XXI.

Blaken lupaus.

Kuultuaan uutisen Blakelta tuli Daisy iloiseksi.

"Tiesin hänet niin viisaaksi, että tulisi", sanoi hän.

Kun hänen serkkunsa kysyi, mitä tuo lause tarkotti, ei hän tahtonut sitä selittää.

"Olen luvannut Murielille, että en milloinkaan puhu siitä. Hän on niin herkkä tuohon asiaan nähden."

Iltapäivällä, Daisyn mentyä lastenkamariin, meni Grange Murielin luo arkihuoneeseen. Kasvoillaan harvinaisen päättävä ilme asettui hän Murielin viereen akkunan luo. Ulkona oli aivan tyyntä ja tähdet kimaltelivat kirkkaasti taivaan laella.

Hetken perästä katsahti Muriel Grangeen.

"Menemmekö puutarhaan?" ehdotti Blake. "Täällä tuntuu niin painostavalta."

Hän toi tytölle päällysnutun ja he menivät ulos. Keväisessä ilmassa oli orvokin tuoksua.

Muriel pysähtyi veräjällä ja laski kätensä veräjäpylväälle.

"En tiennyt, että olin niin kiintynyt tähän paikkaan", sanoi hän. "Eikö olekin ihmeellistä? Olen tosiaankin ollut onnellinen täällä, vaikka en ole sitä ennen ymmärtänyt."

"Tänä iltana ette varmaankaan ole onnellinen", sanoi Blake.

Muriel ei väittänyt vastaan.

"Olen niin väsynyt", sanoi hän vain.

"Syy ei ole ainoastaan se", väitti Blake varmalla äänellä, "Muistatteko, että kerran lupasitte pitää minua ystävänänne, miss Roscoe?"

Muriel katsoi häneen ja Blake huomasi hänen olevan aivan kalpean.

"Muistan", vastasi tyttö.

"Pitäkää siis lupauksenne. Kertokaa minulle, mikä saattaa teidät onnettomaksi?"

"Ettekö sitä ymmärrä?" kysyi tyttö vitkaan.

"En. Tiedän, että Olga Ratcliffen uutinen sen vaikutti, mutta en tiedä miksi. Selittäkää siis minulle."

"Kyllä koetan. En ole koskaan voinut puhua siitä kenellekään, en edes Daisylle, sillä Daisy on hänen ystävänsä. Mutta teidän laitanne on toisin. Luulen, että te ette pidä hänestä, vai miten?"

Grange epäröi hieman.

"Niin pitkälle en tahdo mennä", sanoi hän vihdoin. "Me tulemme mainiosti toimeen toistemme kanssa, mutta emme milloinkaan ole olleet läheisiä ystäviä. Minun mielestäni on hän niin tunteeton."

"Tunteeton!" sanoi Muriel väristen. "Hän on paljon pahempi. Hän on julma, hirvittävän julma. Mutta siinäkään ei ole vielä kylliksi. Hän on niin pelottava, niin yliluonnollisen voimakas."

Grange astui askeleen lähemmä kuullessaan Murieliu pelästyneen äänensävyn.

"Luulen, että liioittelette hänen julmuuttaan ja voimaansa", sanoi hän. "Minä puolestani pidän häntä vain omituisena ihmisenä. Muistan jonkun sanoneen, että hänellä on käärmeenlumoojan silmät, ja minusta se onkin sangen kuvaavaa häneen nähden. Mutta vakuutan teille, ettei hänessä ole mitään yliluonnollista sekä ettei hänellä ole sen suurempaa valtaa teidän suhteenne, kuin minkä itse hänelle suotte."

Muriel huoahti:

"Tiesin, että te ette minua ymmärtäisi", sanoi hän. "Antaisin mitä tahansa päästäkseni häntä tapaamasta, kun hän tulee tänne. Mutta en tiedä, miten se olisi mahdollista. Hän varmaankin tulee minua tapaamaan enkä minä voi sitä estää."

Grange seisoi aivan hiljaa ja tuijotti eteensä.

Murielista tuntui kuin helpotukselta puhua yhä edelleen.

"Jospa minä kuitenkin pääsisin pois täältä! En tiedä mihin menisin. Enkä voisi nyt juuri jättää Daisyakaan."

