaan unohtaneen Murielin läsnäolon. Hänen kalpeat huulensa vavahtelivat toisinaan omituisesti ja kasvojen ilme oli rauhaton. Muriel muisti usein nähneensä hänen huuliensa vavahtelevan, mutta hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt, että se ilmaisi hänen sisäistä rauhattomuuttaan.

Äkkiä käänsi hän päätään, kuin tuntien itsessään tytön tutkivan katseen, ja katsoi Murielia suoraan silmiin. Tämä katse kesti vain sekunnin, sitten kääntyi hän jälleen pois. Mutta tytöstä tuntui tuo katse niin omituiselta; ensi kerran oli hän siinä huomaavinaan kiihkeän vastalauseen sitä tapaa vastaan, jolla hän aina oli Nick'iä tuominnut. Kuin salaman välähtäessä näki hän ilveilijän valhenaamarin takaa lämpimän ihmissydämen.

Ja taasen valtasi hänet tuo ihmeellinen tunne, kuin olisi hänen oman sydämensä syvyydessä uinunut jotakin naisellisen lämmintä, joka pyrki sieltä päivänvaloon, joka tahtoi tunkeutua esille ja muodostua selväksi ja varmaksi…

Tämä tunne sai hänet vapisemaan sydänjuuria myöten. Oliko mahdollista, että hän oli Nick'ia väärin tuominnut? Oliko hän siis kokonaan erehtynyt tuon miehen suhteen? Ja oliko tämä kaikki hänen oma vikansa? Voisiko tosiaan olla niin onnetonta, niin sanomattoman surullista?

Nick'in ääni herätti hänet unelmistaan. Laskien Olgan pään hiljaa tyynylle, sanoi hän:

"Kuulen lääkärin tulevan. Jäättekö tänne siksiaikaa, kun minä menen häntä vastaan?"

"Tule pian takasin, Nick", kuiskasi Olga.

"Kyllä, tulen heti, sen lupaan."

Hän hyväili hiljaa tyttösen poskea; Olga tarttui hänen käteensä ja painoi siihen polttavat huulensa. Muriel huomasi Nick'in kasvojen värähtelevän hänen kääntyessään pois.