XXXXIII.

Haaksirikko seurauksineen.

"Luulen kuulleeni yöllä hätäammuntaa", sanoi mrs Ratcliffe seuraavana päivänä aamiaispöydässä.

"Se ei minua lainkaan kummastuttaisi", sanoi tohtori Jim. "Viimeöisessä myrskyssä tapahtui varmaankin jollekin onnettomuus. Nyt näyttää ilma jo tyyntyvän. Tuletteko ulos?" kysyi hän kääntyen Murieliin. "Lähden hetkisen perästä sairaskäynnilleni."

Muriel suostui mielihyvin. Hän oli mielellään tohtori Jimmin seurassa ja jo parin päivän perästä hän aikoi matkustaa mrs Langdalen luo. Sen hän oli päättänyt tehdä saatuaan Daisyn kirjeen ja ymmärrettyään, että Daisy syystä tai toisesta oli kyllästynyt hänen seuraansa.

Tohtori Jimmin kanssa hän ei enää puhunut suruistaan ja huolistaan. Hän oli vain kertonut kihlauksensa purkautuneen.

Istuessaan tohtorin vastaanottohuoneessa autoa odotellen hän kuuli äkkiä kavion kapsetta ja katsahtaessaan ulos akkunasta huomasi ratsastajan ajavan täyttä laukkaa taloa kohti. Ratsastaja hyppäsi kiireesti alas ratsultaan ja soitti kiivaasti ovikelloa. Tohtori Jim meni avaamaan ja Muriel kuuli Nick'in äänen:

"Olipa onni, ettet vielä ehtinyt lähteä. Joudu nyt kanssani. Grange hukkui aamulla ja… ja luulen, että tämä vie Daisyltä hengen. Tule Jumalan nimessä pian."

Muriel seisoi jäykkänä kuin olisi saanut halvauksen.

"Tule sisälle", kuuli hän tohtorin sanovan. "Sinun täytyy juoda jotakin. Olen aivan heti valmis lähtemään."

Samassa astuivat he kumpikin huoneeseen, jossa Muriel oli. Nick horjui ja tarttui tohtorin käsivarteen. Silloin hän huomasi Murielin. Tohtori rypisti kulmakarvojaan ja asetti Nick'in tuolille.

Ponnistaen äärimmilleen tahdonvoimaansa sai Muriel liikuntakykynsä takaisin ja astui suoraan Nick'in luo.

"Sanoitteko, että Blake on kuollut?" kuiskasi hän.

Nick huomasi parhaaksi ilmottaa hänelle totuuden.

"Niin", sanoi hän. "Grange meni aamulla muutamien kalastajien kanssa pelastamaan erään haaksirikkoutuneen laivan miehistöä. He pääsivätkin laivalle, mutta sen miehistö olikin suurempi kun mitä kalastaja-alukseen mahtui ja silloin Grange hyppäsi mereen luovuttaakseen paikkansa toiselle. Hän luuli voivansa pitää kiinni nuorasta, joka oli kiinnitetty kalastaja-alukseen, ja siten päästä rantaan, mutta myrsky olikin liian ankara, nuora katkesi. Kaksi tuntia sitten ajautui hän rantaan. Hän oli ollut vedessä jo kello kolmesta alkaen aamulla ja oli mahdotonta häntä saada enää henkiin. Se oli jo liian myöhäistä."

Nick vaikeni ja tyhjensi lasin, jonka tohtori Jim oli asettanut hänen viereensä.

Muriel seisoi yhä paikallaan ja katseli häntä. Tuon tuostakin huomasi hän Nick'in vapisevan kuin vilusta.

Tohtori laittautui lähtökuntoon ja hänen poistuttuaan hetkeksi huoneesta, sanoi Nick:

"Älkää antako sen vaikuttaa itseenne noin valtavasti. Hän kuoli kuin mies."

"Miksi annoitte te hänen lähteä?" huudahti Muriel kiihkeästi. "Eikö olisi ollut toisia menijöitä hänen sijastaan? Tehän olitte siellä. Miksi ette pidättänyt häntä?"

"Näytte pitävän minua kaikkivaltiaana", vastasi Nick miltei hymyillen.

Muriel katsoi häneen uhmaten.

"Teidän tahtonnehan aina pääsee voitolle", sanoi hän katkeroituneella äänellä. "Kiellättekö olevanne juuri se henkilö, joka pakotti Blaken kirjottamaan tuon kirjeen?"

Nick ei kysynyt, mitä hän tarkotti.

"En", vastasi hän niin vilpittömästi, että Muriel aivan hämmästyi, "sitä en kiellä. Kuten tiedätte, en ole koskaan hyväksynyt kihlaustanne."

Hänen suoruutensa sai Murielin pois suunniltaan. Hänen silmänsä salamoivat.

"Te saitte hänen peruuttamaan kihlauksensa", sanoi hän, "mutta te ette voinut estää häntä heittäytymästä varmaan kuolemaan."

Nick vastasi tyynesti ja, kuten Murielista tuntui, sydämettömän kylmästi:

"Ei ollut minun asiani pidättää häntä urotyöstään. Hän oli ainoa, joka saattoi ottaa johdon käsiinsä. Ellei hän olisi sitä tehnyt, eivät kalastajatkaan olisi lähteneet."

"Oliko teidän joukossanne siis ainoastaan yksi mies?" kysyi Muriel halveksuen.

"Oli", vastasi Nick syvään kumartaen. "Muut olivat kuin pelästyneitä lampaita lukuunottamatta erästä, joka oli — raajarikko."

Muriel tunsi sydämensä puristuvan kokoon tuskasta. Tuntui aivan kuin olisi joku lyönyt häntä vasten kasvoja. Ja tuo tunne yllytti häntä yhä julmemmaksi.

"Te tiesitte, ettei hän enää palaisi", sanoi hän raivosta vapisevalla äänellä. "Teidän tarkotuksenne ei ollutkaan, että hän palaisi."

Nick'in silmät näyttivät ikäänkuin suurenevan ja Muriel luuli jo iskun osuneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen silmissään sellaista ilmettä ja vaistomaisesti vältti hän tuota katsetta kuin välkkyvää salamaa.

Mutta kun Nick vastasi, ei Muriel enää uskonut loukanneensa häntä.

"Vai niin, niinkö luulette!" kysyi hän hymähtäen. "Olipa se sangen ystävällinen ajatus. Olisi hauska tietää, minkälaisena te oikeastaan pidätte minua?"

Muriel ei antanut hänen kauan odottaa vastinetta.

"Pahana henkenä", huudahti hän hysteerisesti: "Pidän teitä pahana henkenä."

Nick käänsihe poispäin niin kiivaasti, että Muriel säpsähti, mutta kun Nick taasen alkoi puhua, selin häneen, katosi hänen pelkonsa.

"On samantekevää, minkälaisena te pidätte minua", sanoi hän käheästi. "Teidän ei enää tarvitse etsiä suojelijoita minua vastaan, sillä minua ette näe enää milloinkaan, ellette itse tule luokseni. Kotka iskee saaliiseensa vain kerran — varsinkin tällainen yksisiipinen kotka."

Muriel kuuli selvään hänen naurunsa, mutta ei nähnyt, miten Nick painoi kättään sydäntään vasten. Puhuessaan oli hän edennyt oven luo, siinä kääntyi hän Murieliin päin, ja loi häneen viimeisen, käsittämättömän katseen. Mitään puhumatta hän lähti sitten pois huoneesta. Muriel kuuli Nick'in askeleiden yhä hiljenevän. Hänen sisimmässään riehui taistelu, jota hän turhaan koetti tukahuttaa.