"Miksi luulette Ratcliffen tulevan teitä tapaamaan? Onko hän luvannut tulla?"

"Ei, mutta… minä tunnen sen. Hän on niin säälimätön. Hän muistuttaa minusta kotkaa, joka syöksee saaliinsa kimppuun. Teidän mielestänne minä kai luulottelen itselleni kaikenlaisia asioita, ja voipa niin ollakin. Mutta kerran sanoi hän minulle, että minä kuulun hänelle ja ettei hän milloinkaan minua päästäisi. Sen sanoi hän siellä vuorilla, enkä ole koskaan voinut sitä unohtaa."

Grangesta tuntui, kuin olisi Muriel nyyhkinyt. Tytön epätoivo viilsi hänen sydäntään.

"Älkää olko niin epätoivoinen", sanoi hän. "Miten hän on voinutkaan teidät noin pelottaa."

"Kaikki on minun syyni", nyyhkytti Muriel. "Jospa minä olisin vahvempi ja jos minulla olisi vielä isäni. Mutta olen näin yksinäinen ja avuton."

"Pieni raukka!" sanoi Grange hellästi. "Te tarvitsette jonkun, joka pitää teistä huolta."

Muriel koetti rauhottua. Oli harvinaista nyt enää, että mielenliikutus sai hänet näin kokonaan valtoihinsa.

"En minä aina ajattele tällä tavoin", sanoi hän. "Pelästyin kovin, kun kuulin Nick'in tulevan kotiin. Mutta kai minä vähitellen totun siihen ajatukseen. Älkää enää muistelko sanojani. Ehkäpä viisastun vuosien kuluessa."

Muriel yritti nauraa, mutta ei voinut.

Grange otti hänen kätensä omaansa ja katseli häntä ihmeissään.

"Muriel, minun on niin vaikea puhua. Minä voin vain iskeä suoraan asiaan. Te tarvitsette jonkun, joka teitä suojelee! Ettekö soisi minun rupeavan sellaiseksi? Tahdotteko, antautua minun hoivaani?"

Ääni kuulosti jännittyneeltä. Grange pelkäsi pelottavansa Murielia, loukkaavansa häntä, niin, hän miltei pelkäsi sitä vaikutintakin, joka pakotti hänet näin puhumaan.

Muriel kääntyi äkkiä häneen päin.

"Mieluummin teidän hoivaanne, kuin kenenkään muun", sanoi hän vakavasti.

Grangen epäily katosi ja hän veti tytön hiljaa luokseen.

"Tule siis turviini, Muriel", sanoi hän hellästi. "Minä lupaan olla turvanasi, niin että ei kenkään saa sinua pelottaa."

Muriel nojautui turvallisena kuin lapsi hänen olkaansa vasten. Hän oli niin peräti väsynyt yksinäisyyteensä.

"Tiedän olevani hyvässä turvassa luonasi", sanoi hän.

"Niin toivon", vastasi Grange vakavasti ja epäröityään hetkisen kumartui hän suutelemaan tyttöä otsalle.

Muriel säpsähti ja vetäytyi pois. Eräs hetki muistui elävästi hänen mieleensä. Hän näki toiset kasvot lähellään, kalpeat ja laihtuneet, näki silmäparin, jotka paloivat kuin tulikekäleet, jotka eivät milloinkaan uneen ummistuneet ja kuuli omituisen rauhattoman äänen puhuvan katkonaisia sanoja, jotka kuuluivat kuin rukoukselta. Mutta sanoja ei hän saattanut erottaa.

Sama hirveä pelko valtasi hänet taasen kuin silloinkin, sama raju pakenemisen halu heräsi hänessä ja hän painautui nyyhkien Grangen rintaa vasten.

"Lupaa minulle, että et minua milloinkaan jätä", pyysi hän kiihkeästi.

Grange oudostui hänen kiihkeyttään, mutta tytön mielenliikutus herätti vastakaikua hänen sydämessään ja hän vastasi hellästi ja vakavana.

"Vannon, että en sinua koskaan heitä. Voit luottaa minuun. Kukaan ei saa riistää sinua minulta."

Murielista tuntui, kuin olisi hän pitkien, raskasten taistelujen jälkeen avoimella merellä vihdoin päässyt turvalliseen satamaan — satamaan, joka aina oli ollut hänen toiveittensa päämääränä.