XXXXVII.

Eräs kutsu.

Kilparadalla oli polttavan kuuma, miltei sietämätön helle, ajatteli nuori tyttö, joka istui lady Bassetin hienoissa ajopeleissä kylmän katkera ilme kauniilla kasvoillaan katsellen ihmisvilinää.

Hän kärsi kovin kuumuudesta, joka tällä kertaa olikin tavallista suurempi Ghawalkhand'issa, jossa sir Reginald perheineen virkatehtäviensä vuoksi — hänet oli nimittäin määrätty nuoren rajah'in neuvonantajaksi — tänä vuonna oleskeli. Lady Basset oli kovin pahoillaan siitä, etteivät he päässeet Simlaan, mutta Muriel Roscoe ei olisi enää milloinkaan sinne tahtonutkaan.

Hänen elämänsä oli nyt niin tyhjää ja ilotonta. Huvit eivät lainkaan häntä viihdyttäneet. Mutta kukaan ei aavistanut, miten yksinäiseksi hän tunsi itsensä. Ei kenkään tiennyt, että hänen sydämensä oli kuoleman sairas, joskin hän oli aina niin tyynen ja levollisen näköinen. Ei sitä tiennyt Bobby Fraserkaan, jolla ylipäänsä oli sangen tarkka huomiokyky. Hän kävi usein Murielin luona, mutta ei suinkaan siksi, että tyttö olisi ollut vilkas ja iloinen. Bobby Fraser oli erittäin reipas nuori mies ja kaikkien suosikki seuraelämässä.

Hän oli juuri tuonut Murielille teetä ja istui nyt jutellen hänen kanssaan. Lady Basset oli hetkiseksi poistunut.

Bobby Fraser kysyi, oliko Muriel lyönyt tennistä. Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Bobby kertoi pelanneensa ja hävinneensä oikein perinpohjin.

"Kuka olisikaan voinut uskoa sivullisen vievän palkinnon? Mieleeni johtuu eräs mies, jonka seurassa ennen usein oleskelin, Nick — en enää muista hänen sukunimeään — ja joka otti osaa erääseen kilpa-ajoon Shapurassa. Kerrottiin, että hän oli lyönyt vetoa voittavansa ensi palkinnon. Aivan viime hetkessä saapui hän kilpakentälle ratsastaen laihalla ja vieläpä ontuvalla hevoskaakillaan, mutta kuitenkin sai hän 'Suuren Mogulin-maljan'. Se oli tosiaan aivan satumaista. Ratsastaja oli notkea kuin apina ja hevonen kiiti kuin vihuri. Kaikki ihmiset sanoivat, että tässä menossa oli jotakin noitakonstia, magnetismia, taikuutta tai jotakin muuta sen tapaista. Ja minäkin miltei uskon sen. Tuo samainen Nick oli omituinen olento. Onpa naurettavaa, etten saata muistaa hänen sukunimeään. Matkustin tänne Intiaan samassa toivossa kuin hänkin."

Bobby Fraserilla riitti juttuja aivan loppumattomiin, vaikkakaan hän ei koskaan kertonut yhtä asiaa kahdesti samalle kuulijalle.

Hän tarjoutui tuomaan Murielille lisää teetä, mutta tämä ei enää huolinut. Hän halusi vain kuulla enemmän tuosta omituisesta "Suuren Mogulin-maljan" voittajasta.

Bobby teki parhaansa tyydyttääkseen hänen uteliaisuuttaan.

"Hän oli noin keskikokoinen, ehkä hieman pienempi ja ruma kuin apina. Hänen kasvonsa olivat sangen kurttuiset ja silmät kiilsivät kuin kinematografi. — Mutta rohkea ja uljas hän oli. Luulin hänellä olevan erinomaiset ylenemismahdollisuudet, mutta parina viime vuotena hän on kadonnut aivan jäljettömiin. Muistan erään pienen tapahtuman yhteiseltä laivamatkaltamme. Salongissa pelattiin korttia ja hän seisoi vieressä katselemassa. Eräs nainen pelasi väärin ja Nick huomasi sen. Tosiaan ikävä tilanne! Mutta hän tiesi heti mitä tehdä. Hän raapasi yksinkertaisesti tulen savukkeeseensa ja sytytti samalla tuon naisen hameen."

Muriel kuunteli kertomusta niin jännitettynä, että häneltä aivan huomaamattaan pääsi kauhun huudahdus.

