XXXXIV.

Merkillinen sormus.

Myöhään saman päivän iltana sai Muriel tohtori Jimmiltä seuraavan lyijykynällä kirjotetun kirjelipun:

"Te ette voi täällä olla miksikään hyödyksi. Daisylla on aivokuume, joka on varmaan aiheutunut hänen serkkunsa kuolemasta, ja minä katson parhaaksi, ettei hänellä ole lähellään ketään tuttavaa. Saatte olla vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme. Ja mitä teihin itseenne tulee, neuvon teitä matkustamaan mrs Langdalen luo. Te kaipaatte vaihtelua. Kirjotan teille sitten, miten Daisyn laita on, mutta kestänee jonkun aikaa, ennenkuin muutos hänen tilassaan tapahtuu."

Muriel piti parhaana näinollen matkustaa. Hän ikävöi pois sieltä kaiken sen hermojännityksen jälkeen, jota hän oli viime aikoina saanut kestää.

Viimeisenä iltana Weirissa meni hän jo aikaisin huoneeseensa, mutta ei paneutunut levolle. Hän oli päättänyt tehdä jotakin, jotta jälleen saisi takaisin tunnonrauhansa.

Vapisevin käsin avasi hän laatikon, jossa hän säilytti muistojaan ja kalleuksiaan. Laatikon pohjalla oli pieni silkkipaperikäärö. Hän otti sen käteensä ja aikoi panna sen avaamattomana kirjekuoreen, mutta sitä hän ei voinutkaan tehdä.

Vihdoin — silloin oli puoliyö jo aikoja sitten vierähtänyt ohitse — avasi hän käärön. Vastoin tahtoaan otti hän sormuksen kääröstä ja katseli sitä. Rubiinit välkkyivät kuin veripisarat, ne säihkyivät monissa eri vivahduksissa lampun kirkkaassa valossa. "Omnia vincit amor." Nuo sanat polttivat kuin tuli. Oli ollut aika, jolloin hän oli epäillyt, oliko niissä perää.

Nyt hän sen tiesi. Nick oli pakottanut hänet sen huomaamaan. Nick oli vanginnut hänet. Jonkinlaisin taikakeinoin oli hän sytyttänyt Murielin sydämeen tulen, joka ei koskaan sammuisi. Vastoin hänen tahtoaan ja hänen vastustuksestaan huolimatta oli Nick sen tehnyt. Hän oli valloittanut tytön herkän sydämen huolimatta tämän syvästä vihasta häntä kohtaan. Ja nyt oli Nick hänet jättänyt täten pirstottuaan hänen elämänsä. Ja Muriel tiesi, ettei kukaan milloinkaan osaisi vallita häntä niinkuin Nick. Eikä kukaan mies koskaan voisi sammuttaa hänen sydämessään liekkiä, jonka Nick oli sinne sytyttänyt.

Ja tämäkö oli siis rakkautta, tämä jano, jota ei koskaan voisi sammuttaa ja ikävä, joka ei milloinkaan saisi tyydykettä? Rakkaus oli siis voimallinen, voittamaton, kuolematon. Hän oli koettanut tappaa sitä jo pienenä taimena, mutta se oli sentään jäänyt eloon. Se oli kasvanut ja kehittynyt, kunnes hän oli aivan tukehtua sen ikeen alle. Oli aivan turhaa enää taistella sitä vastaan, nyt huomasi hän sen.

Muriel kysyi itseltään, miten rakkaus oli herännyt hänen sydämessään. Vastinetta siihen ei hän saanut, hän ymmärsi vain, että oli rakastanut Nick Ratcliffeä jo kauan, kauan. Hän ymmärsi nyt senkin, ettei kukaan vihaa toista ihmistä, siten kuin hän oli Nick'ia vihannut, ellei rakkaus siihen yllytä. Rakkaus on julmaa ja armotonta. Se voittaa tosin kaiken, mutta se heittää vankinsa erämaahan, jossa näitä odottaa nälkäkuolema.

Yön hiljaisuudessa kuului pientä liikettä. Ujo koputus uudistui ja kääntyessään oveen päin näki Muriel Olgan seisovan yöpuvussaan kynnyksellä.

"Olin hereillä", selitti tyttönen, "ja kuulin sinun vielä liikkuvan täällä, siksi tulin katsomaan, voisinko jotenkin auttaa sinua."

Muriel syleili häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi itse Jumala lähettänyt Olgan hänen luokseen tänä sanomattoman katkerana ja tuskaisena hetkenä.

Muriel ei puhunut mitään ja hetken perästä kysyi Olga hiljaa:

"Itketkö kapteeni Grangen kuolemaa?"

"Kadehdin häntä siksi, että hän sai kuolla", vastasi Muriel. "Olga kultaseni, tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen? Ota tuo sormus. Se on Nick'in. Hän antoi sen minulle kauan sitten muistoksi jostakin. Pyydän, että sinä antaisit sen hänelle takaisin ja sanoisit, että minä mieluummin toivoin voivani unohtaa kaiken."

Olga otti sormuksen, mutta hänen huulensa vapisivat.

"Etkö enää koskaan ole ystävällinen Nick'ille?" kysyi hän.

Muriel oli vaiti.

"Ja sentään lupasit olla hyvä hänelle", sanoi tyttönen nuhtelevasti.

Muriel käänsi kasvonsa pois eikä vastannut kotvaan.

"Siitä ei ole mitään hyötyä, Olga", sanoi hän vihdoin. "Minä en voi. En mitenkään. Se ei ole minun syyni, vaan hänen. Oi, luulen, että sydämeni särkyy."

Ja samassa purskahti hän niin rajuun itkuun, että Olga pelästyi, sillä hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt kenenkään noin hillittömästi itkevän eikä hän ymmärtänyt, miten lohduttaa ystäväänsä.

Olga jäi Murielin luo yöksi, mutta kun hän päivän sarastaessa heräsi ja näki Murielin vihdoin vaipuneen uneen, hiipi hän hiljaa pois puristaen kädessään Nick'in sormusta, kuin olisi pelännyt sen hukkuvan.