"Niin, eikö se ollutkin hiukan liiaksi uskallettu?" sanoi Bobby. "Me luulimme ensin sen johtuneen huolimattomuudesta. Sain vasta jälkeenpäin tietää, että hän teki sen tahallaan, mutta itse hän ei sitä minulle kertonut. Pelipöytä kaatui, hame oli ilmitulessa, naiset saivat hysteerisiä kohtauksia, mutta tulen sytyttäjä sammutti lieskan paljailla käsillään. Hän pyysi monin kerroin anteeksi ja hänen kätensä paloivat verille. Kyseessä oleva nainen ei vahingoittunut lainkaan, paitsi hänen hermonsa ja mielentilansa joutuivat kiihdyksiin. Loppumatkalla hän ei ollut huomaavinaankaan Nick'ia, mutta enpä luule Nick'in sitä suurestikaan surren. Häneen ei mikään sanottavasti vaikuttanut. Hän… Anteeksi, mrs Philpot viittoo minulle tuolla. Minun täytynee kai mennä hänen luokseen. Hyvästi hetkiseksi."

Bobby kiiruhti pois jättäen Murielin syviin ajatuksiin, kunnes lady Basset herätti hänet unelmistaan.

"Vai niin, olet jo saanut teetä. Sepä hyvä, lapsi kultaseni. Luulin nähneeni Bobby Fraserin äsken luonasi. Hän on niin äärettömän herttainen sinua kohtaan."

Lady Basset piti viisaimpana olla ilmaisematta, että hän tiesi Murielin ja Grangen kihlauksen purkautuneen ennen Grangen odottamatonta kuolemaa. Hänen hartain toivonsa oli nyt naittaa "tuo rakas lapsi" niin pian kuin mahdollista ja sitä hän ei koettanutkaan salata. Viime aikana oli hän alkanut toivoa, että Bobby Fraser kosisi Murielia.

Siksipä olikin hän nykyisin sangen ystävällinen hoidokkiaan kohtaan, jota hyvyyttä tämä ei kuitenkaan ymmärtänyt oikein arvostella.

Muriel oli iloinen kun kotiinlähdön aika tuli, sillä hän halusi kernaasti olla yksin. Bobbyn kertomus oli niin omituisella tavalla järkyttänyt hänen mieltään. Hän oli viime aikoina tuntenut olevansa aivan erotettu menneisyydestään. Nick'in nimeä ei enää kenkään maininnut hänen läsnäollessaan. Olgakaan ei kirjeissään puhunut hänestä. Nick oli jäljettömiin kadonnut. Mutta nyt oli Bobbyn eloisa kuvaus taasen loihtinut Nick'in hänen eteensä aivan ilmielävänä. Tuntikausia olisi Muriel väsymättä voinut kuunnella Bobbyn kertovan hänestä. Kuullessaan vain hänen nimensä oli veri syöksähtänyt Murielin poskille.

Lady Basset ei häirinnyt Murielia näissä unelmissaan, joiden hän luuli johtuvan aivan toisista syistä, mutta kun Muriel kurottautui vaunusta heittääkseen pari kolikkoa vanhalle kerjäläiselle, joka istui residensitalon muurien luona, ei hän voinut pidättyä lausumasta paheksumistaan.

"Etkö voisi olla rovoillasi yllyttämättä noita ihmisiä. Ne ovat niin epävarmoja ja nykyisinä rauhattomina aikoina säikähdän heti, kun vain näenkin tuollaisen olennon."

Muriel pyysi anteeksi ja päätti itsekseen tästä lähin jakavansa almujaan vain lady Bassetin poissaollessa.

Kotia tultuaan hän näki pöydällään kirjeen. Kirje oli Will Musgravelta ja kuului:

"Parahin miss Roscoe!

Monasti epäröityäni olen vihdoin päättänyt kirjottaa teille ja pyytää teiltä erästä suurta palvelusta. Kuten ehkä tiedätte, tuli vaimoni tänne luokseni muutama kuukausi sitten. Hän on yhä terveydeltään heikonpuoleinen ja haluaisi hartaasti tavata teitä. Luulen hänellä olevan jotakin sanottavaa juuri teille. Ja minä uskon, että hän helpommin kestäisi nekin kivut, joiden lävitse hänen nyt piakkoin on käytävä, jos hän saisi keventää sydäntään. Tiedän kyllä olevan paljon vaaditun, kun pyydän teitä tulemaan näin pitkän matkan taakse tällaisena vuoden aikana, mutta jos hyväntahtoisesti suostutte pyyntööni, tulen teitä vastaan jollekin asemalle ja saatan teidät tasangon poikitse. Olisin teille suuresti kiitollinen, jos heti sähköttäisitte vastineen.

Olen kirjottanut tämän Daisyn tietämättä, sillä näyttää siltä, kuin hän katsoisi kadottaneensa oikeuden pitää teitä ystävänään.

Teidän Will Musgrave."

Muriel sähkötti heti:

"Matkustan huomenna."